tiistai 18. elokuuta 2015

Jens Lapidus: Luksuselämää (2011, Like) ja nainen, joka rakastui naimisissa olevaan mieheen


No niin, taas Lahdessa sorvin ääressä. Kolmen viikon poissaolo kotikonnuilta ja kas, miten pieni terassipuutarhani oli ryöpsähtänyt. Miten ihanaa on asua keskellä kaupunkia, maan pinnalla ja istua aamukaffeille auringonpaisteeseen.

Tosiasia on nyt se, että maalla omassa mökissäni olen aikaansaanut tekstiä, parhaimmillaan 10 sivua päivässä. No aina ei voi voittaa, täällä kaupungissa sosiaalinen elämä on totta kai aivan eri tasolla. Kaksi romaania on melkein valmiina ja novellikokoelma sekä kokopitkä näytelmä ja kymmenittäin runoja, jotka on alun perin kirjoitettu ihan oikeasti vain omaan käyttöön, koska mikään runoilija en todellakaan ole (vielä). On silti hauska vähän vaihtaa genreä. Lahdessa luin eka kertaa runoni Mitä rakkaus on ja uskon (ja myös huomasin), että se kolahti moneen satapäisessä piknik-yleisössä Pikku-Vesijärven rannalla viime sunnuntaina (sori, runo on melko pitkä). Perehdyin keväällä laulujen sanoituksiin ja sanoisin, että perästä kuuluu! Seitsemäs lapsenlapseni syntyy joulukuun lopussa ja hänelle tietenkin taas väsään runon niin kuin muillekin. Olen onnenpekka, täytyy sanoa. Rakastan näitä pikkuisia. Miten paljon, he kysyvät? Ja minä vastaan: ääretön potenssiin ääretön.

Jens Lapidus (s. 1974): Luksuselämää (v. 2011, Like)
Stockholm noir –sarjan 3. osa kertoo Tukholman alamaailmasta, jota hallitsee serbi Radovan Kranjic, ”kummisetä”, jolla näyttää olevan kaikki langat käsissään. Kirjassa on monta näyttämöä. Poliisilaitos, arvokuljetusryöstöä suunnitteleva porukka koostuen eri kansallisuuksista, joista yksi on Finski – suomalainen, serbimafia ja Kranjicin tytär Natalie. Välillä ollaan vankilassa seuraamassa, miten kauppa käy ja bisnekset kukoistavat kaltereista huolimatta.

Radovan tapetaan, arvokuljetusryöstö menee osittain poskelleen ja kundit pakenevat Thaimaaseen. Entinen poliisi saa fudut (leikisti) ja ujuttautuu rikollisten porukkaan yrittäen selvittää ryöstörahojen kohtaloa ensin Ruotsissa ja sitten Thaimaassa. Mies rakastuu JW-nimiseen rahanpesijään, joka näyttää olevan isoin tekijä koko porukassa. Isänsä Radovanin saappaisiin astuu hänen parikymppinen tyttärensä, joka nukkuu asuntoonsa rakennetussa turvahuoneessa lukuisten valvontakameroiden ja turvamiesten ympäröimänä. Eri rikollisjoukkiot kilpailevat reviiristä ja pelkäävät ja uhkailevat toisiaan.

Kirjassa rikolliset inhimillistetään; heillä on perheet – isät, äidit, veljet ja siskot ja heidän lapsiaan, äidit tekevät ruokaa ja sitten katsotaan telkkua ja leikitään siskonpojan kanssa. Itse asiassa perheet eivät tiedä, mitä tämä rikollissukupolvi touhuaa. Heistä on tullut lukijalle jotenkin tuttuja ja sitä melkein toivoo, että ryöstö onnistuisi ja he pääsisivät karkuun (melko vaarallista tämä lukijan manipulointi – olla rikollisen puolella). Kaiken keskiössä on koko ajan raha. Sitä tulee ovista ja ikkunoista, bordelleista, salakuljetuksesta, rahapeleistä sun muista. Rahaa pestään ja virutetaan jatkuvalla syötöllä, siitä puhutaan ja sitä ihannoidaan. Lapidus (todella komea ilmestys) kuvaa todella yksityiskohtaisesti, mitä kannattaa tehdä, jotta suuret summat saa ujutettua takaisin yhteiskuntaan lukuisten pesujen ja kiertojen jälkeen. Kuittitehtaat syytävät kuitteja olemattomista ostoksista ympäri vuorokauden ympäri maailmaa. Keksittyjä laskuja olemattomia toimituksia vastaan.

