Siirryin pari
viikkoa sitten persimoneihin (kuvassa), niitten kilohinta tipahti nimittäin
vähintäänkin kohtuulliseksi. Granaattiomenien hakkaaminen (ne puolitetaan ja
siemenet hakataan lautaselle vaikkapa puukauhan avulla, kyllä irtoaa) aiheutti
melkein jännetuppitulehduksen. No, näillä mennään.
Ja juuri kun
elämä alkoi Lahden tapahtumien jälkeen taas kantaa, tuli uusi shokki – Pariisi.
Eikö tämä koskaan lopu! Olo on tyhjä ja surullinen. Päätin paeta todellisuutta
lapsuuteni kesiin mummoloissa, joissa elämä lähenteli kuvittelemaani
paratiisia. Ja aina paistoi aurinko.
Opin lukemaan
5-vuotiaana ja siitä lähtien olen lukenut melkein kaiken, mitä eteen on
tupsahtanut. Kotona kaupungissa kirjasto oli kansakoulun yhteydessä, mutta
maalla se oli kaukana, mutta eipä sinne kukaan olisi ehtinytkään pelto- ja
navettatöiltä. Lukemista silti riitti, päivän lehti esimerkiksi. Virsikirjakin
kävi paremman puutteessa. Ja naapurin mummolle tuli Nyyrikki. Aloin muistella tuota jännittävää lehteä, jonka nimi oli
kirjoitettu koivunrunkoa mukailevalla tyylillä. Näin sanoo Nyyrikistä
wikipedia:
”Yli 100-vuotias klassikko!
Nyyrikki on
Suomen perinteikkäämpiä edelleen ilmestyviä aikakauslehtiä. Se aloitti ilmestymisensä
jo vuonna 1904! Nyyrikki sisältää monien kirjailijoiden laadukkaita kotimaisia
novelleja ja jatkokertomuksia. Nyyrikki vie lukijansa kypsän naisen elämän
äärelle, suomalaiseen todellisuuteen ja arkielämään. Elämän koko kirjo ihanissa
ja todenmakuisissa novelleissa ja jatkokertomuksissa! Jokaisessa Nyyrikissä on
pitkiä novelleja, jatkokertomuksia, pakinoita, runoja ja horoskooppi.
Joka toinen
tiistai ilmestyvä Nyyrikki on mahtava 32-sivuinen lukupaketti. Yhdessä
vuosikerrassa on luettavaa jopa 33 romaanin verran. Nyyrikin saa ainoastaan
tilaamalla suoraan kotiin!”
Mitä niitä
kirjoja lukemaan, kun Nyyrikki korvaa novellit, runot, pakinat ja romaanit!
Mutta naapurin
mummo tykkäsi, kun vierailin hänen luonaan aina kyseisen lehden
ilmestymispäivänä. Toisaalta, lehtihän ilmestyy vieläkin, mutta missä se
luuraa, kun en ole vilaustakaan nähnyt kymmeniin vuosiin? Ai niin, senhän saa
vain tilaamalla.
Akseli Gallen-Kallelan matkakirjan löytyminen vintin purujen seasta oli todellinen
aarre. Mutta aivan eka kirja, jonka luin kannesta kanteen siitä kuitenkaan mitään
ymmärtämättä oli Robinson Crusoe –
lapsille lyhennetty (Daniel Defoe s. noin 1660 – k. 1731), joka ilmestyi v.
1719 ja jota on sanottu ensimmäiseksi bestselleriksi. WSOY:ltä tämä kyseinen
versio kirja ilmestyi v.1945. Mielenkiintoisten piirrosten tekijä on ikävä
kyllä jäänyt merkitsemättä.
Luin kirjan nyt
uudelleen ja hämmästyin. Mystisyys oli haihtunut kuin tuhka tuuleen, tilalle
astui kyynisyys ja miljoonat kysymykset kuten: Robinson haki laivan hylystä
kissan ja koiran. Kissa lisääntyi ja kohta kissoja oli niin paljon, että niitä
piti alkaa ampua. Oliko saarella ennestään kissa tai kissoja? Saarella
vierailee villi-ihmisiä, mustia, joiden vierailu tarkoitti aina jotakin pahaa.
