maanantai 31. joulukuuta 2018

Annika Eronen: Yöhön kadonnut


Annika Eronen (s.1977): Yöhön kadonnut, Myllylahti, 2018

10-vuotias Linda Rask katoaa sijaiskodistaan. Perheellä on Lindan lisäksi kaksi biologista lasta, tyttö ja poika. Tapahtumat sijoittuvat Hämeenlinnaan, lähinnä Katumajärvelle. 12 vuotta myöhemmin Tampereen yliopiston filosofian prosessori Tage Iversen katoaa. Emma Iversen istuu rikoskomisario Hannu Savolaisen ja Siru Hakalan edessä ja yrittää kuvailla miestään – läheisriippuvainen, haluaa aina tehdä kaikki yhdessä. Mutta nyt Tage on lähtenyt jonnekin kertomatta minne tai miksi. Päivä oli ollut kaikenpuolin normaali, mutta saunaa lämmittäessään Tage oli huomannut vanhasta sanomalehdestä artikkelin Lindan katoamisesta ja tullut siihen tulokseen, että artikkelissa oli ollut virhe.

Linda Raskin katoaminen avataan uudelleen, lukuisia henkilöitä kuulustellaan ja yritetään saada jonkinlaista uutta näkökulmaa tutkimuksiin.
Savolaisen vaimo on kuollut ja hän yrittää tosissaan suhdetta Lauraan, jolla on murrosikäinen tytär. Savolainen epäröi ja epäröi eikä uskalla tehdä lopullista ratkaisua, elämä oman kissan ja hoitokissan kanssa on kuitenkin jokseenkin tyydyttävää. Tupakanpolttokin pitäisi lopettaa, koville ottaa.
Lindan katoamisen tutkinta ei ota tuulta alleen. Tage Iverseniä ei löydy. Lisäksi joku työntää ihmisiä auton alle Hämeenlinnan kaduilla. Tapaukset näyttävät irrallisilta, mutta Eronen sitoo langat yhteen nerokkaasti. Tarinaan lisätään vapaudenriisto, mutta missään tapauksessa kyse ei ole kirjailijan kannalta ylilyönnistä, huikeaa tarinan kerrontaa.

Välillä ollaan Afganistanissa, jossa vanha mies kertoo tyttärelleen asian, joka on painanut häntä vuosikausia. Tytär palaa Suomeen mukanaan järkyttävä salaisuus.

Alussa menin jokseenkin sekaisin, kun henkilöitä tuli koko ajan lisää ja nimet olivat hieman epätavallisia. Oli pakko ottaa kynä ja paperia ja tehdä lista henkilöistä. En kerro nyt enempää, etten paljasta jutun juonta. Savolainen on kissaihmisiä niin kuin minäkin, joten lisäpisteitä siitä. Hän on sympaattinen ja kunnollinen ihminen, jolta puuttuu yksityiselämässään jonkinlainen heittäytymisen lahja. Toivotaan, että suhde Lauraan selkiytyy, koska joskus on vain uskallettava.

Minulle jäi sellainen tunne, että syyllistä ei oikeasti löydetty, mutta tämä on minun mielipiteeni. Tarpeeksi monta vihjettä annettiin ja niiden pohjalta tulin tähän tulokseen. No, ehkä kolmas osa tuo selvyyden.
Sujuvaa tekstiä ja nerokas juoni. Hannu Savolaisen tutkimukset alkoivat Kaivo-romaanista ja uskon, että jatkoa seuraa vielä ainakin kolmannen romaanin verran, miksei jopa useammankin.


keskiviikko 7. marraskuuta 2018

Tuire Malmstedt: Pimeä jää



Tuire Malmstedt (s. 1974): Pimeä jää, Myllylahti, 2018

Romaanissa on kolme näyttämöä, pieni savonlinnalainen kalastajakylä Oravi; nykyaika, Alaska; 1880-luku, Naarajärvi; 1940 - 1950 -luku. Minulle tuotti lieviä vaikeuksia lukea muutamaa kymmentä aloitussivua. Ihan kuin kirjailija ei olisi osannut päättä, millä tyylillä kirjoittaa. Juutuin ehkä liiaksi tähän. Sitten tyyli jotenkin löytyi ja tarina alkoi saada siivet alleen. Syynä voi olla myöskin se, että nyt ollaan suomalaisen pikkukaupungin pienessä kylässä ei Ystadissa tai Juutinrauman sillalla. Rantavedestä löytyy katiskaan sullottuna pienen tytön ruumis. Hiljainen pikkukylä ja nyt lapsen ruumis! Rikostarkastajat Isa Karos ja Niiles Aarnikoski saavat tapauksen selvitettäväkseen. Jokainen kivi ja kanto käännetään, mutta minkäänlaista johtolankaa puhumattakaan silminnäkijöistä ei löydy. Tapaus meinataan jo hyllyttää.

Isalla on täysi työ tämän jutun kanssa, menneisyyden henkilökohtainen tragedia nostaa päätään ja työkaverit ovat huolissaan Isan jaksamisesta. Mutta Isa vannoo, että ei ole mitään hätää, että hän ottaa tämän jutun pelkkänä työtehtävänä. Mutta sitä tuskin kukaan uskoo, Isa on huonossa hapessa ja jossakin vaiheessa myös häntä epäillään lapsenmurhasta. Niilekselläkin on jokin peikko menneisyydessä ja asia avataan pikkuhiljaa. Kaksi traumatisoitunutta rikostutkijaa yrittää siis selvittää lapsenmurhaa. Alkaa matka ihmismielen pimeimpiin syvyyksiin. Kuka on paha, ketä pitää pelätä?