Lapidus on asianajaja, joka on puolustanut Ruotsin pahamaineisimpia rikollisia, joten hän tietää, mistä puhuu tai siis kirjoittaa. Kirjassa on melkein 500 sivua, mutta sivun 300 kohdalla alkaa jo tuntua, että eiköhän jo pantais pillit pussiin että sais vähän hengähtää. Välillä tuntui kuin Lapidus olisi puhtaaksikirjoittanut oikeuden pöytäkirjoja, niin tarkkoja ja yksityiskohtaisia nämä rikoskuviot olivat. Ja nimiä vilisee niin että heikompaa hirvittää. Lohduttavaa on se, että päätekijä eli JW eli Johan Westlund on supiruotsalainen, kaikki muut rikolliset ovatkin sitten kuka mistäkin luksuselämän perässä Ruotsiin muuttaneita.

Summa summarum. Tuomiot hajoavat käsiin, rahoja ei löydy, tai löytyisivät kyllä, jos joku olisi hoksannut, että ne kaiken takana oli aivan joku muu kuin… no lukekaa, niin asia selviää. En ole lukenut muita Stockholm noir –sarjaan kuuluvia teoksia, mutta aika näyttää, ehkä luen, jos sattuu hollille.

Mitä rakkaus on

Ja tässä tämä lupaamani runo. Jos et jaksa lukea, tässä tiivistelmä:
Nainen rakastuu naimisissa olevaan mieheen, joka antaa ymmärtää, että ehkä jonakin päivänä ... Nainen odottaa ja odottaa miehen ratkaisua, mutta sitten mies valitaan hyvään virkaan ja urakeskeisenä ihmisenä hän tajuaa, että perheellisyys takaa paremmat etenemismahdollisuudet ja kuinkas sitten kävikään!!

Mitä rakkaus on                                                         8/2015rh

Minun piti
kertoa sinulle
mitä rakkaus on
parhaimmillaan
sitoutumista
totuuden puhumista

pahimmillaan
pelkoa
lymyilyä
selittelyjä
valheita

Jos haluat rakastaa
niin rakasta
Jos haluat lähteä
niin lähde
Jos haluat jäädä
niin jää
Mutta jos lähdet
                      älä koskaan palaa.

Sen minä sinulle sanoin
ja menin vessaan itkemään.

Olisin halunnut
vielä kerran
istua kanssasi
hetken
puhumatta
liikkumatta
aistia ikuisuuden ja
yrittää palata lähtöruutuun,
siihen hetkeen
                    kun sinua ei vielä ollut
                    kun menin kotiin
kun avasin postin
kun ruokin kissan
kun söin tekomuusia ja porkkanaraastetta,
sitten kahvia ja hillomunkki
ja tosi vähän tiskiä
eikä yhtään murheellista ajatusta
ennen sinua

Kadunkulmassa,
siinä vähän ennen
aktikvariaattia,
siinä missä kerran
sattui se kolari josta kerroit,
juuri siinä minä näin sinut,
tai siis teidät.

Juoksin pois
ja kuolin,
                      ainakin vähän.

Mutta kun sinä panit
minä rakastuin
                      sinuun ja panemiseen
                      ja tyhjiin lauseisiin
                      ja lupauksiin
                      niin uskottaviin, etten tiedä
                      mihin sitä vertaisin.
                      Silloin oli kaikki vielä toisin.

Miksen ota ja soita:
                      sorry, tää on tässä
                      ehkä joskus toiste
                      ehkä joku muu
                      ehkä ei enää koskaan
                      missään
                      kukaan

Mikä on? Miksen soita?
Se on sitä kun ei vain voi,
kun aina ja koko ajan muistan
                      kätesi
                      huulesi
                      silmäsi
                      äänesi

Se on sitä, kun ei halua
                      unohtaa
                      ei muistaa
                      ei muistella

Mitä haluat?
                      et vastannut
ehkä et tiennyt
ehkä et voinut
sanoa sitä suoraan

Kymmenen yhteistä vuotta, kerroit
                      yksi keskenmeno
                      yksi konkurssi
                      yksi kuollut kissa
                      yksi jalkavaimo
Olin siis ainut?
Yksi elämä, sanoit kuiskaten
                      tämä sama elämä
                      tämä ainoa elämä

Olisitpa täällä, sanoit kun soitin
                      Mitä tekisit, kysyin
Tiedät kyllä
                      sitä samaa, mitä aina
                      kumpi ehtii ensin
                      paita
                      housut
                      sukat           
ja kohta sukellat
ja meri velloo
-       rakkauden meri.

Joinakin päivinä
tuska ja ikävä
jumittavat kahvitauot.
En sano mitään
                      vaikka Seiskassa
                      Kanerva kertoo,
                      miten kaikki on lavastusta.

Oraalla
                      hapuillen etsin turvaa
                      ja saan
                      pikapanoja
                      viestejä
                                            sori, nyt en voi
                                            sori, huomenna
                                            sori, joskus toiste
                                            sori, vähän myöhemmin.

Sitten se tuli – tieto
                      ettet enää voi
                      että kun valinta osui sinuun
silloin on mentävä
kun ura on nousussa
niin se vain on
                      täytyy priorisoida
                      olla uskottava
                      kunnollinen
                      perheellinen

Mutta entä rakkaus?
                      kysyin hiljaa.
Mitä teen sille?

Mietitään, sanoit
                      enhän lähde kauas
                      ja tulen aina kun voin
Ja minä
kuin koiranpentu
                      läähätän ja itken
                                            vielä vähän
                                            ihan vähän vain
                                            silitä päätä
                                            edes vähän
Sitten voit lähteä
Mutta älä palaa, kuiskaan
                      älä enää koskaan
                                            palaa

Olisin halunnut
vielä kerran
istua kanssasi
                      puhumatta
                      liikkumatta
                      tuntematta
                      itkemättä
                      vielä yhden kerran
                      vain tämän yhden kerran
                      pyysinkö liikaa?

Mutta
                      sori, et voinut
                      sori, ei nyt
                      sori, ehkä myöhemmin
                      sori, älä soittele

Katson kun
                      kamera näyttää sinua
                      suoraan edestä
                      hymyilet
jossakin kaukana – varmaankin Afrikka
Hetken zuumaus
                      tumma rouva
                      chanel-jakku
                      Aran mustat kengät
                      kylmä katse

Mutta entä rakkaus?
kysyn hiljaa
                     
Ihanaa syksyä kaikille ja
voimia uusiin haasteisiin!
                     





sunnuntai 2. elokuuta 2015

Yllätysvieras ja Marko Hautala/Käärinliinat


Landella edelleen. Sateista on, mutta ihanaa.Ja ellei sada niin nopsasti pihahommiin. Kaikkien muiden pihat ovat täynnään ihania perennoja, kasvimaan kylvökset suorassa kulmassa eikä rikkaruohon rikkaruohoa missään. No, meikäläisellä nyt on kaikkeen vähän tällainen boheemi ote, toisaalta ihanaa, että olemme täällä kylän perällä aarniometsän laidassa ihmetteleviltä katseilta suojassa.

