Satu Vasantola: En palaa takaisin koskaan, luulen

Satu Vasantola (s. 1965): En palaa takaisin koskaan, luulen (Tammi. 2018)

Satu Vasantolan esikoisteos, En palaa takaisin koskaan, kertoo etelä-pohjalaisen suvun tarinaa eri vuosikymmenillä. Tarina alkaa vuodesta 2017. Martta-mumma joutuu hautaamaan oman poikansa, vaikka oma kroppa on sairauden piinaama ja Martta on olettanut kuolevansa seuraavana.

Tarina kulkee jouhevasti vuosikymmenestä toiseen ja takaisin, välillä palataan Martan elämään, kun lapset olivat vielä pieniä, välillä seurataan Susannan, lapsenlapsen opiskelijaelämää Helsingissä. Susanna on opiskellut asianajajaksi, joka joutuu ratkomaan myös pakolaisten ongelmia. Irakilainen turvapaikanhakija Fatima, joka on tullut Suomeen veljensä kanssa monen mutkan kautta, saa päänsuojan Susannan luota kolmen lapsensa kanssa.  

Välillä ollaan 60-luvulla Ruotsissa autotehtaalla töissä, jonne Mumman poika Tapio lähtee suurin toivein. Pojat kyllästyvät syrjintään, mm. palkat ovat pienempiä kuin muilla, ja saavat päähänpiston: ryöstetään pankki. Ryöstö ja ryöstön valmistelu oli kerrottu niin hulvattomasti, että siitä tuli yksi kirjan nautittavimmista osioista.

Olen itsekin kotoisin Etelä-Pohjanmaalta ja allekirjoitan koko romaanin ihmiskuvauksineen päivineen. En tiedä yhtä ainutta kirjailijaa, joka olisi kirjoittanut näin totta, niin iholle se meni. Koska totta tämä on, jos ei Vasantolalle itselleen niin ainakin monille, jotka ovat noilta seuduilta kotoisin, minä mukaan lukien. Suuri suku, joka sekaantuu koko ajan toistensa asioihin, tuomitsee ennakolta, ei selittele tekemisiään eikä kannanottojaan, ei tue, kun tukea tarvittaisiin. Viha ja rakkaus kulkevat käsi kädessä. Ja kosto. Saatana, perkele ja tottajumalauta! Anteeksi ei anneta ja jos annetaan, ei ainakaan unohdeta. Miten tuttua. Minkäänlaista näkökulman muutosta on turha odottaa Etelä-Pohjanmaalla. Kun mielipide on kerran rustattu, niin se on ja pysyy, mikään ei voi sitä muuttaa. Mutta yhtäkaikki suku on aina suku, se on verkosto, johon voit turvautua, suku on ne ihmiset, joiden kanssa sinulla on yhteistä historiaa, näin se vain on.

Viisas ja suurisydäminen Mumma on kaiken keskipiste. Miten itkinkään, kun luin kirjan sydämeenkäyvimpiä sivuja. Mumma on kuollut ja Susanna valmistelee hänet arkkuun, pesee ja pukee Fatiman avustuksella. Itse en ollut paikalla, kun molemmat rakkaat mummani kuolivat. He olivat olleet elämässäni aina ja yhtäkkiä heitä ei enää ollut. Käsittämätöntä ja surullista. Vaikka tunnustan elämän realiteetit, uskoin lapsellisesti, että mummani ovat kuolemattomia. Oli niin raskasta edes ajatella, minkälaisen tyhjiön nämä viisaat rakkaat ihmiset jättäisivät jälkeensä. Tunnustan, että en olisi tässä, jos mummani eivät olisi minusta huolta pitäneet.

Eläydyin niin tähän Vasantolan kirjaan, että luulin välillä lukevani omaa tekstiäni. Seuraa minua-kirjani teemat käsittelevät myös omaa sukuani, vaikka itse tarina on pääosin fiktiivinen. Ja sota, se on läsnä edelleen meissä kaikissa, suruna jossakin sydämen sopukoissa. Ja ainakin minun suvustani on lähdetty, useimmiten maailman ääriin, ovet paukkuen, Tätä taustaa vasten kirjan nimi on todella osuva. Kun kerran kiskaisee itsensä irti ja jättää tuppukylät taakseen, vastassa voikin olla yksinäisyys ja vierauden tunne, ikävä ja kaipaus kotiin, niin kuin Susannalla. Mutta aina voi palata, sitä olen omille lapsillenikin teroittanut.

Satu Vasantola on toimittaja ja mielestäni esikoisromaani puhuu puolestaan, joten odotan lisää, kiitos!