maanantai 26. joulukuuta 2016

Metropoliitta Panteleimon (s.1949) Murha kirjapiirissä (Myllylahti, 2016)


 
Kyseessä on Panteleimonin neljäs dekkari, joka sijoittuu 60-luvulle, aikaan, jolloin elämää vielä elettiin ihan oikeasti ilman teknisiä vempeleitä. Minua ei ainakaan haitannut yhtään, että luin ekana tämän viimeisimmän. Alussa tosin tuntui, että olen hypännyt junaan väliasemalla, mutta koin tämän kuitenkin itsenäisenä romaanina.

 Keskiössä on lehtori Inga Tyynelän luotsaama kirjapiiri, joka kokoontuu lyseon kerhotiloissa. On käsillä kevään viimeinen kokoontuminen, luettavaksi oli annettu Dostojevskin Rikos ja Rangaistus. Ennen kokoontumisen alkua Tyynelän ruumis löytyy kerhotiloista. Vähitellen kaikki kirjapiiriläiset esitellään ominen traumoineen ja kaikkia epäillään. Poliisi tekee alussa pari virhettä, mm. sen, että koulun ovia ei suljeta, joten murhaaja on saattanut livahtaa ulos kenenkään huomaamatta.

Lehtori Tyynelä oli kova ja tyly, jopa epäoikeudenmukainen opettaja, jonka ankaruus jätti moneen oppilaaseen elämänaikaiset traumat. Kun tutkinta ei ota edetäkseen, kuvioihin astuu Elisabet Urhonen, poliisin leski, joka on hiljattain muuttanut kaupunkiin. Elisabetia kielletään sekaantumasta murhaan, mutta hän ei usko ja jatkaa tutkimuksiaan, kerää tietoa ja urkkii tietoonsa tärkeitä asioita. Tuohon aikaan tieto oli varmasti kiven takana, helppoa se ei ainakaan ollut, piti käyttää hyväkseen niitä kontakteja, joita oli käytettävissä.

Mietin oikeasti, minkälainen motiivi riittää siihen, että tappaa jonkun. Se voi olla mielestämme pieni juttu, mutta tekijän kannalta elämää suurempi trauma. Pahan on saatava palkkansa. Murhaajaa arvuuttelin pitkin kirjaa, mutta kaikki ei ollutkaan sitä miltä näytti.

Minua miellytti kirjan jonkinlainen pehmeys ja kotikutoisuus, väkivallalla ei mässäilty missään vaiheessa. Henkilöt tulivat iholle ja samaistuin melkein jokaiseen. Yritin mennä heidän päänsä sisään ja mietin, kuka heistä päätyy ja pystyy näin raakaan ratkaisuun.

Suosittelen Panteleimonin kirjaa (ja varmaan niitä kolmea aikaisempaakin) niille, jotka eivät viihdy noir-dekkareiden seurassa. (Noir lausutaan nuar ja tarkoittaa mustaa tai ns. kovaksikeitettyä.) Olen itsekin lukenut mm. skandidekkareita  ja tullut siihen tulokseen, että jonkinlainen suunta tällaiseen pehmeämpään suuntaan on ehkä tervetullut. Ja miten hyvän elokuvan tästä saisikaan tai ainakin näyttämölle tätä suosittelisin. Herkullisia henkilöitä ja jännittävä tarina – ei siinä muuta tarvita! Eikä tarvitse pelätä koko aikaa omaa varjoaan :)




  


perjantai 2. joulukuuta 2016

Tapani Bagge/Se murhaa joka osaa

Tapani Bagge(s. 1962):

Se murhaa joka osaa/Dekkarin tekemisen taito, Docendo/Crime time 2016, 208 s.

Kirjailija Tapani Baggen kirjailijanura on vertaansa vailla. Ei voi kuin ihailla ja ihmetellä, että joku on ihan oikeasti kirjoittanut 100 kirjaa!

Jotenkin ajattelee, että kun osaa nämä jutut itse, niin miksi kertoisi kenellekään, miten homma hoidetaan. Hakatkoon jokainen päätään seinään! Mutta kirjailija Bagge levittää eteemme dekkarin tekemisessä tarvittavat työkalut, olkaa hyvä! Olen yrittänyt monesti lähipizzeriassani vakoilla tai varovasi tiedustella, miten te sen pohjan oikein teette, mutta tietoa ei heru.

Kirjassa ei ole pätkääkään besserwisserimäistä kyl mä tiedän nää jutut – fiilistä. Ohjeet ovat asiallisia ja mielenkiintoisia ja Bagge valottaa myös omaa kirjailijanuraansa ja mahdollisia tekemiään virheitä. Kirjassa on myös runsaasti muiden kirjailijoiden teesejä siitä, miten hyvä dekkari/dekkarinovelli/kirja syntyy, mihin kannattaa kiinnittää huomiota ja miten hommaa ei todellakaan saisi hoitaa.

Mielenkiintoista oli lukea mm. Miten tyyli valitaan – kappaletta. Esim. Roald Dahl saattoi kirjoittaa ekan sivun sataanviiteenkymmeneen kertaan, ei ihme että häneltä syntyi aikuisille lähinnä novelleja J. Mutta hän olikin perfektionisti (kuten monet muutkin kirjailijat).
Novellit jaetaan eri luokkiin: klassiset/tsehovilaiset/modernit/postmodernit/absurdit eli surrealistiset. Tästä lähtien luen kaiken “sillä silmällä”. Opiskelin muutama vuosi takaperin näytelmäkäsikirjoitusta ja täytyy sanoa, että sen jälkeen meni monta näytelmäesitystä jotenkin pilalle, kun mietin teemoja ja draaman kaaria ja tarina jäi jonnekin taustalle. Mutta tästäkin olen selvinnyt ja nyt voin taas nauttia.