Ostin sukulaiseltani käytetyn kuntopyörän. Askel kohti syrjäytymistä, laukaisi toinen sukulainen. Nyt ei tartte lähteä kylille polkemaan. Laitoimme nuorimmaiseni kanssa vempaimen keskelle pihaa ja nyt voi sitten polkea vesisateessa (kin) – ei minnekään.
Mutta elämä on ihanaa! Ja se olisi melkein täydellistä ilman yllätysvierastamme, joka tuli tervehtimään muutama päivä sitten. Istuin kamarissa työpisteelläni, kun tajusin, että joku tuijottaa. Käänsin katseeni tuvan ja kamarin väliselle kynnykselle ja siinä se oli, pieni hiiri (tosin tämä näytti kyllä melko tuhdilta ja hyvinvoivalta, ei mikään ruipelo). Pyysin anteeksi olemassaoloani ja tunkeutumista taloonsa. Samassa se luikahti astiakaapin alle, mutta kurkisti sitten vielä kerran sen näköisenä että mitä!

Annoimme tämän suloisen hiiren tietenkin olla, ei siitä mitään haittaa ole ajattelin ensin, päivät se nukkuu (ilmeisesti), koska mitään ei kuulu, mutta auta armias kun asetumme yöpuulle. Herra tai rouva hiiri herää ja aloittaa omat bakkanaalit. Tullaan ja mennään tuvan ja kamarin väliä, rapistellaan mennen tullen papereita ja hypitään hyllyjen päällä. Mietin, mistä se tulee sieltä kaapin alta ja sitten hoksasin. Kaapin alla on molemmissa sivuissa pienen pienet raot. Ja pakkohan rako oli tukkia, se oli kuin tehty 300-sivuiselle kirjalle. Steinbeckin Hiiriä ja ihmisiä mahtui aukkoon juuri ja juuri. Olen sen joskus lukenut ja pitäisi kai lukea uudelleen. Mutta nyt sillä on tärkeämpi tehtävä. (Kirjallisuusihmiset varmasti käyvät nyt kimppuuni. Sori, sori, se oli eka kirja, joka sattui käteeni. Tai oikeammin toka, koska eka olisi ollut Kirjavaliot-sarjan kirja, jossa on neljä tarinaa: Leijonan isku, Talo yrttitarhassa, Tähtien virta ja Myrsky hyisellä merellä. Mutta siinä oli liikaa sivuja, eikä se mahtunut tuohon rakoon.)

Marko Hautala (s. 1973): Käärinliinat (Tammi v. 2009)
Valitettavasti emme ole Markon kanssa sukulaisia, tai siihen tulokseen joskus jossakin kirjailijatapaamisessa päädyimme. Mutta yllättäviä yhtäläisyyksiä elämästämme löytyy. Varmaankin jo tiedätte, että olen asunut oppikoulunuoruuteni Neekerikylässä Vaasassa. Se ei ole mikään excuse vaan fakta, josta olen todella ylpeä. Nykyään se on nimeltään Aaltopuisto, koska Alvar Aalto sen aikoinaan suunnitteli Strömbergin työntekijöiden asuinalueeksi.

Samantyyppistä asuntoaluesuunnittelua on mielestäni Lahden Riihelässä, jossa asuimme 20 vuotta. Alue oli samalla tavalla suunniteltu, vaikka Alvarilla ei ollut siinä minkäänlaista roolia. Rivitalot muodostivat ympyrän ja keskellä oli leikkipaikka ja kävelytie. Lähistöllä oli luistinrata, pieni ala-aste ja päiväkoti, kauppa aivan lähellä, kävelytien päässä. Lenkkipolut ja mustikkametsät vieressä. Mitä ihminen vielä kaipaa? No olihan siellä se pakollinen lähibaarikin, mutta se oli siellä alkupäässä kaupan vieressä. Eikä siitä koskaan mitään haittaa ollut. Ehkä olen unohtanut. Mutta siis tämä Neekerikylä. Nimi tuli siitä (otaksun), että talot olivat tumman ruskeita, mutta nyt ne ovat vitivalkoisia. Kävin siellä muutama kesä sitten, kun Neekerikylä-kyltti oli vielä paikoillaan. Jokin kuppikunta sai senkin sieltä poistettua. Nyt tuntuu taas, että mikään ei ole niin kuin ennen.

