sunnuntai 28. kesäkuuta 2015

Kontakteja ja lukuelämyksiä :) Nicolas Barreau (s. 1980): Pieni elokuvateatteri Pariisissa ja Ian McEwan (s. 1948): Sementtipuutarha

Pihapuuni harakat ovat saaneet jälkikasvua. Ihailtavaa huolenpitoa pienokaisista. Naapuriasunnon pihassa on lintujen juottoallas, jossa harakkavanhemmat käyvät pesemässä maastosta löytämänsä madot. Tänään näin ensimmäisen kerran tämän toimenpiteen. Tai en minä tiedä, onko se yksi ja sama yksilö - harakkaäiti, tuskin se on isäharakka. 

Seuraa minua -kirjani tiimoilta on tullut useita yhteydenottoja, viimeksi viime viikolla. Nämä ihmiset ovat tunteneet enoni, leikkineet hänen kanssaan kun hän oli pieni, kulkeneet kansakoulumatkat yhdessä, naurattaneet tyttöjä heinäpellolla. Voi ihanuus! Olen nyt jo kuullut niin mielenkiintoisia juttuja, että tekisi mieleni kirjoittaa Lähtö ja Seuraa minua uudelleen - tai ei nyt sentään, ehkä jatkoa. No senkin aika näyttää. Olen keskittynyt novelleihin, koska otin osaa Martti Joenpolvi -novellikilpailuun viidellä novellillani. Kotoa ei tule kukaan hakemaan, sanoi viisas isoäitini aikoinaan. Ja tottahan se on. Ja jos ei nyt tärppää, minulla on melkein parinkymmenen novellin kokoelma kasassa. Niitä ovat nyt sitten hovilukijani lukeneet ja itkeneet. Nuorimmaiseni kysyi kerran, että mikset kirjoita mitään iloisempaa. Itsekin olen sitä miettinyt. Ehkä senkin aika on vielä edessä, kunhan saan kaiken sieluani raastavan ensin itsestäni ulos. Ja sitten pitäisi vielä tehdä se murha.

Laihian mummolani kesällä 2014. Täällä minä rauhoitun.
ESS:n kulttuuritoimittaja ja valokuvaaja vierailivat kotonani pari viikkoa sitten ja juttu oli noin päällisinpuolin ok. Meillä oli todella hedelmällinen keskustelu kirjojen kustantamisesta ja kirjallisuudesta ylipäänsä. Kerroin hänelle, että haluaisin vain kirjoittaa, mutta jostakin syystä nyt on niin monta häiritsevää elementtiä, että keskittyminen on vaikeaa. Odotan vain, että pääsisin maaseudun rauhaan. Olen vastannut jokaikiseen lukijani sähköpostiin ja muuhun kommenttiin ja ollut todella otettu ja kiitollinen saamastani palautteesta. Huvittava yksityiskohta oli lehtijutussa (15.6.2015) se, kun kerroin "kuuluisuudesta" , että Laihialla minut tunnistetaan esim. pankkiautomaatilla, vaikka olen ollut sieltä poissa about 40 vuotta. Ja miksiköhän "kaikki" tuntevat meikäläisen, mutta minä en oikeastaan ketää? No koska minulla on jo vauvasta alkaen ollut punaiset hiukset! Ei siinä muuta tarvita. Yksi trauman aiheuttaja sekin.

En olisi vielä muutama vuosi sitten uskonut, että elämästäni tulee näin helkutin (sori) mielenkiintoista ja ihanaa. Mutta olen sen ansainnut. Niin kuin meistä jokaikinen ansaitsee kaiken sen onnen, joka elämäämme tupsahtaa. Olkaamme kiitollisia - ja nöyriä!