Baggen ohjeena dekkariromaania kirjoittavalle on, että tehdään yksityiskohtainen suunnitelma (omaan käyttöön): päähenkilöillä oltava menneisyys, nykyisyys ja tulevaisuus, keskeisillä henkilöillä on oltava jokin salaisuus tai sisäinen ristiriita jne., ulkonäkö, taustat ja motiivit oltava selvillä, tarinan sijoittaminen tuttuun miljööseen, johon tarina sijoittuu (rakennus, kortteli, asunto) helpottaa kirjoittajaa. No, itse kirjoitan lähinnä tajunnan virtaa, en vain pysty suunnittelemaan mitään etukäteen. Tiedän, että romaanin lopun pitäisi olla selvillä, kun kirjoitustyö alkaa, mutta se onkin taitolaji. Joskus itseäänkin jännittää, mitä romaanin henkilöille tapahtuu, koska he kasvavat ja muuttuvat tarinan myötä. Mutta tämä on siis vain minun tapani toimia. Lähtö-romaaniani kirjoittaessani luulin kirjoittavani sukutarinaa, mutta Oriveden opiston Mestarikurssilla se sai genrekseen psykologinen trilleri. Tapahtumapaikkana on pieni kylä Etelä-Pohjanmaalla.  Mökkinaapurit alkoivat pelätä omien sanojensa mukaan omaa varjoaan. Ja jatkotapahtumat sijoittuivat sitten pääosin Kanadaan (SEURAA MINUA). Tarkoitus ei ole pelotella, mutta me ihmiset reagoimme niin eri tavalla. Varsinkin, jos kauheudet tapahtuvat meille tutuilla paikoilla. Itse vältän kauhukirjojen lukemista juuri tuossa samaisessa kylässä vanhassa mummolassani, vaikka viimeksi luinkin siellä kauhujännityskirjailija Marko Hautalan Kuokkamummon (Marko ei ole sukua). Ja sitten pimeällä ulkovessaan…!

Murhatavan ja murhattavan valinta: vain naiset murhaavat myrkyllä (ei tule verta)! Murhaaja tulee usein lähipiiristä, hänellä on siis jonkinlainen kytkös murhattavaan. Tarkkana murha-aseiden kanssa; revolverissa ei ole äänenvaimenninta ja ns. varmistin on vain pistoolissa.

Lähdekirjojen luettelo on mittava. Lainasin saman tien kirjastosta Hammettin Maltan Haukan, jossa seikkailee Sam Spade ja Waltarin Kuka murhasi rouva Skrofin? Tämä on Komisario Palmu - sarjan ensimmäinen teos.
Baggen kirja sisältää myös tehtäviä. Niitä seuraamalla saattaa löytää oman tapansa kirjoittaa, ensin saattaa syntyä novelli ja sitten vaikkapa kokonainen dekkari. Baggen kirja sisältää myös kustantamiseen liittyviä vinkkejä. Hylsyistä ei kannata säikähtää, vaan jatkaa kirjoittamista. Päätalokin kirjoitti Nyyrikkiin novelleja, ennen kuin tärppäsi! Ja muistakaa: dekkariin EI rakkaustarinaa. Miksei? Eivätkö mustasukkaisuusmurhat kuulu rakkaustarinoiden piiriin?

Tilasin tämän kirjan itselleni! On se niin mahtava tietopaketti. Tosin on näitä ilmestynyt muitakin, mutta niitä kuin myös tietenkin tätä saa kirjastosta. Ja kun opit nämä lainalaisuudet noin suurin piirtein, voitkin sitten ohittaa tai alittaa niitä, oman järjen käyttö on sallittua. Nyt sitten alan kahlata läpi omaa dekkariani, jos nyt tämän tietopaketin jälkeen enää kehtaan. Olen varmaan sortunut kaikkiin mahdollisiin sudenkuoppiin. Mutta saanhan pihasaunaan sytykettä.

Bagge kehottaa kuuntelemaan ihmisten tarinoita. Viikko siten flunssapiikkiä terveyskeskuksessa odotellessani takanani seisoi vanha pariskunta. Vaikka en puhunut heille mitään, hymyilin vain, mies alkoi kertoa elämäntarinaansa. 85 ikävuoteen mahtuu kaikenlaista. Juuri kun hän oli kertomassa 60-luvun tarinaa siitä, miten hän oli haudankaivajana vahingossa halkaissut haudan pohjalla kököttävän pääkallon (silloin kaivettiin monissa kylissä vielä lapiolla), tuli rokotusvuoroni ja juttu jäi pahasti kesken. Joillekin ihmiset avautuvat. Ehkä se on kuuntelemisen taito, vaikka aina ei ole aikaa. Koskaan ei saisi olla niin kiire, ettei ehdi kuuntelemaan tuntemattomienkin kertomuksia elävästä elämästä. Mikäs sen kiinnostavampaa kuin se tieto, mitä varsinkin vanhemmat ihmiset meille jakavat. Parissa tapauksessa olen käyttänyt maailmalla (junissa, metroissa, busseissa, lentokoneissa) kuulemiani tarinoita omissa novelleissani, tietenkin henkilöt ja paikat muunnettuna siten, että niistä kukaan ei itseään tunnista. Yksi kiinnostavimmista oli erään vanhemman naisihmisen kertomus palvelutalon hierarkiasta. Sielläkään ihmiset eivät ole tasavertaisia, löytyy kiusaajia, jotka alistavat toisia asukkaita. Joten palvelutaloon pääsy/joutuminen avasi ihan uuden näkökulman.

Anteeksi, että taas eksyin aiheesta.
Muistakaa myös tämä: “Jos näyttämöllä on kivääri, sitä pitää myös käyttää”.


perjantai 18. marraskuuta 2016

Fjodor Dostojevski (s. 1821 - 1881): Kirjoituksia kellarista (alkuper. v. 1864, Gummerus 1996)


Jokainen meistä on taatusti lukenut ainakin yhden Dostojevskin teoksen, joko vapaaehtoisesti tai lukion äidinkielen opinnoissa (kuten minä). Nuorena ei ollut minkäänlaista ymmärrystä saatikka kärsivällisyyttä syventyä näihin tiiliskiviin. Luin, mutta en sisäistänyt, koska ei ollut elämää takana, mihin olisin voinut lukemaani peilata. Luin ehkä liian varhain. Rikos ja Rangaistus tuli luettua 14-vuotiaana, joten siihen aikaan ei todellakaan ollut perspektiiviä näin syvällisiin pohdintoihin. Mutta nyt aika on toinen ja minä (toivonmukaan) kasvanut myös sekä lukijana että kirjoittajana.

Kirjoituksia kellarista on melko ohut, sivuja vain 169, mutta voi miten kauan meni tämän parissa. Olin hurmaantunut, pitkästynyt, tuskastunut, ja mitä kaikkea. Pitkiä lauseita, jopa puolen sivun mittaisia vuodatuksia, monologia parhaimmillaan tai pahimmillaan. Ja tämän kirjan löysin omasta kirjahyllystäni! Ei aavistustakaan, miten ja milloin se on sinne joutunut.
Kyseessä on nelikymppinen mies, joka elää kellariloukossaan yhdessä palvelijansa kanssa, jolle hän maksaa pientä korvausta olemattomista palveluista. Päivät kuluvat haahuilussa ja mielikuvituksen pyörteissä. Yksinäisyydessään ja eristäytyneisyydessään hän keksii outoja juttuja itsestään, ympäristöstään ja tapaamistaan ihmisistä ja kirjaa niitä ylös. Kirjaa on sanottu nykyaikaisen psykologisen romaanin lähtökohdaksi, tiivis tutkielma ihmisen päänsisustasta. Dostojevski oli aikaansa edellä, se on totta.

