Max Manner:
Kadotettujen kahvila (2018
Arktinen banaani, 415 s.)
Jo kirjan kansi, jossa nuori kaunis nainen katselee silmät täynnä surua ja murhetta, vakuuttaa minut sisällön monimuotoisuudesta. Tapahtumat sijoittuvat 1930-luvun Wieniin, jossa 16-vuotias Kathrine Schulz työskentelee koulunsa ohessa perheen kahvilassa ja elää kaikin puolin normaalia nuoren naisen elämää. Kathin isä on juutalainen ja äiti ns. arjalainen. Kaikki on hyvin. Kunnes kaikki muuttuu. Juutalaisiin kohdistuva väkivallan aalto alkaa ns. Kristalliyöstä marraskuussa 1938, kauppoja ja kahviloita tuhotaan hirvittävällä vimmalla. Schulzin perheenjäsenet viedään yksi kerrallaan ja myös Kathrine joutuu Gestapon kynsiin. Monien vaiheiden jälkeen kuin ihmeen kaupalla hän palaa takaisin Wieniin, jonka kadut ovat täynnä tuhoa ja hävitystä, ruumiita puistonpenkillä, pelkkää rauniota. Kodittomana ja rahattomana, sielu ja ruumis vereslihalla kidutusten ja rankkojen kuulustelujen jälkeen Kathin on tunnustettava se tosiasia, että isä, äiti ja isoäiti ovat kuolleet. Hänen on tultava toimeen nyt omillaan.
Kathin rakkaus Mathiakseen on ollut naivia ja
luottavaista, mutta tuhon edetessä hän tajuaa, että Mathiakselta ei turvaa
heru. Kathi saa ystävättäreltään hänen henkilöpaperinsa, joiden turvin hän
aloittaa uuden elämän ja matkustaa Pariisiin Elizabeth Hechterinä eli Lisana. Pariisissa,
rahattomana ja nälkäisenä, Kathi törmää kauniiseen naiseen, joka osoittautuu
parittajaksi ja pestaa Kathin ilotaloonsa, jossa hänen pääasiallinen roolinsa
on saksalaisten sotilaiden viihdyttäminen. Kathista tulee bordellin vetonaula,
asiakkaita riittää. Eräänä päivänä ilotaloon astuu Otto Wiesner – niminen
saksalaissotilas…
Katharsis: Monien kiemuroiden ja outojen
tapahtumien jälkeen Kathi palaa perheen kahvilaan, remontoi sen ja saa kahvilan
entiseen kukoistukseensa.
Kaiken tämän kertoo vanha nainen, Kathi, kuulijalle,
joka saa nähdä vanhuksen vain peilin kautta. Kuulija ei saa kommentoida eikä
keskeyttää kertomusta, hänen on kuunneltava tarina loppuun. Viereisessä
pöydässä istuu vaitonainen vanha mies. Kuka hän on? Kannattaa ottaa selvää.
Muutamat pienen pienet yksityiskohdat
häiritsivät, muutama sanavalinta, lisäksi muutama
kirjoitusvirhe, lähinnä yhdyssanavirheitä, jotka toivon mukaan korjataan
seuraaviin painoksiin. Mutta itse tarinaan niillä ei ollut tuon taivaallista
vaikutusta. Omiinkin kirjoihini jää aina virhe tai pari, vaikka niitä miten
tavaisi läpi. Edelleen olen sitä mieltä, että tästä olisi saanut kaksi
romaania. Elämä Pariisissa oli kirjoitettu jotenkin eri tyylillä kuin alun
kauheudet, voi kun osaisin sen nyt ilmaista oikein. Olisi mielenkiintoista
tietää, missä kirjan Pariisi-osio on kirjoitettu. Koska paikalla on merkitystä.
Olen asunut Pariisissa ja ymmärrän, että jos Max on kirjoittanut sen siellä, ilmaisuun
on tullut jonkinlaista kepeyttä traagisuudesta huolimatta. Tai ehkä aihe, jossa
liikutaan, vaikuttaa ilmaisuun. Ehkä olen väärässä, pyydän anteeksi. Tarina vei
mennessään, eikä kirjaa kerta kaikkiaan voinut laskea käsistään, hyvä kun
malttoi vessassa käydä. Erittäin rohkea ja onnistunut veto Mannerilta. Vaatii
talenttia siirtyä näin onnistuneesti genrestä toiseen. Traagiset tapahtumat sekä Wienissä että Pariisissa oli kuvattu maltillisesti, eikä väkivallalla mässäilty ylenmäärin. Olisi mielenkiintoista
saada tietää, onko vastaavanlaista tulossa. Ehkä Max kertoo sen meille, kun on hieman
hengähtänyt.
Blogikirjoitusta oli hieman
vaikea kirjoittaa. Koko ajan oli pelko, että paljastaa juonesta liikaa.
Olen joskus takavuosikymmeninä vieraillut
Puolassa Stutthofin keskitysleirillä. Kokemus, joka seuraa minua varmasti hautaan.
Joku saattaa ihmetellä, että vieläkö näistä ajoista pitää kirjoittaa.
Nimenomaan pitää. Miksi meidän pitäisi unohtaa?
Tässä linkki, jonka katsomista suosittelen
harkittavaksi. V. 1945 Saksan keskitysleirien vapauttaminen. Jossakin tuolla
ruumiskasoissa makasi hengettömänä Kathinkin perhe.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti