Essi Ihonen: Ainoa taivas

Essi Ihonen: Ainoa taivas (2018 WSOY)

Aino on perheen nuorimmainen ja ikävä kyllä hän on tytär. Tytär on esikoislestadiolaisen perheen kirous. Uskonlahko ja Ainon isä sanelee kaiken. Ainoa päämäärä on saada nämä lapsimorsiamet miehelään mahdollisimman varhaisesa vaiheessa. Keskenkasvuisina, ilman minkäänlaista elämänkokemusta heidän polkunsa on päätetty jossakin muualla, joidenkin muitten toimesta. Lapsimorsiamet ovat kaikki järjestään raskaina heti kun pappi on aamenensa sanonut. Ja seuraavana vuonna ja sitä seuraavana. Huivit päässä ja hiukset siveästi leteillä he vaeltavat seuroista seuroihin. 

Ainon perheessä isän sana on laki, alistettu äiti vaikenee, koska hänellä ei ole perheessä minkäänlaista sananvaltaa. Isä lukee Kirjaa ja Jumala on läsnä joka ikisessä perheen toiminnossa. Aino alkaa kyseenalaistaa näitä ”oppeja” ja irtautuu vähitellen omaksi, omilla aivoillaan ajattelevaksi itsekseen. Jumala on lahkossa läsnä pelottavana ja rankaisevana. Kihlaus Armon kanssa ahdistaa. Sama elämä kaikilla, Aino ajattelee. Olemme tyttäriä, morsiamia ja vaimoja, lapsentekokoneita, koska ehkäisy on kielletty. Aino on päättänyt elää toisin, hän alkaa kyseenalaistaa koko uskonnon.

Todennäköisesti Ainon isä on luonnehäiriöinen, sairaalloinen narsisti, joka hallitsee perhettään esiintyen suurin piirtein Jumalan edustajana maanpäällä. Mutta yhteisö, olkoon seurakunta tai perhe, on epäkypsä ja sairas, kun se antaa tilaa tällaisille sairaille yksilöille, enkä tarkoita nyt vain Ainon isää.

Kaisa Kurjelta ilmestyi viime vuonna runoteos Herätetty yö, jossa Kaisa avautui omasta lapsuudestaan lahkon uhrina. Se oli rankkaa luettavaa. Essi Ihosen kirja peilaa paremminkin elämää lahkossa nuorena. Olisi ollut mielenkiintoista tietää enemmän siitä, miten perhedynamiikka toimi, kun Aino ja sisko ja veli olivat ihan pieniä. Jokatapauksessa Aino teki ratkaisun, joka vaati ja vaatii ehkä elämänmittaisen taistelun. Teinkö oikein vai väärin? Mutta meillä kaikilla on oikeus omaan elämään ja omiin ratkaisuihimme. Ja on suorastaan velvollisuus kyseenalaistaa se, mitä meille ylhäältä tuputetaan. Ja ellei muu auta, olla valmiita luopumaan siitä yhteisöstä, joka tavalla tai toisella kuitenkin on ollut tärkeä ja läheinen. Sillat joutuu ehkä polttamaan, mutta niin sen ei välttämättä tarvitse olla.

Elämme sikäli mielenkiintoisia aikoja, että kaikki nämä rankat ja herkät aiheet, joista viime vuosina on kirjoitettu, auttavat muita vastaavassa tilanteessa olevia. Toivottavasti.

                      ”Askel vapauteen on samaan aikaan kaikkein houkuttavin ja pelottavin.”

Karismaattisia hengenmiehiä (tai – naisia) on aina ollut, niin kauan kuin seuraajia ja ihailijoita riittää. Ja aina tulee olemaan ihmisiä, jotka luottavat heihin sokeasti. Aino alkoi kyseenalaistaa tätä kaikkea ja teki ratkaisun, johon moni ei pysty, hän alkoi elää omaa ja omanlaistansa elämää ilman pelkoa Jumalan rankaisusta.

Tykkäsin kirjasta, sujuvaa tekstiä, paljon dialogeja. Tietty suppeus alkoi jossakin kohdin hieman ahdistaa. Odotin jotakin hieman raflaavampaa ratkaisua, totaalista irtiottoa. Seurakunta, perhe, siinä oli kaikki. Uskon ja toivon, että Aino laajentaa reviiriään, tutustuu muihin kulttuureihin, ehkä matkustaa toisiin maihin, opiskelee ja nauttii elämästä kunhan ensin toipuu kaikesta vanhasta ja päästää uudet tuulet puhaltamaan. Kaikkea hyvää hänelle! Tosin tiedän muutaman, jotka ikeen alta päästyään valitsevat toisen ikeen. On helpompi elää sellaista elämää, johon on tottunut ja jossa tapa toimia on entuudestaan tuttu. Toivottavasti Ainolle ei käy niin.

Max Manner: Kadotettujen kahvila

Max Manner: Kadotettujen kahvila (2018 Arktinen banaani, 415 s.)