Välillä tuli uskonpuute. Paneeko Dostojevski lukijaansa halvalla? Pitääkö hän meitä pilkkanaan vain ja ainoastaan sen takia, että tunnistaisimme itsemme – ainakin osittain – päähenkilön elämänkuvioista?  Uskon, että kaikissa meissä asuu pieni erakko, syrjäänvetäytyvä, pelokas ja arka ihminen, joka haluaisi vetää oven kiinni perässään ja sulkea kaihtimet. Yksin on hyvä olla – tiettyyn rajaan saakka, ja varsinkin, jos se on vapaaehtoista. Kellari-ihminen oli varmasti koulukiusattu, hänet syrjäytettiin työnhaussa, rakkaudessa, lapsuudessa jne. Häntä pilkattiin selän takana. Tällaisia ihmispoloja on ihan oikeasi olemassa. Tunnen ainakin yhden. Hän kävelee minua vastaan joka viikko kerran pari, katse suunnattuna alaspäin. Hänen olemuksensa jäykistyy, mitä lähemmäksi hän tulee. Ja minun kohdallani hän on ilmiselvästi paniikissa, mutta pakotietä ei ole. Armahdan häntä joskus ja vaihdan toiselle puolelle katua, vaikka mieli tekisi kävellä suoraan hänen eteensä ja sanoa Moi! mitä kuuluu? En kuitenkaan ota sitä riskiä, koska en tunne häntä, pitkänhuiskea komea mies, valloittava hymy, näin sen kerran, vaikka ei hän minulle hymyillyt, vaan varmaan jollekin oivallukselleen. Arka, ujo, pelokas? Tai ehkä introvertti, joka ei halua small talkia huvin vuoksi, jonka ajatukset ovat paljon tärkeimmissä asioissa. Mutta ei kai kukaan tahallaan vetäydy, tuosta noin vain, ja alkaa kehitellä itselleen omaa ”kellaria”, joka on sekä turvapaikka että vankila.

Mutta takaisin siihen noin nelikymppiseen mieheen, jonka päänsisustan Dostojevski levittää eteemme. Pitäisikö meidän nyt sääliä tätä tyyppiä? Onko hän syrjäytynyt vai mielipuoli vai molempia? Antisankari? Jonkinlainen määritelmä kirjaan liittyvistä uskonnollisista aspekteista elää, mene ja tiedä. Jokatapauksessa kirjan uskonnolliset kohdat poistettiin, sääli sinänsä kokonaisuutta ajatellen.

Summa summarum: unohtumaton lukukokemus kaiken kaikkiaan. Osittain ahdistava, osittain jopa huvittava. Ja koko ajan oli se tunne, että kellaria ei ole olemassakaan. Että kysymyksessä on itse kunkin sisin, se osa meitä, jota emme halua syystä tai toisesta paljastaa. Olemme muistojemme ja aivoitustemme kellarissa itsemme vankina. Ei voi kuin ihailla Dostojevskia. Hän oli todellakin aikaansa edellä. Ihmiset eivät ole hyviä tai pahoja, he ovat hyviä ja pahoja.

Seuraavana lukulistalla:

Metropoliitta Panteleimonin  Murha kirjapiirissä (Myllylahti v.2016). Ja mikä sattuma! Kirjan kansilehdeltä luen, että murha tuntuu mukailevan Dostojevskin Rikos ja Rangaistus – kirjan tapahtumia! Kyseessä on Metropoliitta Panteleimonin neljäs rikosromaani. Sekä Tapani Baggen tänä vuonna julkaisema ohjekirja dekkarinkirjoittajille, Se murhaa joka osaa. Kirja perustuu Baggen pitkään kokemukseen sekä ammattikirjailijana että dekkaripajojen vetäjänä. Kyseessä on hänen sadas kirjansa.


keskiviikko 12. lokakuuta 2016

Vera Vala: Kosto ikuisessa kaupungissa ja Tiina Hautala: Aaveiden kaupunki


Vera Vala (s. 1976): Kosto ikuisessa kaupungissa (Gummerus, v. 2013)

Vera Valalta on ilmestynyt viisi Arianna de Bellis – dekkaria, joista kyseinen kirja on järjestyksessään toinen. Tapahtumapaikka on Rooma, jossa suomalais-italialainen Arianna de Bellis toimii yksityisetsivänä.

Ariannan ystävä, parlamentaarikko Anna Lucarelli, pyytää selvittämään minkälaisissa piireissä sisarpuolensa Laura Lucarelli liikkuu, keitä hän tapailee jne. Laura on menestyvä assyriologi roomalaisessa yliopistossa, mutta hän on myös radikalisoitunut ympäristöaktivisti. Arianna ei pääse tutkimuksissaan alkua pidemmällä, kun Laura löydetään murhattuna.

Ariannalla itsellään on selvitettävää menneisyytensä kanssa. Hänellä on kolmen vuoden mittainen musta aukko, josta ajasta hän muistaa ainoastaan pieniä hetkiä, mutta ei pysty kutomaan muistikuviensa verkosta loogista kokonaisuutta. Näissä muistikuvissa pulpahtaa aika ajoin esiin salaperäinen el Lobo.
Lauran murhaa selvitellessään Arianna joutuu mitä oudoimpiin tilanteisiin, kohtaa mitä oudoimpia henkilöitä ja asettaa itsensä vaaratilanteisiin, joista selviää viime tingassa.
Romantiikkaa on kirjassa juuri sopivasti, Arianna ihastuu komeaan ulkomisteri Bartolomeoon. Tunne on molemminpuolinen, mutta jonkinlainen kissa – hiiri – leikki on meneillään.

Tarina etenee mallikkaasti ja loogisesti, suomenkieli on soljuvaa ja mikä parasta, virheetöntä. Italiankielen sanat toimivat ihanasti mausteina. Kosto ikuisessa kaupungissa toimi mielestäni hyvin myös itsenäisenä romaanina, mutta luen kyllä ekankin osan, koska haluan tietää, mikä tai kuka on el Lobo. Onko hän todellinen vai Ariannan kuvitelma. Toivon, että hän on todellinen ja viimeistään viimeisessä osassa he saavat toisensa. Huokaus! Tosin salaisuutta raotetaan kirjan lopussa.

Miljöökuvaukset ja viittaukset esim. rakennusten historiaan ovat kirjan melkein parasta antia. Tuntuu kuin kävelisi itse Rooman kapeilla kujilla. Lisäksi henkilöiden kytkennät toisiinsa ja anarkistipiireihin oli kuvattu todella mielenkiintoisesti. Lahjontaa, kiristystä ja poliittista kähmintää mm. yliopiston avautuvien paikkojen jaossa. Näinköhän Vera Valan romaanit julkaistaan italiaksi?