Oravin tapahtumista siirrytään Alaskaan Tlingit-heimon keskuuteen. Pienet lapset, Naalnish-poika ja siskonsa Maya ovat isä Absyrtoksen orpokodissa, josta lapsia viedään uusiin perheisiin – öisin. Mayakin viedään ja karmea totuus paljastuu Naalnishille, joka pakenee sisar Hildan kanssa rahtilaivalla Venäjälle.

Sitten ollaan Naarajärvellä, josta joku löytää Naalnishin päiväkirjat. En voi kertoa nyt enempää paljastamatta juonta. Löytyy toinen lapsiuhri, ja kolmas. Tutkinta polkee paikallaan. Isaa uhkaillaan. Koko kylän väki on vuorotellen kuulusteluissa ja kaikkia epäillään. Lukijaa harhautetaan oikein olan takaa. Oli erittäin vaikea arvata tekijä, joka löytyi loppujen lopuksi niin läheltä, etten olisi ikinä uskonut.

Jännitin melkoisesti, miten kirjailija saa ommeltua kaikki palat yhteen, mutta ihan suotta, hienoa työtä, totta tosiaan. Erityisesti pidin maagisuudesta, siitä tunnelmasta, jonka Tuire Malmstedt loihti pelkillä sanoilla, piinaavaa jännitystä. Myös pikkukylän kyräilevä tunnelma oli kuvattu taitavasti. Mutta … näinkin monen lapsiuhrin olisi luullut laittavan koko Suomen poliisivoimat liikkeelle, sen verran järkyttävistä asioista oli kyse. Minusta se, että murhia ratkoo pääosin Isa ja Niiles, oli outoa. Joku Keskusrikospoliisista tosin käväisee paikalla. Armeija hätiin haravoimaan maastoa ja pysäyttämään ajoneuvoja, kymmenet poliisit haastattelemaan kyläläisiä, tiedotustilaisuus televisioon eli täysi härdelli päälle. Nyt murhaaja sai puuhastella ihan rauhassa ja harhauttaa poliiseja. Eli kaikki peliin suuremmalla koneistolla. Tämä on Isa Karos –avausromaani ja ehkä siksi romaanissa keskityttiin näinkin paljon Isan ja Niileksen omaan elämään ja menneisyyteen. Erilainen ja koukuttava suomalainen dekkari, sujuvaa ja virheetöntä tekstiä. Odotan mielenkiinnolla jatkoa. Vaikuttava esikoisteos.




lauantai 3. marraskuuta 2018

Ian McEwan: Lauantai


Ian McEwan (s. 1948): Lauantai (Saturday) (Otava, 2005)
Neurokirurgian lyhyt oppimäärä
McEwan on monipuolinen kirjoittaja ja jotenkin tuntuu, että hän pystyy väsäämään romaanin aiheesta kuin aiheesta. Joskus hänen kirjojensa teksti on napakkaa ja tiivistä, joskus taas rönsyilevää, viipyilevää ja pikkutarkkaa elämän eri osa-alueiden kuvaamista, kuten tämä Lauantai. Vaikka kirja kuvaa yhden päivän tapahtumia, se on täynnä sekä ammatillisia että muita yksityiskohtia niin paljon, että alan jo hengästyä. McEwan seurasi kahden vuoden ajan kirurgien työskentelyä National hospital for Neurology and Neurosurgery-sairaalassa Lontoossa. Mikä pitkäjänteisyys ja asioihin vihkiytyminen! Respect!
Henry Perowne on taitava ja työlleen omistautunut neurokirurgi. Henryllä on perhe, vaimo ja kaksi aikuista lasta. Rakkaus Rosalindeen kukoistaa. Elämä soljuu omalla painollaan, kaikki elementit ovat kohdallaan. Alun parisataa sivua olivat yhtä alastalonsalia. Meinasin jo luovuttaa. Jos lääketiede olisi oma alani, tämä romaani toimisi hyvinkin oppikirjana, niin taitavasti ja yksityiskohtaisesti (mutta ei mitenkään tylsästi) kuvaillaan niitä leikkauksia, joita Perowne on vuosien saatossa tehnyt. Sitten tulee viikonloppu ja lauantai.
Perowne oli nähnyt eräänä iltana taivaalla palavan lentokoneen ja palaa halusta saada lisätietoa asiasta, uumoilee, että kyseessä on terrori-isku, kaksi lentäjää on vangittu. Lähi-idän sota on tuloillaan ja mielenosoitukset ravistelevat Englantia. Juuri tänä lauantaina, vapaapäivänään, Perowne lähtee tapansa mukaan pelaamaan kavereittensa kanssa squashia, mutta joutuu mielenosoittajien takia ajamaan sivukadulle, jossa törmää kolmen miehen autoon. Tilanne on pelottava, vaikka henkilövahingoilta säästyttiin. Perowne tunnistaa eräällä miehistä aivoperäisen sairauden ja saa näin lisäaikaa alkamalla keskustella kyseisen tyypin, Baxterin, kanssa. Tilanne laukeaa ja kaikki lähtevät omiin suuntiin.
Mutta miehille jäi jotakin hampaankoloon, he tunkeutuvat Perownen kotiin ja uhkailevat ja nöyryyttävät sekä Rosalindea että tytärtä. Jossakin vaiheessa syntyy käsirysy ja Perownen poika työntää Baxterin alas rappusia sillä seurauksella, että mies kiidätetään sairaalaan pää veressä. Perowne haluaa varta vasten mennä sairaalaan, vaikka on hänen vapaapäivänsä. Hän tekee Baxterille aivoleikkauksen. Tähän saakka ajattelin, että siinäpä kunnon mies, sankari, joka operoi hyökkääjänsä. Mutta sitten rupesin ajattelemaan asiaa toiselta kantilta. Perowne jätti perheensä oman onnensa nojaan näinkin kauhean tilanteen jälkeen. Mutta … kirurgi on aina kirurgi, tuntuu, että mikään ei mene sen edelle, ei edes oman perheen hätä.
Romaani on yhtä tunteiden vuoristorataa, mennyt, nykyaika ja tulevaisuus täyttävät Perownen pään. Juuri ihmismielen koukeroita ja mielenliikkeitä McEwan kuvaa taitavasti. Pitkiä kappaleita, pitkiä lauseita, suomentajalla (Juhani Lindholm) on ollut tässä kova duuni, mutta mielestäni hän onnistui loistavasti. Melkein 400 sivua, ja kaikki tämä tapahtui yhden ainoan päivän aikana. Välillä tuskastuin montakin kertaa, kun asioita ja tapahtumia vatkataan sivukaupalla, alun parisataa sivua olivat ehkä vaikeimmat, kun mitään ei oikeastaan tapahdu. Odottelin kultaista leikkausta malttamattomana. En ole koskaan pelannut squashia, mutta tämän kirjan jälkeen luulisin hallitsevani senkin. Mikään helppo kirja tämä ei ole. Silti voit kääriytyä vilttiin, laittaa kynttilän palamaan ja suklaalevyn valmiiksi ennen kuin avaat Lauantain. Aina kun turhaudut liiallisiin yksityiskohtiin ja ylipitkiin lauseisiin, ota pala suklaata, se pehmentää olotilaa kummasti. Kirjan nimi on todella osuva. Lauantaista tulee assosiaatio letkeästä päivästä ilman työtä, voit tehdä mitä haluat tai olla tekemättä. Se on ainakin minulle merkinnyt aina ihan oikeaa lepopäivää, pitkiä aamuja. Niin varmaan Henry Perownellekin. Mutta tämän kyseisen lauantain jälkeen mitkään lauantait eivät Perownesta ehkä tunnu enää samanlaisilta.
Tämän kirjoitin lauantaina 3.11.2018 Unkarissa, Geresdlakin kylässä. Mittari näyttää 22 astetta. Nautimme juuri iltapäiväkahvit ulkona terassilla. Ilma on lempeä, utuinen, ei tuule eikä sada. Mutta illan totaalinen pimeys laskeutuu äkkiarvaamatta ja yhtäkkiä olemme pehmeän pimeyden syleilyssä.



sunnuntai 19. elokuuta 2018

Essi Ihonen: Ainoa taivas


Essi Ihonen: Ainoa taivas (2018 WSOY)

Aino on perheen nuorimmainen ja ikävä kyllä hän on tytär. Tytär on esikoislestadiolaisen perheen kirous. Uskonlahko ja Ainon isä sanelee kaiken. Ainoa päämäärä on saada nämä lapsimorsiamet miehelään mahdollisimman varhaisesa vaiheessa. Keskenkasvuisina, ilman minkäänlaista elämänkokemusta heidän polkunsa on päätetty jossakin muualla, joidenkin muitten toimesta. Lapsimorsiamet ovat kaikki järjestään raskaina heti kun pappi on aamenensa sanonut. Ja seuraavana vuonna ja sitä seuraavana. Huivit päässä ja hiukset siveästi leteillä he vaeltavat seuroista seuroihin. 

Ainon perheessä isän sana on laki, alistettu äiti vaikenee, koska hänellä ei ole perheessä minkäänlaista sananvaltaa. Isä lukee Kirjaa ja Jumala on läsnä joka ikisessä perheen toiminnossa. Aino alkaa kyseenalaistaa näitä ”oppeja” ja irtautuu vähitellen omaksi, omilla aivoillaan ajattelevaksi itsekseen. Jumala on lahkossa läsnä pelottavana ja rankaisevana. Kihlaus Armon kanssa ahdistaa. Sama elämä kaikilla, Aino ajattelee. Olemme tyttäriä, morsiamia ja vaimoja, lapsentekokoneita, koska ehkäisy on kielletty. Aino on päättänyt elää toisin, hän alkaa kyseenalaistaa koko uskonnon.

Todennäköisesti Ainon isä on luonnehäiriöinen, sairaalloinen narsisti, joka hallitsee perhettään esiintyen suurin piirtein Jumalan edustajana maanpäällä. Mutta yhteisö, olkoon seurakunta tai perhe, on epäkypsä ja sairas, kun se antaa tilaa tällaisille sairaille yksilöille, enkä tarkoita nyt vain Ainon isää.

Kaisa Kurjelta ilmestyi viime vuonna runoteos Herätetty yö, jossa Kaisa avautui omasta lapsuudestaan lahkon uhrina. Se oli rankkaa luettavaa. Essi Ihosen kirja peilaa paremminkin elämää lahkossa nuorena. Olisi ollut mielenkiintoista tietää enemmän siitä, miten perhedynamiikka toimi, kun Aino ja sisko ja veli olivat ihan pieniä. Jokatapauksessa Aino teki ratkaisun, joka vaati ja vaatii ehkä elämänmittaisen taistelun. Teinkö oikein vai väärin? Mutta meillä kaikilla on oikeus omaan elämään ja omiin ratkaisuihimme. Ja on suorastaan velvollisuus kyseenalaistaa se, mitä meille ylhäältä tuputetaan. Ja ellei muu auta, olla valmiita luopumaan siitä yhteisöstä, joka tavalla tai toisella kuitenkin on ollut tärkeä ja läheinen. Sillat joutuu ehkä polttamaan, mutta niin sen ei välttämättä tarvitse olla.
Elämme sikäli mielenkiintoisia aikoja, että kaikki nämä rankat ja herkät aiheet, joista viime vuosina on kirjoitettu, auttavat muita vastaavassa tilanteessa olevia. Toivottavasti.