Eksyin taas aiheesta, niinkö? No en oikeastaan. Neekerikylän vieressä oli nimittäin Huutoniemen B-mielisairaala (Käärinliinat-kirjassa Högholm), jota olen hieman valottanut omissa kirjoissanikin. Ja Marko Hautala on ammatiltaan psykiatrinen sairaanhoitaja ja kotoisin Vaasasta. Hänen kirjansa sijoittuu juuri tähän samaiseen B-mielisairaalaan. Marko (tai siis hoitaja Mikael) kertoo mielisairaalan arjesta kuin kuka tahansa omasta työpaikasta, palavereista, henkilökemioista ja ihmissuhteista ylipäänsä.

Kirjan pahis on potilas Olavi Finne, joka on tappanut veljensä pienen pojan. Tosin hän väittää, että se oli kissa, jonka hän tappoi. Mikaelilla, hoitajalla, on kotona nuori vaimo Saana, joka on kuolemaisillaan syöpään. Mikael siirretään harmittomalta vaikuttavan Olavin omahoitajaksi, jotta raskas arki helpottuisi, mutta … Olavi alkaa kertoa outoja tarinoita ja Mikael alkaa tutkia hänen hoitohistoriaansa. Onko Olavi sittenkään sairas? Ja sairastaako hän oikeasti skitsofreniaa? Högholmin sairaalan henkilökunta on osaavaa, mutta jokaisella on myös omat traumansa. Raja mielenterveyspotilaan ja heitä hoitavien henkilöiden välillä saattaa joskus olla häilyvä. Kirja on tarkkanäköinen kuvaus mielisairaalamiljööstä. Ääneen pääsevät niin potilaat kuin hoitajatkin. Arki on karua, eikä sitä kirjassa ole kaunisteltu. Nimi Käärinliinat on hyvin symbolinen. Loppu oli hieman sekava ja se piti lukea pariin kertaan, eikä se sittenkään ihan auennut. Mutta hyvä vain, että lukijalle jää pohdittavaa. (Tästä en ole aina niin varma).

Tykkäsin kirjasta ja annan 4,5 tähteä. Osa tähdistä tulee siitä, että vaikka päähenkilö eli Olavi on tappanut pienen pojan, siihen ei jäädä makaamaan eikä teolla mässäillä missään vaiheessa.

Luin takavuosina Marko Hautalan tokan kirjan Itsevalaisevat (Tammi v. 2008). 15-vuotias tyttö katoaa ja isä päättää selvittää katoamisen ja siihen johtavat syyt. Nuoret nielevät kokonaisia eläviä kaloja, kyseessä on jokin mystisen kalan kultti, johon lapset ovat liittyneet. Scifiä siis. Hautala osuu vanhempien huonoon omatuntoon: rakas lapsi on aina myös taakka vanhemmilleen. Tässä jokseenkin (ehkä) kirjan opetus. Lapsen voi menettää myös muulla tavalla kuin kuoleman kautta.

Suosittelen myös Markon kirjaa nimeltä Unikoira (todellista kauhua). Kuokkamummo pitäisi lukea seuraavaksi, mutta tulen ensin täältä maalta kaupunkiin, itsesuojeluvaistoa, sanoisin. Tykkään lukea ja nauttia, en lukea ja pelätä. Täällä kun vessa on pihan perällä ja synkkä metsä heti ulkorakennusten takana. Eikä koko kyläryppäässä kuin minä ja melkein naapurin yksinäinen vanhempi mieshenkilö. Vintissä asuu liito-orava ja takapihalla käyskentelee fasaani. Ja sitten vielä se hiiri.