Tiina Hautala: Aaveiden kaupunki (Haamu Kustannus, v. 2016)

Tarinat tulevat Vaasasta, syntymäkaupungistani. Kirja on saatettu tehdä hieman kieli poskessa, ainakin otsikot ovat hykerryttäviä, esim. Backmanin talo – Rantakadun ylimääräinen vuokralainen, Wasastjernan talo – Ainaiset avoimien ovien päivät, Loftetin taloryhmä – Konsulinnan juhlat jatkuvat.

Palosaaren kirjasto, jossa itsekin oppikouluaikoina vietin aikaa, kuuluu tähän kummitustalokategoriaan. Öiseen aikaan kirjojen järjestys oli muuttunut, niitä oli aseteltu käytäville omituisiin kasoihin jne. Kirjastossa oli esillä myös paikallisten taiteilijoiden töitä ja taulujen paikkaa oli yön aikana muutettu. Oli siinä kirjastonhoitajalla selittämistä, kun taiteilija saapui kirjastoon aamutuimaan. Jokin selitys tapahtumiin saattoi olla se, että lukusalin paikalla oli joskus muinoin ollut asunto, jossa oli tehty veriteko.

Käyn kaffeilla joka ikinen kerta Vaasassa käydessäni Loftetin talossa Konsulinnan kahvihuoneessa keskustassa. Siellä jos missä aistii menneen ajan lumon. Konsulinnan kekkerit olivat aikoinaan seurapiiritapaus, kulttuurikerman kohtauspaikka. Laulu soi ja viini virtasi. Hurjista juhlistaan huolimatta konsulinna teki hyväntekeväisyystyötä köyhien lasten hyväksi.

Olen Marko Hautala –fani (ei ikävä kyllä ole minulle sukua, vaikka molemmat vaasalaisia olemmekin). Ja Markohan on Tiinan aviomies. Marko on kirjoittanut kokonaisen kirjan yhdestä Aaveiden kaupungin kummitustarinasta, Kirjan nimi on Kuokkamummo, jonka taustalla on vaasalainen urbaanilegenda. Marko Hautala on kirjoittanut myös muita kauhukirjoja, esim. Käärinliinat, josta kerroin aikaisemmin. Nykyään kummitustarinoihin suhtaudutaan ehkä rennommin kuin takavuosikymmeninä. Tarinoiden keruu ainakin on helpottunut, enää ei pelätä hullun mainetta. Englantilaiset ovat hyödyntäneet näitä kummitusjuttuja markkinoinnissa, kartanossa kuin kartanossa asuu joku laahustaja tai kynttilää kantava vanha nainen.
Paikalliset aavetarinat kertovat myös seudun historiasta ja ihmisistä ja heidän ajatusmaailmastaan, heidän tavastaan elää. Kannattaa kuulostella ja tutkailla ympäristöä, aistia, sanoisin.

Mutta onko kenelläkään oikeutta arvostella tai mitätöidä ihmistä, jolla on tällaisia yliluonnollisia kokemuksia. Mielestäni kysymys on herkkyydestä. Joillakin aistit ovat valppaammat kuin toisilla, niin se vain on. Itselläni on muutama kokemus selittämättömistä tapahtumista alkaen siitä kun olin 7-vuotias. Kirjoitan tätä Laihian mummolassani. Hirsitalo naksuu, kun lämpötila vaihtuu, mutta mikä on tuo vintiltä aika ajoin kuuluva ääni, tasainen kopsutus. Tiedän, että siellä asuu ainakin liito-orava, joten laitetaan ne äänet oravan piikkiin. Tai sitten jonkun muun.

sunnuntai 25. syyskuuta 2016

Mariia Kukkakorpi: Henkäyksiä

Mariia Kukkakorpi (26 v.) Henkäyksiä, Made in the USA (Amazon-omakustanne, ns. indie book, 324 sivua) 


Kyseessä on puhdasverinen indie-book eli omakustanne, jonka helsinkiläinen Mariia Kukkakorpi taittoi itse ja suunnitteli myös kirjan kannen. Kirjassa ei ollut painovuotta (oletan että vuosi oli 2015).
Näin Mariia kertoo kirjansa julkaisuprosessista HS:n kulttuurisivuilla: "Opiskelin elokuvatutkimusta Lontoossa ja tutustuin siellä Amazonin CreateSpace - palveluun. Se on ulkomailla aika suosittu tapa julkaista itse ja osoittautui myös helpoksi ja halvaksi."
Muutama suomalainen kustantaja hylkäsi käsikirjoituksen ja kirjailija päätyi omakustanteeseen. Ainut ongelma tällä matkalla on ollut markkinointi. Kustantamothan ovat yrityksiä, jotka pyrkivät voiton maksimointiin ja siinä on varmasti osasyy siihen, että 99 % käsikirjoituksista hylätään. Ns. vanhat nimet myyvät, ehkä silläkin uhalla, että taso on saattanut vuosien myötä heikentyä.

Tällä kyseisellä kirjallaan Henkäyksiä Kukkakorpi voitti keväällä v. 2016 Möllärimestari-kisan romaanisarjassa.

Kirja sijoittuu yhteen päivään, isoäidin hautajaisiin Pariisissa. Takaumien avulla avataan menneisyyden tapahtumat alkaen 1940-luvun Albaniasta. Pääosassa on Ella, joka ylioppilaaksitulonsa jälkeen asettuu asumaan Pariisiin. Ellaa jää Suomeen kaipaamaan Alex. “Jos rakkautta olisi olemassa, Ellan ei olisi tarvinnut lähteä Helsingistä.” Pariisi on oivallinen tausta elokuville, kirjoille ja musiikille, raastavalle rakkaudelle, romantiikalle tai dramaattisille eroille. Tällainen romanttinen kuva sai varmasti Ellankin muuttamaan Pariisiin. Tosin hän hallitsi kielen, koska äitinsä oli ranskalainen.

Asuin itsekin nuoruudessani Pariisissa, joten olen heikkona kaikkeen, missä vähänkään vilahtaa Eiffel-torni.