Ja sitten näihin kirjoihin

Nicolas Barreau (s. 1980): Pieni elokuvateatteri Pariisissa (Eines Abends in Paris, v. 2012,  Tammi v. 2014)
Alain Bonnard perii sedältään pienen elokuvateatterin, jonka näytöksissä käy keskiviikkoisin punatakkinen nainen.
Uskomatonta chick littiä, mutta … meikäläinenhän tarttuu kaikkeen, missä vain vilahtaakin Eiffel-torni ja sana Pariisi. Vaikka totuus on tarua ihmeellisempää, tällaista ”satuilua” harvoin sattuu käteen. Eli siis Alain ihailee punatakkista naista (Mélanie) ja rohkenee vihdoinkin pyytää häntä kahville. Nainen lupaa tulla seuraavana keskiviikkona, mutta tekee ns. oharit. Alainilla ei ole puhelinnumeroa eikä osoitetta sukunimestä puhumattakaan. Hän suorastaan riutuu tuskaansa. Sitten elokuvateatteriin putkahtaa kuuluisa ohjaaja (Allen Wood J) ja kuuluisa filmitähti Solène, jotka haluavat filmata elokuvanpätkän juuri tässä samaisessa pikku elokuvateatterissa.

Ja sitten … tätä ette kyllä usko. Allen Woodilta on ”kadonnut” Pariisiin tytär ja vähän aikaa tuntuu siltä, että kyseessä on samainen punatakkinen Mélanie. Mutta eipä ollutkaan. Sitten Solène muistaa, että hänelläkin on samanniminen sisko Pariisissa ja … hohhoijaa! Loput saatte arvata. Ja Tammi on siis tämän kustantanut. Vähän väliä piti tarkistaa takakannesta, että kyseessä on mies-kirjailija. Mutta osaavathan miehetkin tällaista saippuaa kirjoittaa – näköjään. Onneksi kirja ei ollut pituudella pilattu.

Ian McEwan (s. 1948): Sementtipuutarha (The Cement Garden) ilm. v. 1978, Otava v. 2009
Viime blogikirjoituksessani arvioin samaisen kirjailijan uusinta teosta eli Lapsen oikeutta. Tämä aikoja sitten kirjoitettu Sementtipuutarha onkin sitten aivan erilaista kamaa, hänen esikoisromaaninsa. Perhekuvaus sekoitettuna kauhulla ja oksettavilla yksityiskohdilla. Perheen isä kuolee (valettuaan ensin puutarhan sementtiin) ja sitten kuolee äiti. Neljä lasta (16 – 6 v.) pelkäävät lastenkotiin joutumista ja salaavat äitinsä kuoleman. He upottavat äitinsä ruumiin sementtiin talonsa kellariin ja jatkavat elämäänsä ihan kuin mitään ei olisi tapahtunut. Tom, 6 v., haluaisi olla tyttö ja sisarukset ostavat hänelle peruukin ja pukevat hänet tytön vaatteisiin. Talossa haisee, sen tuntee nenässään myös vanhimman tyttären Julien poikaystävä. Hänelle kerrotaan, että kellarissa on heidän kuollut koiransa, joka on sementoitu peltiseen altaaseen.

Tarinan kerronta muistuttaa näytelmäkäsikirjoitusta, parenteesit *) paikallaan ja henkilöiden kulloinenkin sijainti kerrottu yksityiskohtaisesti. En tiedä, mihin genreen kirjailija on tämän tarinan ajatellut, minulle se ei ainakaan selvinnyt lukiessani, kohderyhmästä puhumattakaan. Välillä oksetti; insestiä (sisarusten välistä), mätänevä ruumis kellarissa rottien seassa, lapsilauma ilman huoltajaa sotkee talon, koska kukaan ei oikein jaksa siivota, helteinen kesä ja joka paikassa kärpäsiä.

On pakko sanoa, että jos olisin tämän tiennyt, en olisi lukenut. Ian McEwan on saanut kaikenmaailman palkintoja, joten hänen täytyy siis olla hyvä kirjailija. Teksti on totta kai sujuvaa, sitä en kiellä. Tuskin tämä on omasta elämästä, jotenkin keksityn tuntuinen (sepite), jos suoraan sanon, kaikessa inhottavuudessaan ja kuvottavuudessaan.

Eli luin kaksi outoa kirjaa ja uhrasin niihin kaksi kokonaista sadepäivää. Ensimmäinen kepeä chick lit ja toinen todella outo, suorastaan sairas. Lukekaa, jos siltä tuntuu, mutta olen edelleen sitä mieltä, että ihmiset, eivätkä varsinkaan lapset, käyttäydy näin; mennään pihalle ottamaan aurinkoa kunhan mamman ruumis on ensin upotettu kellarissa sementtiin. Mutta miksi tällainen kirja, herra McEwan?

