sunnuntai 17. kesäkuuta 2018

Satu Vasantola: En palaa takaisin koskaan, luulen


Satu Vasantola (s. 1965): En palaa takaisin koskaan, luulen (Tammi. 2018)

Satu Vasantolan esikoisteos, En palaa takaisin koskaan, kertoo etelä-pohjalaisen suvun tarinaa eri vuosikymmenillä. Tarina alkaa vuodesta 2017. Martta-mumma joutuu hautaamaan oman poikansa, vaikka oma kroppa on sairauden piinaama ja Martta on olettanut kuolevansa seuraavana.

Tarina kulkee jouhevasti vuosikymmenestä toiseen ja takaisin, välillä palataan Martan elämään, kun lapset olivat vielä pieniä, välillä seurataan Susannan, lapsenlapsen opiskelijaelämää Helsingissä. Susanna on opiskellut asianajajaksi, joka joutuu ratkomaan myös pakolaisten ongelmia. Irakilainen turvapaikanhakija Fatima, joka on tullut Suomeen veljensä kanssa monen mutkan kautta, saa päänsuojan Susannan luota kolmen lapsensa kanssa.  

Välillä ollaan 60-luvulla Ruotsissa autotehtaalla töissä, jonne Mumman poika Tapio lähtee suurin toivein. Pojat kyllästyvät syrjintään, mm. palkat ovat pienempiä kuin muilla, ja saavat päähänpiston: ryöstetään pankki. Ryöstö ja ryöstön valmistelu oli kerrottu niin hulvattomasti, että siitä tuli yksi kirjan nautittavimmista osioista.

Olen itsekin kotoisin Etelä-Pohjanmaalta ja allekirjoitan koko romaanin ihmiskuvauksineen päivineen. En tiedä yhtä ainutta kirjailijaa, joka olisi kirjoittanut näin totta, niin iholle se meni. Koska totta tämä on, jos ei Vasantolalle itselleen niin ainakin monille, jotka ovat noilta seuduilta kotoisin, minä mukaan lukien. Suuri suku, joka sekaantuu koko ajan toistensa asioihin, tuomitsee ennakolta, ei selittele tekemisiään eikä kannanottojaan, ei tue, kun tukea tarvittaisiin. Viha ja rakkaus kulkevat käsi kädessä. Ja kosto. Saatana, perkele ja tottajumalauta! Anteeksi ei anneta ja jos annetaan, ei ainakaan unohdeta. Miten tuttua. Minkäänlaista näkökulman muutosta on turha odottaa Etelä-Pohjanmaalla. Kun mielipide on kerran rustattu, niin se on ja pysyy, mikään ei voi sitä muuttaa. Mutta yhtäkaikki suku on aina suku, se on verkosto, johon voit turvautua, suku on ne ihmiset, joiden kanssa sinulla on yhteistä historiaa, näin se vain on.
Viisas ja suurisydäminen Mumma on kaiken keskipiste. Miten itkinkään, kun luin kirjan sydämeenkäyvimpiä sivuja. Mumma on kuollut ja Susanna valmistelee hänet arkkuun, pesee ja pukee Fatiman avustuksella. Itse en ollut paikalla, kun molemmat rakkaat mummani kuolivat. He olivat olleet elämässäni aina ja yhtäkkiä heitä ei enää ollut. Käsittämätöntä ja surullista. Vaikka tunnustan elämän realiteetit, uskoin lapsellisesti, että mummani ovat kuolemattomia. Oli niin raskasta edes ajatella, minkälaisen tyhjiön nämä viisaat rakkaat ihmiset jättäisivät jälkeensä. Tunnustan, että en olisi tässä, jos mummani eivät olisi minusta huolta pitäneet.
Eläydyin niin tähän Vasantolan kirjaan, että luulin välillä lukevani omaa tekstiäni. Seuraa minua-kirjani teemat käsittelevät myös omaa sukuani, vaikka itse tarina on pääosin fiktiivinen. Ja sota, se on läsnä edelleen meissä kaikissa, suruna jossakin sydämen sopukoissa. Ja ainakin minun suvustani on lähdetty, useimmiten maailman ääriin, ovet paukkuen, Tätä taustaa vasten kirjan nimi on todella osuva. Kun kerran kiskaisee itsensä irti ja jättää tuppukylät taakseen, vastassa voikin olla yksinäisyys ja vierauden tunne, ikävä ja kaipaus kotiin, niin kuin Susannalla. Mutta aina voi palata, sitä olen omille lapsillenikin teroittanut.
Satu Vasantola on toimittaja ja mielestäni esikoisromaani puhuu puolestaan, joten odotan lisää, kiitos!