Robinson tappaa
ja teurastaa (”Hakkasimme ne kuoliaiksi.” ”Päätimme ampua miehiä heidän
nukkuessaan.” jne)., eläimiä tietty syödään ja tunkeilijoita tapetaan. Sitten
hän tapaa Perjantain, joka kuuluu ihmissyöjien heimoon. Kaiken kaikkiaan kirja
on kuin partiolaisen käsikirja tai selviytymisopas autiolle saarelle
haaksirikkoisille – paitsi että saari ei ollut autio ja Robinson haki
laivanhylystä kaiken, mitä tarvitsi rakentamiseen ja maanviljelyyn. Nyt tuo
kaikki tuntuu huijaukselta. Kuin tosi-tv:n Selviytyjät-ohjelma. Monien mutkien
ja 28 saarella vietetyn vuoden jälkeen Robinson pääsee vihdoin pois, mutta
muuttaa melkein saman tien Brasiliaan, jossa häntä odottaa valtaisa omaisuus
(!). Otin kirjan niiiin tosissani pienenä, mutta tajuan nyt, että kyseessä on
tarina, mutta joka ehkä kuitenkin olisi voinut tapahtua jollekulle jossakin
päin maailmaa – tai sitten ei.
Ymmärrätte
varmaan, että tätä kirjaa en aio lapsenlapsilleni lukea.
Orvokki
Annala: Angervoinen, Ingervoinen (v. 1985, WSOY,
kuvitus Matti Lassila)
Täytyy ihan
ensimmäiseksi mainita, että kyseessä on kirja, jota luin lapsilleni kyyneleet
silmissä, kun he olivat pieniä. Vasta jokin aika sitten tajusin, että Orvokki
Annala asuu samassa rapussa kuin minä! Vaude! Tapasinkin hänet pihamaalla
viikko sitten, mutta kesti tovi ennen kuin tajusin, että tämä on juuri se
henkilö, joka kyseisen lastenkirjan on kirjoittanut. Ehkä pyydän itseni jonakin
päivänä kylään. Annala (s. 1938) on tuottelias kirjailija; novelleja,
artikkeleita, käännöksiä, haastatteluja, lastenkirjoja, aikuisten romaaneja
jne.
Kirjan
takakansiteksti ei mielestäni vastaa kirjan sanomaa (”jännittävä ja
tiheätunnelmainen satu kahden ystävyksen seikkailusta Sateenkaarivuoren aarteen
lähteille”). Angervoinen, pieni poika, oli orpo ja hänet oli sijoitettu
sukulaisperheeseen. Hän oli yksin, yksinäinen ja surullinen eikä hänellä ollut
yhtään ystävää. Joskus hänen piti mennä peilin eteen tarkistamaan, että oli
varmasti olemassa. Yhtäkkiä kuvaan astuu mielikuvitusystävä Ingervoinen ja
seikkailu alkaa.
Kyseessä on hieno
kirja lapsen yksinäisyydestä. Lopulta Angervoinen ja Ingervoinen löysivät
sateenkaaren pään ja sieltä aarteen – puhdasta kultaa. Kuvitus on upea ja
monivivahteinen.
Ihmettelemme,
miksi sodat eivät maailmasta lopu. Sama ihmetyksen aihe vaikkakin pienemmässä
mittakaavassa on lasten yksinäisyys. Se, kun kukaan ei oikeastaan ole
kiinnostunut, kukaan ei jaksa kuunnella. Mitä tekee nykyajan huomiotta jäänyt
yksinäinen lapsi? Hän saattaa mielikuvitella itselleen kaverin, hän saattaa
uppoutua kirjojen maailmaan (lasten ja nuorten lukuinnostus on kasvamaan päin),
hän saattaa piirtää ja maalata, hän saattaa pelata videopelejä. Mutta hän
saattaa myös ajautua vääriin porukoihin, jossa tuskansa voi purkaa monella eri
tavalla ja saada sitä hyväksyntää, mitä kotona ei koskaan saanut.
Häiriökäyttäytyminen alkaa jo päiväkodeissa. Hoitajia potkitaan, purraan ja
nimitellään. Minkälainen lapsi käyttäytyy näin? Lapsi, jota ei kodissa
arvosteta, jota ei huomioida, jota ei kiitetä, jota ei rakasteta – ei ainakaan tarpeeksi.