                      ”Askel vapauteen on samaan aikaan kaikkein houkuttavin ja pelottavin.”

Karismaattisia hengenmiehiä (tai – naisia) on aina ollut, niin kauan kuin seuraajia ja ihailijoita riittää. Ja aina tulee olemaan ihmisiä, jotka luottavat heihin sokeasti. Aino alkoi kyseenalaistaa tätä kaikkea ja teki ratkaisun, johon moni ei pysty, hän alkoi elää omaa ja omanlaistansa elämää ilman pelkoa Jumalan rankaisusta.

Tykkäsin kirjasta, sujuvaa tekstiä, paljon dialogeja. Tietty suppeus alkoi jossakin kohdin hieman ahdistaa. Odotin jotakin hieman raflaavampaa ratkaisua, totaalista irtiottoa. Seurakunta, perhe, siinä oli kaikki. Uskon ja toivon, että Aino laajentaa reviiriään, tutustuu muihin kulttuureihin, ehkä matkustaa toisiin maihin, opiskelee ja nauttii elämästä kunhan ensin toipuu kaikesta vanhasta ja päästää uudet tuulet puhaltamaan. Kaikkea hyvää hänelle! Tosin tiedän muutaman, jotka ikeen alta päästyään valitsevat toisen ikeen. On helpompi elää sellaista elämää, johon on tottunut ja jossa tapa toimia on entuudestaan tuttu. Toivottavasti Ainolle ei käy niin.


lauantai 18. elokuuta 2018

Max Manner: Kadotettujen kahvila


Max Manner: Kadotettujen kahvila (2018 Arktinen banaani, 415 s.)


Jo kirjan kansi, jossa nuori kaunis nainen katselee silmät täynnä surua ja murhetta, vakuuttaa minut sisällön monimuotoisuudesta.  Tapahtumat sijoittuvat 1930-luvun Wieniin, jossa 16-vuotias Kathrine Schulz työskentelee koulunsa ohessa perheen kahvilassa ja elää kaikin puolin normaalia nuoren naisen elämää.  Kathin isä on juutalainen ja äiti ns. arjalainen. Kaikki on hyvin. Kunnes kaikki muuttuu. Juutalaisiin kohdistuva väkivallan aalto alkaa ns. Kristalliyöstä marraskuussa 1938, kauppoja ja kahviloita tuhotaan hirvittävällä vimmalla. Schulzin perheenjäsenet viedään yksi kerrallaan ja myös Kathrine joutuu Gestapon kynsiin. Monien vaiheiden jälkeen kuin ihmeen kaupalla hän palaa takaisin Wieniin, jonka kadut ovat täynnä tuhoa ja hävitystä, ruumiita puistonpenkillä, pelkkää rauniota. Kodittomana ja rahattomana, sielu ja ruumis vereslihalla kidutusten ja rankkojen kuulustelujen jälkeen Kathin on tunnustettava se tosiasia, että isä, äiti ja isoäiti ovat kuolleet. Hänen on tultava toimeen nyt omillaan.

Kathin rakkaus Mathiakseen on ollut naivia ja luottavaista, mutta tuhon edetessä hän tajuaa, että Mathiakselta ei turvaa heru. Kathi saa ystävättäreltään hänen henkilöpaperinsa, joiden turvin hän aloittaa uuden elämän ja matkustaa Pariisiin Elizabeth Hechterinä eli Lisana. Pariisissa, rahattomana ja nälkäisenä, Kathi törmää kauniiseen naiseen, joka osoittautuu parittajaksi ja pestaa Kathin ilotaloonsa, jossa hänen pääasiallinen roolinsa on saksalaisten sotilaiden viihdyttäminen. Kathista tulee bordellin vetonaula, asiakkaita riittää. Eräänä päivänä ilotaloon astuu Otto Wiesner – niminen saksalaissotilas…

Katharsis: Monien kiemuroiden ja outojen tapahtumien jälkeen Kathi palaa perheen kahvilaan, remontoi sen ja saa kahvilan entiseen kukoistukseensa.
Kaiken tämän kertoo vanha nainen, Kathi, kuulijalle, joka saa nähdä vanhuksen vain peilin kautta. Kuulija ei saa kommentoida eikä keskeyttää kertomusta, hänen on kuunneltava tarina loppuun. Viereisessä pöydässä istuu vaitonainen vanha mies. Kuka hän on? Kannattaa ottaa selvää.

Muutamat pienen pienet yksityiskohdat häiritsivät, muutama sanavalinta, lisäksi muutama kirjoitusvirhe, lähinnä yhdyssanavirheitä, jotka toivon mukaan korjataan seuraaviin painoksiin. Mutta itse tarinaan niillä ei ollut tuon taivaallista vaikutusta. Omiinkin kirjoihini jää aina virhe tai pari, vaikka niitä miten tavaisi läpi. Edelleen olen sitä mieltä, että tästä olisi saanut kaksi romaania. Elämä Pariisissa oli kirjoitettu jotenkin eri tyylillä kuin alun kauheudet, voi kun osaisin sen nyt ilmaista oikein. Olisi mielenkiintoista tietää, missä kirjan Pariisi-osio on kirjoitettu. Koska paikalla on merkitystä. Olen asunut Pariisissa ja ymmärrän, että jos Max on kirjoittanut sen siellä, ilmaisuun on tullut jonkinlaista kepeyttä traagisuudesta huolimatta. Tai ehkä aihe, jossa liikutaan, vaikuttaa ilmaisuun. Ehkä olen väärässä, pyydän anteeksi. Tarina vei mennessään, eikä kirjaa kerta kaikkiaan voinut laskea käsistään, hyvä kun malttoi vessassa käydä. Erittäin rohkea ja onnistunut veto Mannerilta. Vaatii talenttia siirtyä näin onnistuneesti genrestä toiseen. Traagiset tapahtumat sekä Wienissä että Pariisissa oli kuvattu maltillisesti, eikä väkivallalla mässäilty ylenmäärin. Olisi mielenkiintoista saada tietää, onko vastaavanlaista tulossa. Ehkä Max kertoo sen meille, kun on hieman hengähtänyt. 