McEwanin v. 1990 ilmestyneestä teoksesta Vieraan turva on tehty elokuva, joka sai nimekseen Muukalaisia Venetsiassa. Keskustelin tästä erään tuttavani kanssa ja hän oli sitä mieltä, että älä lue kirjaa äläkä katso elokuvaa. No, pidän nyt paussia McEwanista ja luen jotakin ihan muuta.

Tämän jälkeen on ihanaa lukea pienille ihmisille satuja, niitä oikeita ja ihania, joissa tapahtuu kivoja asioita, aurinko paistaa ja eläimet juttelevat keskenään. Suosikkini on aina ollut Pekka Töpöhäntä ja perinne jatkuu, näköjään. Vai miten olisi Grimmin sadut, joita äitini raahasi kirjastosta, kun olimme keskenkasvuisia? Olin sentäs vasta 7-vuotias ja veljeni 4.

*) esim. henkilöiden tulemiset ja menemiset, mistä ovesta, meneekö yläkertaan puhuessaan, katsooko etupihan ikkunasta kadulle jne.


Kesäteatteria

Eilen lauantaina kävimme ystäväni kanssa katsastamassa Pesäkallion kesäteatterin uuden katetun katsomon, toppatakit päällä :) Balladi prinsessasta aukeni vähitellen, mutta ellen olisi lukenut kirjaa pari vuotta sitten, olisin joissakin kohdissa ehkä tippunut kärryiltä, jonkinlaista sekavuutta tarinassa oli, vaikkakin roolisuoritukset olivat mainioita, artikulointi selkeää ja laulut kauniita. Menkää ihmiset katsomaan!

Saa nähdä mitä ihanaa syksy taas tuo tullessaan. Pieni matka ainakin on tiedossa. Hyvää kesää kaikille lukijoilleni! 

maanantai 15. kesäkuuta 2015

Kesä ilman miehiä


Time flies, sanoisin. Satunnaista matkailua EU-virkailijasiskoni kanssa mm. Pohojanmaalla. Ihana hengittää raitista ilmaa, totesi hän ja iloitsi kolmen viikon lomastaan puhtaassa kotimaassaan, Brysselin ilma kun aina ei ole puhdasta ja raikasta. Ajoimme vähemmän tuttua reittiä Laihia – Kauhajoki – Isojoki – Honkajoki ja ihmettelimme missä kaikki asutus on. Poikkesimme kyläbaareihin, jotka ovat aivan uskomattoman ihania full service -paikkoja (mihin me tarvitsemme niitä iänikuisia keltatornisia?). Näissä baareissa söimme lounaan, ostimme jäätelöt, lottosimme, otimme bensaa, ostimme taskulampun, luimme iltapäivälehdet ja ihailimme lihaksikkaiden maajussien ruskettuneita ja tyytyväisiä olemuksia. Maalla nyt vain on elämä jotenkin rennompaa.

On annettu haastatteluja, vastattu kirjani lukeneiden kommentteihin ja mietitty toden teolla, saavatko LÄHTÖ ja SEURAA MINUA jatkoa. Mutta annetaan asian nyt hautua. Kesä se on minullakin, vai onko? Yritän ainakin pitää lomaa. Onnistuu jos onnistuu. Tiedossa on ainakin halonhakkuuta Laihialla.

Olen tavannut joukon mielenkiintoisia ihmisiä, istunut kuppiloissa tärkeän näköisenä muistiinpanovälineet pöydällä, tai kirja, tai kalenteri. Eli olen tehnyt sitä, mistä olen aina haaveillut. Mietin nyt, olenko oikeasti synnynnäinen haahuilija, joka vasta nyt pääsee toteuttamaan itseään. Koska olo on niin syntisen vapautunut. Välillä tietenkin pipoa kiristää, kun pitäisi joku murhata. Joku vanha hahmo käsikirjoituksessa tai sitten joku uusi ja tuntemattomampi, johon minulla ei vielä ole tunnesidettä. Muutaman kirjan olen taas lukenut, totta kai, ja lukemattomat kirjat odottavat analysointia. Tässä pari viime viikkoina lukemaani:

Siri Hustvedt (s. 1955): Kesä ilman miehiä (The summer without men), Otava 2011
30 vuoden avioliitto on päättymässä, koska mies haluaa pitää paussin. Mia Fredrickson saa hermoromahduksen ja vetäytyy kotikaupunkiinsa äidin helmoihin. Siellä hän suree ja valittaa kohtaloaan – jonkin aikaa – mutta ympäristön ihmiset, lähinnä äidin ystävät, pitävät huolen, että Mialla on muuta ajateltavaa. Ainakin hän pohtii, onko paussi sittenkään pitkän liiton loppu. Mielenkiintoinen kirja, kuin suoraan omasta elämästäni ja muistutti LÄHTÖ-kirjani asetelmaa. Loppu onkin sitten kuin Disney-leffasta. Olihan sitä kiva elää vähän aikaa noin kokeilumielessä muunlaista elämää kuin sitä samaa vanhaa, ajatteli mies ja päätti palata.
Kirjan nimi antoi odottaa jotakin ihan muuta, ihanaa kesää ”tyttöjen kesken”, saisi kerrankin tehdä mitä haluaa, shoppailla, uida ja bailata. Mutta se olikin sitten tällainen, eikä ollenkaan hassumpi.

Ian McEwan (s. 1948): Lapsen oikeus (The children act), Otava 2015
30 vuoden avioliitto hajoaa, kun mies rakastuu nuorempaan naiseen. Vaimo, Fiona Maye, on asianajaja, joka käyttäytyy tässäkin tilanteessa säntillisesti ja arvokkaasti, tai ei ihan, hän repäisee kunnolla ja vaihtaa lukot! Rohkea veto J! Kirja sisälsi lukuisia selostuksia oikeudenkäynneistä ja tarkkoja kuvauksia prosessien kuluista. Jos olisin ollut oikeusoppinut, olisin saanut niistä varmasti enemmän irti, jotkut selostukset olivat melko puuduttavia. Aviokriisi, pettäminen ja jättäminen, jäivät kirjassa melkein sivuseikaksi. Kun vaimon olisi pitänyt surra, huutaa ja paiskoa vaikka lautasia seinään (olisi ollut sinänsä terve reaktio minun mielestäni tuossa tilanteessa), hän menee nukkumaan tietenkin jokin oikeuden pöytäkirja seuranaan (kuten myös silloin, kun aviomies vielä jakoi hänen kanssaan vuoteen). Tuttua ja turvallista käyttäytymistä. Ylimääräiset tunnekuohut olisivat saattaneet suistaa vakavasti otettavan asianajajan suorastaan – niin mihin?
Yhtä aikaa oman aviokriisin kanssa Fiona saa työpöydälleen tapauksen, jossa on kyse lapsen elämästä ja kuolemasta. 17-vuotias Adam sairastaa leukemiaa, mutta hänen vanhempansa eivät halua ainoaa tehokasta hoitoa, verensiirtoa. He ovat Jehovan todistajia, ja verensiirto on heidän uskontonsa vastaista. Tämä on myös Adamin oma mielipide (tai siis uskonyhteisön ja Adamin vanhempien). Sairaala hakee oikeudelta lupaa, jolla vanhempien ja alaikäisen potilaan oma tahto voidaan sivuuttaa. Lapsen etu on perheoikeuden johtava periaate. Fiona alkaa hoitaa tapausta sedänverellään, mutta hän tekee kohtalokkaan virheen. Loppu on Adamin ja Fionan osalta traaginen ja McEwan onnistuu tässä loistavasti. Mutta nuoren blondin matkaan lähtenyt aviomies huomaakin, että ruoho ei sittenkään ollut vihreämpää aidan toisella puolella ja vähitellen hän hivuttautuu takaisin kohti Fionan makuuhuonetta. Olihan sitä kiva elää vähän aikaa noin kokeilumielessä muunlaista elämää kuin sitä samaa vanhaa, ajatteli mies ja päätti palata. Mielestäni jotenkin helppo ja ennalta-arvattavissa oleva loppu tämän avioliiton osalta.

Itse summaisin tarinan näin: Teot ja sanat, vähäpätöisetkin, vaikuttavat ihmisten koko elämään. Näinhän se menee. Sanat ovat kuin kiviä, joita jätämme jälkeemme. Ne ovat ja pysyvät.