torstai 7. kesäkuuta 2018

Helena Seppälä:Tämä on Minun lauluni


Helena Seppälä:Tämä on Minun lauluni (Reuna Kustannus)

Kaunis runokirja, herkkä kansi, miellyttävä formaatti; kirja istuu hyvin käteen ja sivelenkin sen pintaa pitkään, ennen kuin uskallan avata. Viivyttely johtuu siitä, että runot ovat yleensä kovinkin henkilökohtaisia ja sanoiksi puetut säkeet saattavat kätkeä sisäänsä paljon tuskaa. Kirjoitin viime vuoden puolella blogiini arvion Kaisa Kurjen runokokoelmasta Herätetty yö, pahan prinsessan päiväkirja. Lukukokemus oli sanoisinko järisyttävä, meni unet viikoiksi.

Ja kun vihdoin avaan tämän Helena Seppälän runokokoelman, huokaisen helpotuksesta.
Aivan alkulehdillä runoilija kertoo omaavansa lukihäiriön ja voin vain arvailla, miten niin paljon tuskaisempaa on kirjoittaa, kun kirjaimet, tavut ja lauseet eivät asetu sinne minne niiden pitäisi.

Haluan rohkaista jokaista tekemään jotakin, missä on sydän mukana.

Helena Seppälä asuu Orivedellä ja olen siitä hänelle hieman kateellinen, vaikkakin tietenkin onnellinen hänen puolestaan. Vietin kerran Oriveden opistossa yhden ilmaisen viikon Mestarikurssilla ja tunsin sen hurmoksen ja flown ja miten sitä nyt voisikaan ilmaista, mikä vallitsi niin opistolla kuin ympäristössäkin. Helena Seppälä kuuluu mm. harrastajakirjoittajaryhmään ja runonlausuntaryhmään ja olen varma, että näissä ryhmissä jos missä runoilija on omiensa parissa ja saa sparrausapua.

Joistakin runoista paistaa yksinäisyys ja kanssakulkijoiden välinpitämättömyys.

Joutsenet lähtivät,
kaikki yhdessä.
Minä olen niin avuton
ja jäin tyhjään maahan.

Ei hän ollut avuton, hän ei vain jaksanut lähteä lentoon, eikä kukaan häntä auttanut. Tämä runo itketti, ehkä se avasi jotakin omassa sisimmässäni.

Ihailen Seppälän tapaa ilmaista suuria ajatuksia. Jotkut runot muistuttavat haikuja.

Hiljaisin ystäväsi
saattaa ajatella
sinua eniten.

Kirjan lopussa on opas runojen lukijalle ja esittäjälle. Mielenkiintoista. Luen muutaman runon ääneen ohjeen mukaan istuallani, sitten seisaallani. Uskomatonta. Kun luin runoja seisaallani, tuli niihin luentomainen ilmaisutapa, jotenkin julistava. Koska seisova runonlausuja lausuu yleensä isommalle kuulijakunnalle, pitää artikuloida selkeästi että viimeisetkin kuulevat J.

Tähän runokirjaan palaan varmasti usein, se on helppo ottaa mukaan, sen kansi on kaunis ja tiedän, että kun otan sen esiin, muutkin haluavat sen nähdä. Oikea helmi valtaisaan kirjakokoelmaani. Kiitos Helena!