Blogikirjoitusta oli hieman vaikea kirjoittaa. Koko ajan oli pelko, että paljastaa juonesta liikaa.
Olen joskus takavuosikymmeninä vieraillut Puolassa Stutthofin keskitysleirillä. Kokemus, joka seuraa minua varmasti hautaan. Joku saattaa ihmetellä, että vieläkö näistä ajoista pitää kirjoittaa. Nimenomaan pitää. Miksi meidän pitäisi unohtaa?

Tässä linkki, jonka katsomista suosittelen harkittavaksi. V. 1945 Saksan keskitysleirien vapauttaminen. Jossakin tuolla ruumiskasoissa makasi hengettömänä Kathinkin perhe.

sunnuntai 17. kesäkuuta 2018

Satu Vasantola: En palaa takaisin koskaan, luulen


Satu Vasantola (s. 1965): En palaa takaisin koskaan, luulen (Tammi. 2018)

Satu Vasantolan esikoisteos, En palaa takaisin koskaan, kertoo etelä-pohjalaisen suvun tarinaa eri vuosikymmenillä. Tarina alkaa vuodesta 2017. Martta-mumma joutuu hautaamaan oman poikansa, vaikka oma kroppa on sairauden piinaama ja Martta on olettanut kuolevansa seuraavana.

Tarina kulkee jouhevasti vuosikymmenestä toiseen ja takaisin, välillä palataan Martan elämään, kun lapset olivat vielä pieniä, välillä seurataan Susannan, lapsenlapsen opiskelijaelämää Helsingissä. Susanna on opiskellut asianajajaksi, joka joutuu ratkomaan myös pakolaisten ongelmia. Irakilainen turvapaikanhakija Fatima, joka on tullut Suomeen veljensä kanssa monen mutkan kautta, saa päänsuojan Susannan luota kolmen lapsensa kanssa.  

Välillä ollaan 60-luvulla Ruotsissa autotehtaalla töissä, jonne Mumman poika Tapio lähtee suurin toivein. Pojat kyllästyvät syrjintään, mm. palkat ovat pienempiä kuin muilla, ja saavat päähänpiston: ryöstetään pankki. Ryöstö ja ryöstön valmistelu oli kerrottu niin hulvattomasti, että siitä tuli yksi kirjan nautittavimmista osioista.

Olen itsekin kotoisin Etelä-Pohjanmaalta ja allekirjoitan koko romaanin ihmiskuvauksineen päivineen. En tiedä yhtä ainutta kirjailijaa, joka olisi kirjoittanut näin totta, niin iholle se meni. Koska totta tämä on, jos ei Vasantolalle itselleen niin ainakin monille, jotka ovat noilta seuduilta kotoisin, minä mukaan lukien. Suuri suku, joka sekaantuu koko ajan toistensa asioihin, tuomitsee ennakolta, ei selittele tekemisiään eikä kannanottojaan, ei tue, kun tukea tarvittaisiin. Viha ja rakkaus kulkevat käsi kädessä. Ja kosto. Saatana, perkele ja tottajumalauta! Anteeksi ei anneta ja jos annetaan, ei ainakaan unohdeta. Miten tuttua. Minkäänlaista näkökulman muutosta on turha odottaa Etelä-Pohjanmaalla. Kun mielipide on kerran rustattu, niin se on ja pysyy, mikään ei voi sitä muuttaa. Mutta yhtäkaikki suku on aina suku, se on verkosto, johon voit turvautua, suku on ne ihmiset, joiden kanssa sinulla on yhteistä historiaa, näin se vain on.
Viisas ja suurisydäminen Mumma on kaiken keskipiste. Miten itkinkään, kun luin kirjan sydämeenkäyvimpiä sivuja. Mumma on kuollut ja Susanna valmistelee hänet arkkuun, pesee ja pukee Fatiman avustuksella. Itse en ollut paikalla, kun molemmat rakkaat mummani kuolivat. He olivat olleet elämässäni aina ja yhtäkkiä heitä ei enää ollut. Käsittämätöntä ja surullista. Vaikka tunnustan elämän realiteetit, uskoin lapsellisesti, että mummani ovat kuolemattomia. Oli niin raskasta edes ajatella, minkälaisen tyhjiön nämä viisaat rakkaat ihmiset jättäisivät jälkeensä. Tunnustan, että en olisi tässä, jos mummani eivät olisi minusta huolta pitäneet.
Eläydyin niin tähän Vasantolan kirjaan, että luulin välillä lukevani omaa tekstiäni. Seuraa minua-kirjani teemat käsittelevät myös omaa sukuani, vaikka itse tarina on pääosin fiktiivinen. Ja sota, se on läsnä edelleen meissä kaikissa, suruna jossakin sydämen sopukoissa. Ja ainakin minun suvustani on lähdetty, useimmiten maailman ääriin, ovet paukkuen, Tätä taustaa vasten kirjan nimi on todella osuva. Kun kerran kiskaisee itsensä irti ja jättää tuppukylät taakseen, vastassa voikin olla yksinäisyys ja vierauden tunne, ikävä ja kaipaus kotiin, niin kuin Susannalla. Mutta aina voi palata, sitä olen omille lapsillenikin teroittanut.
Satu Vasantola on toimittaja ja mielestäni esikoisromaani puhuu puolestaan, joten odotan lisää, kiitos!