Tarinassa on kolme näyttämöä: Helsinki, Pariisi ja Albania. Ellan äiti on ranskalainen Suomessa asuva Renée, jonka äidin juuret johtavat Albaniaan. Kirjan alkupuolella on rankka kuvaus Albaniasta kommunistivallan alla, ihmiset viedään kodeistaan, tapetaan tai kidutetaan kuoliaiksi. Albaniaan palataan seuraavan kerran vasta kirjan loppupuolella. Tämä lopun osuus ikäänkuin selittää alun Albania-kuvauksen. Minusta Albania-jaksot olisi voinut yhdistää tai laittaa päinvastaiseen järjestykseen, selvyyden vuoksi. Ellan isoäiti pakenee nuorimmaisen kanssa kiduttajiaan ja muuttaa Pariisiin, jonne asettuu asumaan.
Ella saa työpaikan pariisilaisesta taidegalleriasta, jossa tutustuu Oscar-nimiseen taiteilijaan. He muuttavat yhteen ja saavat pienen pojan. Oscar paljastuu huijariksi ja pariskunnan tiet erovat ja lapsi jää Ellalle. Alex saapuu Pariisiin opintojensa takia ja tapaa Ellan, nuoruudenrakkautensa.

Hautajaisten jälkeen palaset loksahtavat luontevasti kohdilleen ja elämä jatkuu, vaikkakin suunta on itsekullakin enemmän tai vähemmän hukassa.
Kirjoitus- ja kielioppivirheet häiritsivät jonkin verran lukemista. Olisin toivonut kansilehdille kirjoittajan esittelyn, mutta ei kai se ole pakollista.


sunnuntai 21. elokuuta 2016

Ian McEwan: Ikuinen rakkaus ja Patricia Cornwell: Pahan jäljillä

Ian McEwan (s. 1948): Ikuinen rakkaus, Otava, v. 1998

Tässä sitä taas ollaan, McEwanin seurassa, vaikka Sementtipuutarhan jälkeen vannoin, että en ikinä enää lue hänen kirjojaan. Vieläkään en ole hänen faninsa, en tiedä, mikä  mättää. Jokatapauksessa tartun hänen kirjoihinsa, ne vetävät puoleensa, ehkä niiden arvoituksellisuus antaa haasteita, koska hänen kirjoissaan mikään ei ole sitä, miltä näyttää.
Kyseessä on psykologinen jännityskertomus. Clarissa ja Joe, lapseton avopari, nauttii kesäpäivän lämmöstä piknikillä lähipuistossa. Puolen sivun seesteinen aloitus muuttuu hetkessä painajaiseksi. Lähistöllä tapahtunut ilmapallo-onnettomuus laukaisee uskomattoman tapahtumaketjun, jolla on pelottavat seuraukset. 

Onnettomuudessa kuolee kahden pienen lapsen isä. Paikalla häärää myös muiden silminnäkijöiden mukana Jed Parry-niminen mies, joka tekee tuttavuutta Joen kanssa, tai oikeastaan hän alkaa piinata Joeta ja väittää tämän katsoneen häntä ”sillä silmällä”.
Jed vannoo Jumalan nimeen ja alkaa käännyttää Joeta, koska uskoo, että pelastus tulee aivan varmasti hänellekin. Hän myös vannoo ikuista rakkauttaan Joehen. Mutta Joen tieteellinen maailmankatsomus panee käännytystä vastaan, hän on neuvoton, koska Jed Parry lähettää useita viestejä ja kirjeitä per viikko. Sekä vaanii Clarissan ja Joen talon lähettyvillä. Clarissa ei ole koskaan nähnyt koko miestä ja hän alkaa epäillä Joen mielenterveyttä. Avioliitto alkaa rakoilla. Jed Parry on uhannut ”ryhtyä toimenpiteisiin”.

Joe on tiedemies ja alkaa tutkia Parryn mahdollista taudinkuvaa ja löytää de Clérambaultin oireyhtymän. Siinä henkilöllä on harhaluuloja toisen henkilön rakkauden kohteena olemisesta ja syyttää kohdetta (nyt siis Joeta) aloitteentekijäksi. Henkilö on kehitellyt itselleen usein uuden psyykkisen todellisuuden. Syynä saattaa olla kykenemättömyys kiinteiden ihmissuhteiden luomiseen, vaikea isä-suhde jne. Joe hankkii aseen, koska pelkää tosissaan Parryn mahdollisia toimenpiteitä.

Tässä kohden googlaan sanan  erotomania = De Clérambaultin oireyhtymä. Kyse ei ole hiipivästä hulluudesta vaan tauti puhkeaa äkillisesti esim. jonkin traumaattisen kokemuksen seurauksena. Katalysaattorina toimi tässä tapauksessa (ehkä) kuumailmapallo-onnettomuus, joka vaati kuolonuhrin.

Ikuinen rakkaus on mielenkiintoinen ihmismielen syövereihin uppoutuva romaani, joka antaa paljon ajattelemisen aihetta. Kirja tempasi mukaansa ensilehdiltä, vaikka välillä oli puuduttavaa lukea Joen yksityiskohtaisia ajatuksenjuoksuja sekä Parryn pitkiä vuodatuksia käännytyskirjeissään, näitä olisi pitänyt mielestäni karsia. Mutta McEwan osaa asiansa. Juuri kun olet turhautumassa näihin sepustuksiin, tulee käänne, joka avaa tarinaan aivan uusia näkökulmia. Tosin aluksi oli vaikea tajuta, oliko Parry kiinnostunut Joesta eroottisessa mielessä, vai ei. Joka tapauksessa kyse on piinaavasta ja sairaalloisesta kiintymyksestä ja lopulta Joe muuttuu itse vainoharhaiseksi ja lukijan on vaikea pysyä tarinankuljetuksen virrassa mukana. Kuka tässä kertomuksessa on sairas, piinaava Jed Parry vain pakkomielteinen Joe?

Lukulistalla on seuraavaksi mm. McEwanin Rannalla, jota on kehuttu hänen parhaakseen. Mutta ei vielä. Ikuisen rakkauden jälkeen oloni on sekava ja turhautunut. Kenelle McEwan näitä kirjoja kirjoittaa? Sitä nyt tässä pohdin.

Mummolan epämääräisestä kirjakasasta valitsin sadepäivän lukemiseksi minulle tuiki tuntemattoman Patricia Cornwellin Pahan jäljillä, Otava, v. 2004. Tai en siis ole koskaan häneltä mitään lukenut.

Patricia Cornwell (s. 1956) on yhdysvaltalainen jännityskirjailija, joka toimi ennen kirjailijaksi ryhtymistä rikosreportterina sekä avustajana kuolinsyyntutkijan toimistossa. Ja sitten huh!huh! Saatan olla sivistymätön, valikoiva ja hienosteleva lukija, kun tämä Kay Scarpetta nyt ei oikein natsannut. Mihin kategoriaan Cornwellin kirjat oikein kuuluvat, kuitenkin hän on näitä kirjoittanut jo parisenkymmentä? Scarpetta on kuolinsyyntutkija ja voisin tämän kirjan perusteella suorittaa alemman patologintutkinnon, niin yksityiskohtaista ja niin tarkkaa ja oksettavaa oli ruumiinavausten ja avauksissa käytettävien välineiden kuvaus. Nämä ovat naisten romaaneja - kuulemma. Money talks, sillä naisethan ostavat suurimman osan maailman kirjoista ja Cornwellhän todellakin myy. Ja totta kai Cornwell kirjoittaa siitä, minkä parhaiten hallitsee. Ehkä minäkin brassailisin ruumiinavaussanastolla, jos olisin sen alan ihminen.