Jo kirjan kansi, jossa nuori kaunis nainen katselee silmät täynnä surua ja murhetta, vakuuttaa minut sisällön monimuotoisuudesta.  Tapahtumat sijoittuvat 1930-luvun Wieniin, jossa 16-vuotias Kathrine Schulz työskentelee koulunsa ohessa perheen kahvilassa ja elää kaikin puolin normaalia nuoren naisen elämää.  Kathin isä on juutalainen ja äiti ns. arjalainen. Kaikki on hyvin. Kunnes kaikki muuttuu. Juutalaisiin kohdistuva väkivallan aalto alkaa ns. Kristalliyöstä marraskuussa 1938, kauppoja ja kahviloita tuhotaan hirvittävällä vimmalla. Schulzin perheenjäsenet viedään yksi kerrallaan ja myös Kathrine joutuu Gestapon kynsiin. Monien vaiheiden jälkeen kuin ihmeen kaupalla hän palaa takaisin Wieniin, jonka kadut ovat täynnä tuhoa ja hävitystä, ruumiita puistonpenkillä, pelkkää rauniota. Kodittomana ja rahattomana, sielu ja ruumis vereslihalla kidutusten ja rankkojen kuulustelujen jälkeen Kathin on tunnustettava se tosiasia, että isä, äiti ja isoäiti ovat kuolleet. Hänen on tultava toimeen nyt omillaan.

Kathin rakkaus Mathiakseen on ollut naivia ja luottavaista, mutta tuhon edetessä hän tajuaa, että Mathiakselta ei turvaa heru. Kathi saa ystävättäreltään hänen henkilöpaperinsa, joiden turvin hän aloittaa uuden elämän ja matkustaa Pariisiin Elizabeth Hechterinä eli Lisana. Pariisissa, rahattomana ja nälkäisenä, Kathi törmää kauniiseen naiseen, joka osoittautuu parittajaksi ja pestaa Kathin ilotaloonsa, jossa hänen pääasiallinen roolinsa on saksalaisten sotilaiden viihdyttäminen. Kathista tulee bordellin vetonaula, asiakkaita riittää. Eräänä päivänä ilotaloon astuu Otto Wiesner – niminen saksalaissotilas…

Katharsis: Monien kiemuroiden ja outojen tapahtumien jälkeen Kathi palaa perheen kahvilaan, remontoi sen ja saa kahvilan entiseen kukoistukseensa.

Kaiken tämän kertoo vanha nainen, Kathi, kuulijalle, joka saa nähdä vanhuksen vain peilin kautta. Kuulija ei saa kommentoida eikä keskeyttää kertomusta, hänen on kuunneltava tarina loppuun. Viereisessä pöydässä istuu vaitonainen vanha mies. Kuka hän on? Kannattaa ottaa selvää.

Muutamat pienen pienet yksityiskohdat häiritsivät, muutama sanavalinta, lisäksi muutama kirjoitusvirhe, lähinnä yhdyssanavirheitä, jotka toivon mukaan korjataan seuraaviin painoksiin. Mutta itse tarinaan niillä ei ollut tuon taivaallista vaikutusta. Omiinkin kirjoihini jää aina virhe tai pari, vaikka niitä miten tavaisi läpi. Edelleen olen sitä mieltä, että tästä olisi saanut kaksi romaania. Elämä Pariisissa oli kirjoitettu jotenkin eri tyylillä kuin alun kauheudet, voi kun osaisin sen nyt ilmaista oikein. Olisi mielenkiintoista tietää, missä kirjan Pariisi-osio on kirjoitettu. Koska paikalla on merkitystä. Olen asunut Pariisissa ja ymmärrän, että jos Max on kirjoittanut sen siellä, ilmaisuun on tullut jonkinlaista kepeyttä traagisuudesta huolimatta. Tai ehkä aihe, jossa liikutaan, vaikuttaa ilmaisuun. Ehkä olen väärässä, pyydän anteeksi. Tarina vei mennessään, eikä kirjaa kerta kaikkiaan voinut laskea käsistään, hyvä kun malttoi vessassa käydä. Erittäin rohkea ja onnistunut veto Mannerilta. Vaatii talenttia siirtyä näin onnistuneesti genrestä toiseen. Traagiset tapahtumat sekä Wienissä että Pariisissa oli kuvattu maltillisesti, eikä väkivallalla mässäilty ylenmäärin. Olisi mielenkiintoista saada tietää, onko vastaavanlaista tulossa. Ehkä Max kertoo sen meille, kun on hieman hengähtänyt. 

Blogikirjoitusta oli hieman vaikea kirjoittaa. Koko ajan oli pelko, että paljastaa juonesta liikaa.

Olen joskus takavuosikymmeninä vieraillut Puolassa Stutthofin keskitysleirillä. Kokemus, joka seuraa minua varmasti hautaan. Joku saattaa ihmetellä, että vieläkö näistä ajoista pitää kirjoittaa. Nimenomaan pitää. Miksi meidän pitäisi unohtaa?

Tässä linkki, jonka katsomista suosittelen harkittavaksi. V. 1945 Saksan keskitysleirien vapauttaminen. Jossakin tuolla ruumiskasoissa makasi hengettömänä Kathinkin perhe.

https://areena.yle.fi/1-2417969