torstai 7. kesäkuuta 2018

Helena Seppälä:Tämä on Minun lauluni


Helena Seppälä:Tämä on Minun lauluni (Reuna Kustannus)

Kaunis runokirja, herkkä kansi, miellyttävä formaatti; kirja istuu hyvin käteen ja sivelenkin sen pintaa pitkään, ennen kuin uskallan avata. Viivyttely johtuu siitä, että runot ovat yleensä kovinkin henkilökohtaisia ja sanoiksi puetut säkeet saattavat kätkeä sisäänsä paljon tuskaa. Kirjoitin viime vuoden puolella blogiini arvion Kaisa Kurjen runokokoelmasta Herätetty yö, pahan prinsessan päiväkirja. Lukukokemus oli sanoisinko järisyttävä, meni unet viikoiksi.

Ja kun vihdoin avaan tämän Helena Seppälän runokokoelman, huokaisen helpotuksesta.
Aivan alkulehdillä runoilija kertoo omaavansa lukihäiriön ja voin vain arvailla, miten niin paljon tuskaisempaa on kirjoittaa, kun kirjaimet, tavut ja lauseet eivät asetu sinne minne niiden pitäisi.

Haluan rohkaista jokaista tekemään jotakin, missä on sydän mukana.

Helena Seppälä asuu Orivedellä ja olen siitä hänelle hieman kateellinen, vaikkakin tietenkin onnellinen hänen puolestaan. Vietin kerran Oriveden opistossa yhden ilmaisen viikon Mestarikurssilla ja tunsin sen hurmoksen ja flown ja miten sitä nyt voisikaan ilmaista, mikä vallitsi niin opistolla kuin ympäristössäkin. Helena Seppälä kuuluu mm. harrastajakirjoittajaryhmään ja runonlausuntaryhmään ja olen varma, että näissä ryhmissä jos missä runoilija on omiensa parissa ja saa sparrausapua.

Joistakin runoista paistaa yksinäisyys ja kanssakulkijoiden välinpitämättömyys.

Joutsenet lähtivät,
kaikki yhdessä.
Minä olen niin avuton
ja jäin tyhjään maahan.

Ei hän ollut avuton, hän ei vain jaksanut lähteä lentoon, eikä kukaan häntä auttanut. Tämä runo itketti, ehkä se avasi jotakin omassa sisimmässäni.

Ihailen Seppälän tapaa ilmaista suuria ajatuksia. Jotkut runot muistuttavat haikuja.

Hiljaisin ystäväsi
saattaa ajatella
sinua eniten.

Kirjan lopussa on opas runojen lukijalle ja esittäjälle. Mielenkiintoista. Luen muutaman runon ääneen ohjeen mukaan istuallani, sitten seisaallani. Uskomatonta. Kun luin runoja seisaallani, tuli niihin luentomainen ilmaisutapa, jotenkin julistava. Koska seisova runonlausuja lausuu yleensä isommalle kuulijakunnalle, pitää artikuloida selkeästi että viimeisetkin kuulevat J.

Tähän runokirjaan palaan varmasti usein, se on helppo ottaa mukaan, sen kansi on kaunis ja tiedän, että kun otan sen esiin, muutkin haluavat sen nähdä. Oikea helmi valtaisaan kirjakokoelmaani. Kiitos Helena!


torstai 26. huhtikuuta 2018

Jens Henrik Jensen: Hirtetyt koirat


Jens Henrik Jensen (s. 1963): Hirtetyt koirat (2012, WSOY, suomennos 2018)

Kauhua vaihteeksi Tanskanmaalta. Hieman arvelin kykyäni lukea koko kirjaa, koska tiedän, että Espanjassa koiria hirtetään, kun niistä on ensin otettu kaikki irti, kun kilpailut on kilpailtu ja ikää on tullut. Luin hirtetyt koirat pienissä pätkissä. Jotenkin vain, anteeksi, meno oli niin vauhdikasta, että välillä oikeasti putosin kelkasta. Hirvittävän paljon yksityiskohtia, nimiä, paikannimiä, ihmisiä, eri aikakausia …Kirjassa pääosan vie Niels Oxen – niminen entinen Balkanin ja Afganistanin sotilas. Niels on jonkinlainen sekopää ja elämäntapaintiaani, jolla on traumaperäinen stressihäiriö. Hän on muuttanut Kööpenhaminasta Jyllannin metsiin valkoisen koiransa Mr. Whiten kanssa. Metsästä hän yrittää löytää jonkinlaista rauhaa – ei tarvitse keskustella kenenkään kanssa, saa olla omissa oloissaan, pesemättömänä ja takkuisena. Ruuan hän kerää jäteastioista.

Metsäleirin lähellä on Norlundin linna, joka kiinnostaa Oxenia. Linnanherran koira löytyy hirtettynä ja pikapuoliin myös herra itse. Oxen on pääepäilty, koska hän on liikkunut linnan lähistöllä.