Tapahtumat sijoittuvat kolmelle näyttämölle ympäri Yhdysvaltoja, henkilögalleria on moninainen ja uusia tyyppejä marssitetaan tupaan jatkuvalla syötöllä. Sekavaa ja omituista. Suurta pahaa metsästetään intensiivisesti, mutta pahantekijöiden motiiveja ja taustoja ei kerrota sen kummemmin. Ihan kuin kaikkien pitäisi ihan varmuuden vuoksi pelätä. Ja murhaaja paljastuu ihan kuin sattumalta, mutta ei syvennytä tapahtumiin miksi?-periaatteella. Mutta tämähän on minun mielipiteeni, näin minä tämän koin. Mutta nyt tiedän, kuka on Kay Scarpetta! Päivää ja näkemiin! Palaan perinteisten dekkarien äärelle, siellä sentään vallitsevat edes jonkinlaiset lainalaisuudet. Ihmisiä ei niissä pelotella ulkoisella pahalla siinä mielessä kuin ainakin tässä Cornwellin romaanissa.






torstai 7. heinäkuuta 2016

Syysprinssi:Anja Kauranen

Anja Kauranen  (s. 1954): Syysprinssi, WSOY 1996, 126 s.

Syysprinssi  kuvaa  kirjailija Harri Sirolan ja kirjailija Anja Kaurasen (nyk. Snellman) suhdetta. Sana suhde on tässä tapauksessa mielestäni liian sovinnainen. Pikemminkin kyseessä oli repivä ja traaginen rakkaustarina, jossa pääosaa esitti Harri Sirola, viina  ja huumeet. Nuoret kirjallisuuden opiskelijat tapasivat pääkaupunkiseudulla opiskelijapiireissä ja olivat vannoutuneita punk-aatteen kannattajia. Jotenkin tuntui, että he kilpailivat keskenään siitä kumpi kauhistuttaa yleisöään enemmän. Sirola esiintyi mielellään ilkosillaan vain hattu päässä, Kaurasesta käytettiin kuvaavasti nimeä Punkin papitar.


Punk-ideologiaan (toimi nyt, harkitse myöhemmin) kuului yleisen paheksunnan herättäminen ja moraaliset rimanalitukset. Yksi motto ylitse muiden oli: ”Emme kannata ketään emmekä mitään, olkaamme siis ulalla.”

Syysprinssi eli siivottomassa kellariasunnossa Eirassa maanista teiteilijaelämää. Ovia ei koskaan lukittu, ihmisiä lappoi sisään ja ulos. Päivä- ja yökausien päämäärätön haahuilu, viina ja huumeet tekivät tehtävänsä. V. 1958 syntynyt Sirola oli hyvästä perheestä, älykäs ja lahjakas nuorimies, jossa Kauranen löysi sielunkumppanin. En ihmettele, että hän joutui tyystin tämän hoikan, levottoman miehen valtaan.

Kaurasen teksti on hämmentävää tunteiden, tuoksujen ja aistien pikkutarkkaa kuvausta. Ei voi kuin ihailla. 126 sivua on juuri riittävä, siinä ei ole mitään ylimääräistä, ei mitään, jonka soisi olevan toisin. Siinä on kaikki, rakkauden alku ja loppu, masennus ja Sirolan joutuminen Lapinlahden mielisairaalaan. Syysprinssi ilmestyi v. 1996. Harri Sirola hyppäsi Kampissa metron alle elokuussa 2001. Hän oli lähtenyt Lapinlahden sairaalasta ilman papereita.
Oli ihanaa lukea Kaurasen tekstiä, niin iholle se tuli. 

Vaikka rakastavaisten tiet olivat eronneet aikoja sitten, Kauranen vieraili toistuvasti Lapinlahdella. Yhtäkkiä nykyisyys peittosi menneisyyden, oli vain tapaamiset ja keskustelut, joiden taso vaihteli vierailu vierailulta johtuen Sirolan kulloisestakin tajunnantasosta (hän sai sähkösokkeja), joskus hän muisti menneisyydestään pieniä palasia, joskus ei mitään.

Syysprinssi-romaanista tehdään elokuva, joka saa ensi-iltansa syksyllä 2016. Anja Kaurasta esittää Laura Birn. Trailerin perusteella olisin halunnut naispääosaan esimerkiksi Elena Leeven. Birn on varmasti hyvä näyttelijä, mutta kirjan perusteella olisi rooliin kaivattu enemmän ytyä, paloa ja kiihkoa. Harri Sirolaa esittää Lauri Tilkanen. 
Tässä elokuvan traileri:



”Minä herään öisin vain ihmettelemään hänen rauhallisuuttaan, minä katson häntä kuin nukkuvaa lastani. Hiukset pörrössä, levollinen suunseutu, sileä otsa, huulet aavistuksen raollaan. Minä hyväilen tyyntä yöprinssiäni. Vain nukkuessaan tai rakastelun jälkeen hän on sellainen.”

Vaikka kyse on kahden ihmisen rakkaudesta, joka päättyi traagisesti, tällaisen rakkauden edessä ei voi kuin nöyrtyä ja antaa tekstin viedä. Nyt mietin omia rakkauksiani ja sitä, millä asteikolla tai tunneskaalalla vertaisin niitä tähän romaanin ainutkertaiseen rakkauteen. Ehkä kerron sen teille joskus. Tosin seuraavassa romaanissani on kyllä melko kattava kuvaus nuoruudesta, en väitä että se olisi prikulleen minun nuoruuteni kuvaus, mutta ...

Kuvassa on myös Ian McEwanin Ikuinen rakkaus, siitä myöhemmin.

sunnuntai 5. kesäkuuta 2016

Kiinalainen juttu/Pasi Pekkola: Lohikäärmeen värit

Pasi Pekkola: Lohikäärmeen värit, 2015, Otava

Pasi Pekkola on lahtelainen v. 1981 syntynyt kirjailija, joka ensi teoksellaan Unelmasieppaaja (2013) oli ehdokkaana Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnon saajaksi. Kirjailija Harri Sirola kummittelee Unelmasieppaajassa, tosin fiktiivisenä henkilönä, tätä kaikki piirit eivät ihan nikottelematta nielaisseet.