30 vuoden avioliitto hajosi aikoinaan myös omalta osaltani. Ei kai siinä mitään outoa ole ja maailmankirjallisuuskin ammentaa siitä loistavia kirjoja. Omasta tekeleestäni puhumattakaan. Ainakin pystyin eläytymään Mian ja Fionan elämiin, vaikka ihmettelinkin heidän ratkaisujaan.

Älä unelmoi elämääsi vaan elä unelmaasi

Tästä osoituksena olen nyt tällä tiellä. Ja jos ja kun olen pystynyt tsemppaamaan muutamia muita ihmisiä ympärilläni toteuttamaan unelmaansa, olen enemmän kuin onnellinen. Meillä on vain tämä yksi ainutkertainen elämä – eläkää se, ihan oikeasti. Useasti saattaa tuntua siltä, että elämä on pettänyt meidät, että eihän tässä näin pitänyt käydä. Uraudumme; aamurutiinit, töihin, takaisin kotiin, televisio auki, pieni lenkki illansuussa jne. Rutiinit tuovat toki turvallisuuden tunteen, sen huomaa usein vasta, kun jotakin tapahtuu, jotakin mikä laittaa päivärytmimme sekaisin. Mutta rutiineista voi joskus ainakin yrittää poiketa.
Muista, että kukaan muu ei voi tehdä sinua onnelliseksi kuin sinä itse. Kasva ja muutu! Universumi kyllä pitää muusta huolen! Yksin et ole mitään ja olemassaolollesi on aivan varmasti jokin syvempi tarkoitus. Ehkä voit helpottaa jonkun elämää, myös omaasi. Aloittaa voi vaikka hymyilemällä vastaantulevilleJ (no, riskinsä siinäkin) tai peilikuvallesi, tai työkaverille, tai naapurille ...

Nuorimmaiseni Ainon ekan biisin sanoitus osuu ihan nappiin: (www.ainovalossa.fi)
”… matkalla jos mutkan kohtaan, sen suoraks polkaisen …etsin valoo pimeydestä löysinkin sen sydämestä … tänään juovun elämästä, ei mua pelot enää estä…”  Ja sitä rataa.
Onnea elämäänne, siihen vanhaan ja ehkä myös uuteen tai ainakin uudenlaiseen, pääasia että olette onnellisia!


Lahdessa on meneillään perinteinen kirjailijakokous LIWRE 2015 Mukkulan kartanon alueella, jonne minäkin aion suunnistaa, jotta näkisin ja kuulisin ihan oikeita kirjailijoita. Kokouksen suojelijana on Jenni Haukio, runoilija ja tasavallan presidentin puoliso.

”Kirjailija hyppää tyhjyyteen. Hän haluaa kertoa jotakin tärkeää, mutta ei voi tietää kuullaanko häntä. Hän voi joutua torjutuksi, kielletyksi, vaietuksi, väärin ymmärretyksi, (Meidung pahimmassa tapauksessa, sanoisin). Mikä saa hänet jaksamaan?

Kirjailija kirjoittaa auki vaihtoehtoisia maailmoja ja käyttää aineksena paitsi faktoja ja mielikuvitusta, myös omaa ja läheistensä elämää. Joskus hän tulee sohaisseeksi arkoihinkin paikkoihin. Hän tarvitsee vapautta, mutta mikä on vapauden hinta?”

Tätä mietin nyt ja tutkailen seuraavaa kirjaa, jota arvioin seuraavassa blogikirjoituksessani, Nicolas Barreau: Pieni elokuvateatteri Pariisissa (Eines Abends in Paris, v. 2012, Tammi v. 2014). Alain Bonnard perii sedältään pienen elokuvateatterin, jonka näytöksissä käy keskiviikkoisin punatakkinen nainen. Alain ihastuu naiseen (50 sivua jo mennyt eikä mitään ole tapahtunut), mutta … sitten naista ei enää näy. Kirja on luettava tänään, koska siinä on vain viikon laina-aika.

Ihania kesäpäiviä! Ja muistakaa lukea! Olen ilolla seurannut Seuraa minua – kirjani myyntilukuja, etenkin e-kirjaa on ladattu kiitettävästi, vielä muutaman viikon tarjouksessa alle kympillä/lataus.



Klikkaa!