Niels Oxen on saanut useita kunniamerkkejä ja moni muistaa hänet poliisikouluajoilta. Jostakin syystä hän lähti pois poliisikoulusta, syy selviää kirjan loppupuolella. Mutta nyt hän tuntuu olevan oikeasti liemessä. Syyttömyys täytyy todistaa ja aikaisempien kontaktien avulla hänet kutsutaan tutkimaan linnanherran tappoa. Oxen lähtee metsäleiristä, siistiytyy ja saa parikseen nuoren tutkijan Margrethe Frankin. Mutta kehen voi luottaa? Hirtettyjä koiria ja isäntiä löytyy lisää. Linnanherran taustoja tutkiessaan Oxen joutuu vastatusten outojen kuvioiden mm. prostituution kanssa.

Ruumiita tulee tasaiseen tahtiin, mutta ne häviävät kuin tuhka tuuleen. Eli joku siivoaa jonkun jälkiä. Linnaa tutkiessaan Oxen löytää linnan kellarista tilan, joka osoittautuu jonkinlaiseksi komentokeskukseksi valtaisine arkistoineen. Siellä on pitänyt majaa Danehof, valikoiduista ja vaikutusvaltaisista henkilöistä koostuva ryhmä, joka on aikoinaan lopetettu, mutta on herätetty henkiin ja kokoontunut silloin tällöin. Ryhmä pitää vallassaan päättäjiä, ohjailee heidän päätöksentekoaan ja soluttautuu tärkeisiin instituutioihin. Välillä olin huomaavinani samankaltaisuutta Temppeliherrojen kanssa. Kun homma on pulkassa Oxen häipyy sen siliän tien, mutta ei jätä Margrethelle minkäänlaista viestiä.

Summa summarum: paikka paikoin jokseenkin raaka; luodit viuhuvat tiuhaan tahtiin, ruumiita tulee kasapäin, mutta kirjailijallahan on oikeus kirjoittaa mitä haluaa. Välillä tuntui, kuin olisin lukenut Da Vinci – koodia ja hävöksissä onkin Graalin malja. Intensiivistä, yksityiskohtaista ja monipolvista tekstiä, älykästä ja informatiivista. Mutta Jensenhän onkin ammatiltaan toimittaja. Ihmettelin kyllä lähdeviitteiden puuttumista, koska aivan varmasti hän on nippelitietonsa jostakin onkinut. 400 sivua, ehkä olisi voinut hieman tiivistää.

Tämä kirja ilmestyy 5.6.2018. Hirtetyt koirat on Jensenin kahdeksas kirja ja ensimmäinen, jossa touhuaa Niels Oxen. Mielenkiinnolla odotan seuraavaa Oxen-pläjäystä. Kyllä mies taas jostakin kaivetaan esiin.






­­­



torstai 1. maaliskuuta 2018

J.S.Monroe: Löydä minut


J.S.Monroe: Löydä minut (Tammi 2018)

Näyttämönä on Cambridgen yliopisto. Nuoret opiskelijat, Jar ja Rosa, rakastuvat toisiinsa palavasti. Opiskelijariennot vaativat osansa, sekoillaan, ryypätään ja rellestetään, ihan niin kuin opiskelijat kaikkialla ovat tehneet. Monet opiskelijat kärsivät mielenterveysongelmista ja heille järjestetään psykologista apua. Rosan äiti on tehnyt aikoinaan itsemurhan. Rosa suree kuollutta isäänsä, eikä tahdo päästä siitä yli.

Sitten Rosa katoaa. Hänen on nähty hyppäävän mereen. Ruumista ei koskaan löydetty. Rosan täti Amy antaa Jarille Rosan päiväkirjan, jonka Rosa on kirjoittanut tädin luona ollessaan hänen tietokoneelleen. Päiväkirja on kryptattu.

Jar ei usko Rosan itsemurhaan, hän on vakuuttunut siitä, että Rosa on elossa. Hän näkee rakastettunsa milloin missäkin, kadunkulmissa, liikekeskuksissa, liukuportaissa. Vaikka näyt ovat hallusinaatioita, Jar vakuuttuu yhä enemmän siitä, että Rosa on elossa ja tarvitsee häntä. Jarin ystävä Carl alkaa tutkia kovalevyä ja saa palautettua päiväkirjatekstejä. Välillä avataan Tor-verkon saloja. Sitten Amy-tädin mies pidätetään, häntä syytetään lapsipornon hallussapidosta. Itse asiassa Jar ja Carl uskovat, että he haluavat kovalevyn Rosan tekstien takia. Yliopistolla on muitakin katoamistapauksia, mutta ne painetaan villaisella. Paljastuu, että terapeutit seulovat opiskelijoita ja heidät lähetetään jonkinlaiseen retriittiin. Sen jälkeen heistä ei kuulu mitään. Rosan isän menneisyys on myös syynin alla, oliko hän vakooja ja saiko Rosa tietoonsa jotakin tulenarkaa.

Juoni muuttaa koko ajan suuntaansa. Juuri kun luulet olevasi kärryillä, huomaat pudonneesi vauhdista. Kehenkään ei voi luottaa. Pahuuden uhka on koko ajan synkkänä pilvenä pään päällä.  Meinasin jo lopettaa lukemisen ensimmäisen kolmanneksen jälkeen, niin sekavalta kaikki vaikutti. Kertojia on useita ja välillä en tiennyt kuka ”puhuu”. Sitten teksti sai tuulta alleen ja lopun hirveydet pyörivät vieläkin päässäni. Ilmaan jäi omalta kohdaltani kysymys miksi. Riittääkö vastaukseksi sairas mieli? Kirjan takakannessa on tällainen arvio: …ennen kaikkea todenmakuinen. Tässä kohtaa olen eri mieltä. Kannattaa silti lukea, sivuja on 431. Mielestäni 100 sivua olisi voinut hyvinkin lyhentää juonen siitä kärsimättä.