Valotan tässä Sirolan elämänkuvioita sen takia, että näillä idoleilla ja heidän elämänkuvioillaan saattaa olla itse kullekin kauaskantoisia seurauksia, niin hyvässä kuin pahassa, he ja heidän elämänkuvionsa jäävät alitajuntaamme. Sirola oli ollut vuosia Pekkolan idoli ja kun hän 20-vuotiaana kuuli, että Sirola on tehnyt itsemurhan hyppäämällä Kampissa metron alle vain 43-vuotiaana, hetki oli veretseisauttava. Sirola ei löytänyt paikkaansa maailmassa, vaikka kirjailijanura alkoi loistavasti Abiturientti-romaanilla (1980, WSOY.) Sirolan syvä masennus saattoi olla osasyynä tähän tragediaan. Mainittakoon, että Sirola oli Anja Kaurasen rakastettu (nyk. Snellman). Snellman kirjoitti pienoisromaanin Syysprinssi (1996), jossa hän dokumentinomaisesti valottaa heidän suhdettaan.

Mutta nyt Pasi Pekkolaan ja Lohikäärmeen väreihin. Lukukokemus oli sekä antoisa että hämmentävä. Tapahtumat sijoittuvat eri vuosikymmenille ja akselille Helsinki – Shanghai – Neljän tuulen kylä Kiinan maaseudulla. Pekkola kuvaa niin tarkkaan ja taianomaisesti Shanghain vilinää, että aistin kaikki sen tuhannet tuoksut, liikenteen melun, ihmisten äänet … En ole koskaan käynyt Pariisia suuremassa kaupungissa enkä voi kuin mielikuvitella, minkälaista elämä Shanghaissa voi pahimmillaan ja parhaimmillaan olla; ei hetken rauhaa minään vuorokauden aikana. Paljon houkutuksia, värejä, ystäviä, yksinäisyyttä, prostituutiota, luxusta – kaikki yhtenä sekamelskana. Väkiluvultaan maailman suurin kaupunki, yli 20 miljoonaa asukasta, tarkoittaa myös sitä, että autokanta kasvaa kilpaa väkiluvun kanssa, joten saastuminen on tosiasia.

Eli tällaisessa ympäristössä Pekkola on kirjansa kirjoittanut, näköalapaikalla. Kyseessä on draama. Suomalainen Tomi tapaa prostituoidun, Pikku-Lohikäärmeen (Xiaolong), jonka houkuttelee kanssaan Suomeen. Nainen on raskaana ja hän uskottelee, että lapsi on Tomin, koska haluaa lapselleen paremman elämän. Mutta… Suomi on hiljainen, ihmiset rujoja, on pimeää ja kylmää, myös Tomin kylmyys surettaa Xiaolongia. Ja sitten hän toteuttaa suunnitelmansa, hän jättää Tomin ja Kimi-vauvan ja palaa Kiinaan rakkautensa ja lapsensa isän luo (tosin Kimin oikea isä ei saa koskaan tietää Kimistä). Kimi varttuu Suomessa isänsä hoidossa aikamieheksi ja eräänä päivänä hän päättää lähteä etsimään äitiään. Monien mutkien kautta hänen kulkunsa johtaa Neljän tuulen kylään, äidin kotikylään. Äidin tunteneet alkavat valottaa hänen lapsuuttaan ja nuoruuttaan sekä äidin isän elämää. Ja nyt tullaankin asian ytimeen, sanoisin. Mao Tsetung ja kulttuurivallankumoukseen, jonka tapahtumia Pekkola kuvaa pienen ihmisen näkökulmasta.

Mao tuli valtaan v. 1949.  Punakaartilaiset kävivät intellektuellien ja maan johtajien kimppuun ja maa vajosi anarkiaan. Kulttuurivallankumous vaati n. miljoona uhria ja tilanne erityisesti kaupungeissa muuttui täydeksi sekasortoiseksi kaaokseksi, jota ei enää johtanut kukaan, ei edes itse Mao. Mao kuoli v. 1976 ja kulttuurivallankumous päättyi. Pieni punainen kirja oli oltava joka ikisellä kiinalaisella taskussaan, vain Raamattua oli painettu maailmassa enemmän. Ja kansa lauloi Itä on punainen – laulua joka kylässä ja notkelmassa. Tiedän, että Pekkola on päässyt keskustelemaan tästä ajanjaksosta niiden kiinalaisten kanssa, jotka ovat kulttuurivallankumouksen mielivaltaiset kauhut kokeneet. Tätä kirjaa tuskin kiinaksi käännetään, ihme olisi jos näin tapahtuisi. Siinä missä omaan historiaamme palataan jatkuvasti sekä tieto- että kaunokirjallisuudessa, Kiinassa asiat ovat vieläkin tabuja ja edelleen taiteilijat menevät sensuurimankelin läpi. Kauheuksien, mielivaltaisten väkivallantekojen ja raakuuksien jälkeen elämää oli jatkettava ihan kuin mitään ei olisi koskaan tapahtunutkaan. Tämä oli kirjan rankinta luettavaa. Ja miten taitavasti ja yksityiskohtaisesti Pekkola kuvaa tapahtumia, syitä ja seurauksia, ihmisiä, lapsia ja lasten ja aikuisten mielenliikkeitä, prostituutiota ja ihmisten ratkaisuja ketään tuomitsematta. Elämän oli jatkuttava.

Xiaolong: ”Emme voi estää surun lintuja lentämästä päämme yli, mutta voimme estää niitä pesimästä hiuksiimme.”

Voisin kysyä Pasi Pekkolalta, jos hänet tapaisin, oliko kirjan lopun ratkaisu juuri niin kuin hän oli sen ajatellut, vai joutuiko/halusiko hän muuttaa sitä jostakin syystä.  Xiaolongin kokemus Suomen ankeudesta oli ehkä hieman kliseinen, varsinainen jöröjukkien maa. Kyseisen kuvauksen perusteella en ehkä haluaisi asua maassa nimeltä Suomi. Tosin vuosi oli 1983 ja ilmapiiri tuolloin vielä nurkkakuntainen ja muualta tulleita vieroksuvampi kuin nykyään (tästä en nykyään kyllä olisi enää niinkään varma). Ja kokemushan oli kiinalaisen nuoren naisen, joka kotimaassaan oli tottunut siihen, että aina oli ihmisiä ympärillä. Nyt hän käytännöllisesti katsoen eli pienen vauvan kanssa kahdestaan, koska Tomi oli paljon työmatkoilla. Mietin, mitä olisin itse tehnyt vastaavassa tilanteessa, enkä löydä nyt vastausta. Häviäisinkö jälkiä jättämättä, jättäisinkö lapseni? Lähtisinkö takaisin suuren rakkauteni luo silläkin uhalla, että rakkaus on saattanut muuttua, että se olikin vain unelma, joka ei ehkä toteudukaan? Mikä on uhrauksen hinta ja voiko näitten ratkaisujen kanssa elää normaalia elämää?

