Näillä näkymin viimeinen blogikirjoitukseni – tänä
vuonna. Jatkan kärsimystänne kunnes lopetan. Välillä kirjoittamiseen tulee jumi
ja nämä bloggaukset pitävät meikäläisen jotenkin ruodussa, saan ainakin jotakin
aikaan ja on ihanaa ja vapauttavaa lukea jonkun muun tekstiä ja uppoutua
toisiin maailmoihin.
Viime tekstissä otin esiin mm. Angervoinen, Ingervoinen
–kirjan, jonka fokus on lapsen yksinäisyydessä. Ja kuin sattuman kauppaa eteeni
putkahti ystäväni toimesta toinen samaan genreen kuuluva, lapsen yksinäisyyttä
käsittelevä teos, tosin tästä oli satumaa kaukana eikä todellakaan ratsastettu
auringonlaskuun.
Elina
Hirvonen: Kun aika loppuu (v. 2015, WSOY)
Kirjan takakannen niukka sisällönkuvailu kertoo, että
romaani sijoittuu kahdenkymmenen vuoden päähän. Miksi? Minusta se iski juuri
tähän päivään, mutta kai sille on jokin tarkoitus.
Isä, äiti ja kaksi lasta, tyttö ja poika. Isosisko joutuu
huolehtimaan veljestään, koska vanhemmat ovat kiireisiä yliopistoihmisiä. Äidin
substanssi on ilmastonmuutoksessa, isä on arkkitehti. Lapset kasvavat kiinni
toisiinsa. Aslakilla ei ole kavereita, hän on outo lintu ja hän on pikkupoikana
kokenut jotakin kauheaa, jonka muisto vaikuttaa todennäköisesti hänen
loppuelämäänsä ja ratkaisuihinsa. Angervoinen löysi mielikuvituskaverin, mutta
Aslak ajautuu netin välityksellä väärään seuraan. ”Hän yritti kuvitella, miltä
tuntuisi pitää asetta kädessään, miltä tuntuisi nähdä ihmisten kaatuvan ja
kuolevan kadulle, miltä tuntuisi tehdä jotakin sellaista?”
Aslak on kasvissyöjä, eläinten ja heikompiosaisten
puolella. Hän vihaa koko ihmiskuntaa, rikkaita ja välinpitämättömiä – eli
hänellä on ideologia. On pakko suorittaa harvennus, ampua viattomia kadulla
kulkevia ihmisiä Lasipalatsin katolta. Uskon, että jos ajatus tappamisesta (tai
jostakin muusta) alkaa kyteä päässä, siitä pääsee eroon vain tappamalla.
Pakkomielle, sairaalloinen sitoutuminen tähän murskaavaan aivojen sisällä
tapahtuvaan pikkuhiljaa etenevään prosessiin, onko kyse enää ideologiasta. Sairas
mieli, perimä, lapsuuden traumat? Tässä tapauksessa pisteenä iin päällä oli
nettiyhteys ”libanonilaiseen tyttöön”, joka kertoi, että useassa maassa
isketään samanaikaisesti.
Maailmasta katoaa toivo, sitä se on, ja tässä eletään
siis 2030-lukua eikä mikään ole
muuttunut. Dystopia tämä ei kuitenkaan ole, ehkä. Tämä on siis minun
mielipiteeni kirjasta. Jokainen meistä kokee jokaisen lukumatkan erilaisena ja
keskiöön nousevat usein ne asiat, joiden kanssa olemme itse painineet. Tässäkin
oli ilmeisen suuressa roolissa puhumattomuus ja kommunikoinnin vaikeus. Täytyy
muistaa, että vanhempina, kiireisinäkin, olemme vastuussa siitä, että olemme
kartalla lastemme ja heidän tekemisiensä suhteen. Koska näin voi käydä kenelle
tahansa meistä. Ja sukupolvelta toiselle siirtyvät kokemukset vaikuttavat
meissä kaikissa, halusimme tai emme.
Mielenkiintoinen kirja, soljuvaa tekstiä, ahdistava aihe.
Mitkä syyt ajavat radikalisoitumiseen? Halu tulla kuulluksi ja hyväksytyksi,
halu kuulua johonkin porukkaan? Äiti hokee todennäköisesti loppuelämänsä; mitä
tein väärin? Sisar, joka toimi Mogadishussa kriisityöntekijänä, aavistaa
etukäteen mitä tuleman pitää. Olisipa hän jäänyt Aslakin lähelle, sitä nyt
tässä itken.
Tosiasia on, että maapallon ilmaston lämpeneminen
aiheuttaa vakavia ongelmia niin ihmisten kuin kansojenkin välille. Köyhät
köyhtyvät ja niukkuudesta tullaan taistelemaan henkeen ja vereen. Tällä hetkellä
esimerkiksi Afrikan väestö on n. 1,1 miljardia ja v. 2100 se on ennusteen
mukaan yli 4 miljardia. Jäävätkö afrikkalaiset maanosaansa, jos vesi loppuu tai
tulee katovuosi katovuoden perään, elintila supistuu entisestään. Se jää
nähtäväksi. Minusta olisi korkea aika ruveta tekemään suunnitelmia Afrikan
auttamiseksi, mennä paikan päälle ja rakentaa kattava avustusjärjestelmä. Olen
huolestunut asiasta, vaikka en tuolloin ole enää elossa. Yhtäkkiä sana
ilmastonmuutos konkretisoituu, se ei ole enää pelkkä abstraktinen ilmaisu.
Ote kirjasta:” Eheä maailma ei tarvitse puolelleen ketään,
tuhoutuneen pelastamiseen tarvitaan jokaista.”
Tähän synkkään ja surulliseenkin ajanjaksoon sopii mielestäni paremmin kuin hyvin nuorimmaiseni eleetön esitys, Maria Magdalena, olkaa hyvät.
http://www.ainovalossa.fi/
Tähän synkkään ja surulliseenkin ajanjaksoon sopii mielestäni paremmin kuin hyvin nuorimmaiseni eleetön esitys, Maria Magdalena, olkaa hyvät.
http://www.ainovalossa.fi/