Kirjan viimeinen kolmannes on rajua luettavaa, enkä suosittele sitä heikkohermoisille; ihmisiin ja eläimiin kohdistuvaa kidutusta. Vastenmielistä. Vai tarkoitushakuista? Pakko aikaansaada tekstiä, joka kauhistuttaa ja inhottaa. Miksikö? Koska mikään ei enää tunnu missään, on pakko ottaa kovat otteet käyttöön.

Brittiläinen J.S. Monroe on kirjoittanut useita vakoojaromaaneja omalla nimellään, joka on Jon Stock.



perjantai 16. helmikuuta 2018

Max Manner: Räsynukke


Max Manner (s. 1965): Räsynukke (Crime Time 2013)

Max Manner on tuottelias kirjailija, alun perin turkulainen, asuu nykyään Luxemburgissa. Asuinpaikalla on merkitystä. Tekstiin tulee väistämättä jonkinlainen kansainvälinen tunnelma, jos oleskelet eli siis kirjoitat muualla kuin Suomessa. Toisin kuin Ilkka Remes, Max on julkisuuden henkilö ja kertoo mielellään teoksistaan ja antaa haastatteluja, ei pakoile eikä piilottele jossakin Euroopan sydämessä. Hän on miellyttävästi läsnä.

Mutta sitten Räsynukkeen. Tarina alkaa jatkosodan vuosista ja jatkuu 2000-luvulle. Suomen Turkuun asettunut norjalainen Stein Storesen on jonkin sortin yksityisetsivä, jonka apua pyydetään kaksoissurmien selvittelyyn. Vanhat miehet tappavat vaimonsa ja itsensä. Ei mikään helppo nakki Steinillekaan. Hän perehtyy aineistoon ja tajuaa, että joku on päättänyt kostaa pahantekijöille sota-ajan pahat teot. Sitten katoaa vanhus kylpylästä.

Stein ottaa yhteyttä Turussa asuvaan tyttäreensä Ninaan ja tutustuu Ninan pieneen poikaan Akseliin, omaan tyttärenpoikaansa. Ninan aviomies lähtee työmatkalle, mutta ei koskaan pääse perille ja Nina epäilee miestänsä uskottomuudesta. Stein paikallistaa miehen kännykän rautatieaseman roskikseen ja tajuaa, että myös Nina ja Aksel ovat vaarassa.
Kaikilla tapahtumilla on yhteys ja pikkuhiljaa vyyhti alkaa purkautua. Tosin Stein joutuu käymään lopputohinat tuskaisissa merkeissä, mm. kylkiluut ovat tohjona. Suhde kollegaan takkuilee eikä mies oikein tiedä itsekään, mihin suuntaan lähtisi elämässään. Kirjan takakansi kertoo, että tämä on keski-ikäisen miehen kasvutarina. Jaa, en huomannut tai sitten en ymmärtänyt. Kai se tarkoitti sitä, että Stein alkoi tosissaan pohtia elämäänsä ja ainakin yritti löytää oikeita polkuja, joita kulkea.

Stein kuuluu tähän renttupoliisien sarjaan, habitus saa kollegaltakin tunnustusta ”luulin spurguksi”. Hän on pitkä ja karismaattinen ilmestys, joka ei aina jaksa eikä ehdi pitää huolta ulkonäöstään. Tarina soljuu jouhevasti etenpäin, syyllinen oli ihan joku muu, jota epäilin. Jotkin kohdat tosi olivat näin naisen säkökulmasta ehkä hieman raakoja, mutta näillä mennään. Tästä tulisi oivallinen ja vauhdikas elokuva. Visualistina näen jo kaiken valkokankaalla. Tiedän jopa, kuka näyttelisi Steinia. Saatte arvata!

..............................................................
OLEMASSA OLEMATTA
Useat lukijani ovat jo ihmetellet miksi blogini ei päivity. Oman romaanini ilmestymiseen on enää viikko ja olen keskittynyt nyt totaalisesti siihen. Luen kyllä koko ajan ja Räsynukke vei ajatukseni joksikin aikaa eri atmosfääreihin.

Päähenkilö on eronnut nainen, joka elää kahden murrosikäisen lapsensa kanssa. Hänellä on takanaan 60-luvun nuoruus, seksuaalinen vapaus, opiskelut ja avioero. Kuvioissa on kaksi rakastajaa, yläkerrassa asuva kirjailija Timo ja lähipizzerian turkkilainen työntekijä, jotka soljahtavat naisen elämään kuin huomaamatta. Naisen kymmeniä vuosia sitten kuvioista hävinnyt äiti kummittelee edelleen äidin elämässä. Kukaan ei tiedä, onko äiti aikoinaan muuttanut ulkomaille vai onko hän kuollut.
"Olemassa olematta on taitava psykologinen kuvaus läsnäolemisesta tai poissaolemisesta, ja siitä, että äidin varjo ja pelkokin kulkee horjuttavana aikuistuvan ja itsellisen naisen arjessa."


Ajattelen niin, että pelot ovat paljoltikin omia keksintöjämme, pelkäämme jotakin ihan niin kuin varmuuden vuoksi. Kaikki me pelkäämme jotakin; korkeita paikkoja, tunnelin läpi ajamista, ilmastonmuutosta, humalaisia, liikennettä, irtisanomista, tässä tapauksessa äidin paluuta. Mutta kai se on myös itsesuojeluvaistoa, primitiivireaktio, aistit pysyvät valppaina, kun olemme edes hieman varuillamme. Mene ja tiedä.
Ja nyt hangille!