Todennäköisesti kirjaa on kirjoitettu/muokattu sekä Suomessa että Kiinassa, nämä eri maissa kirjoitetut osiot jotenkin ”paljastuivat”, ehkä olen väärässä. Itselleni kirjoitusympäristö on tosi tärkeä. Minun pitää olla siellä, mistä kirjoitan ja mihin tarinani liittyy, jotenkin se vain on helpompaa. Pasi Pekkolasta en tiedä. Hän on saattanut sittenkin kirjoittaa tämän upean romaanin Kiinassa, jossa hän työskenteli muutaman vuoden.

Suosittelen lämpimästi tätä ihanaa kirjaa, joka on täynnä draamaa, kärsimystä ja taistelua, mutta myös selviytymistä. Mielenkiinnolla odotan Pekkolan seuraavaa romaania. Uskon, että Kiinalla on siinäkin osansa.


lauantai 14. toukokuuta 2016

Modianon matkassa muistin syövereihin: Jotta et eksyisi näillä kulmilla


Patrick Modiano (s. 1945): Jotta et eksyisi näillä kulmilla, WSOY 2015, 136 s.

Patrick Modiano sai Nobel-palkinnon v. 2014 ja hän on kirjoittanut kymmeniä romaaneja ja novellikokoelmia. Modianoa sanotaan muistamisen mestariksi.
Kirjassa kirjailija Jean Daragane hukkaa osoitekirjansa junamatkalla. Aikojen päästä joku mieshenkilö soittaa hänelle ja kertoo löytäneensä kirjan. Hän on löytänyt kirjasta erään henkilön nimen ja on kiinnostunut, mistä Daragane on hänet kirjaansa napannut.
Soittaja haluaa ehdottomasti tavata, mutta Daragane empii, koska on vaistoavinaan miehessä jotakin outoa ja uhkaavaa. He sopivat tapaamisen kahvilaan.

Daragane on syrjäänvetäytyvä, yksinasuva, ihmisiä kartteleva keski-ikäinen herrasmies. Hänellä on kaksi majapaikkaakin, jotta voi tarpeen tullen “paeta” toiseen niistä. Osoitekirjassa oli yksi nimi, jonka soittaja ottaa esille, Torstel. Tämä samainen nimi on esiintynyt Daraganen kirjoittamassa kirjassa Kesän pimeys, jonka sisällön kirjailija itse hädin tuskin muistaa.

Kahvilaan saapuu mies ja nainen. Mies on nimeltään Gilles Ottolini ja nainen (joka ilmeisesti on seuralainen) on nimeltään Chantal Grippay. Mies pyytää Daraganen apua erään tapauksen selvittämisessä. Nainen ojentaa valokuvan, joka esittä pientä poikaa ja Daragane oivaltaa pian, että kuva esittää häntä. Nainen tuntuu pelkäävän miestä ja ilmoittaa Daraganelle tulevansa yöllä salaa häntä tapaamaan.

Muistikuviin astuu Annie Astrand –niminen henkilö, jonka Daragane hämärästi muistaa toimineen ikään kuin äidin korvikkeena jonkin aikaa, kun hän oli pieni poika. He tapaavat 15 vuoden jälkeen.

Tarina etenee verkkaisesti, mutta kuitenkin sen verran tapahtuu, että jännite pitää. Tai tapahtuu ja tapahtuu. Tapahtumat keskittyvät Pariisiin, oikeastaan melko suppealle alueelle, kadunnimet vilisevät sivu sivulta ja oli pakko ottaa Pariisin kartta esiin, jotta pysyi kärryillä missä päin milloinkin kuljettiin, joko konkreettisesti tai  muistoissa. Mieleen nousee väkisinkin Modianon Villa Triste, siinäkin haahuillaan muistojen kanssa/perässä ja jotenkin ollaan hukassa, ote lipsuu. Ote lipsui siis lähinnä minulta.

Kirjassa liikutaan nykypäivässä, lähimenneisyydessä ja lapsuudessa, siis kolmella aikatasolla. Ei mikään helppo kirja, mutta miksi pitäisi. Ainakin oli ajatuksia herättävä, vaikka jotenkin hävitin punaisen langan moneenkin otteeseen. Kirjassa yritettiin tavoittaa jotakin. Oliko se muisto, muistikuva, tunnelma tai kipeä tosiasia, jokin selvittämätön menneisyyteen liittyvä yksityiskohta? Usein itsekin muistelen (tai yritän ainakin) menneisyyden tapahtumia ja ihmisiä, jotka kävivät elämässäni ja hävisivät jonnekin, kunnes he joskus putkahtavat alitajunnasta ja saatan miettiä, että mitä heille oikeastaan kuuluu, missä he ovat ja ovatko elossa. Jotkut yrittävät rakentaa elämänmittaista ja loogista kertomusta omista muistoistaan/muistikuvistaan. Jos muistamme vain palasia tai pieniä kohtauksia ja tuokioita, se saattaa olla enemmän kuin vaikeaa. Tiedän ihmisiä, jotka sanovat, ettei heillä ole mitään muistikuvaa siitä, kun olivat alle kouluikäisiä. Ei, vaikka hänelle kerrottaisiin, että kai muistat kun olimme Espanjassa, tai kun kävimme tähtitornissa. Mutta -  ei mitään. Silloin tulee väkisinkin ajatelleeksi,  onko unohtaminen sittenkin parempi kuin ne muistot, jotka saattaisivat vanhoinakin haavoittaa ja lisätä tuskaa. Ja kuka takaa, että muistamme oikein.
“Miksi joillakin ihmisillä, joista emme tiedä mitään, jotka tapaamme vain kerran ja joita sen jälkeen emme enää näe, on kulisseissa niin tärkeä merkitys elämässämme?

Näitä mietteitä toi tämä kirja pintaan. Vähäinen sivumäärä, mutta luin todella hitaasti, pariinkin otteeseen ja lisäksi palasin moniin kohtiin. Tästä saisi hienovaraisen, eleettömän kaurismäkeläisen leffan. Tiedän jo, ketkä siinä näyttelesivät.
 ..........
Lahden kaupunginkirjastossa on jatkuva poistokirjojen myynti, 1 euro/kpl. Tänään ostin Hannu Väisäsen v. 2013 ilmestyneen Taivaanvartijat. Ja nyt jo poistettujen kärrissä! 

12.5.2016 osallistuin Salpausselän kirjailijat ry:n järjestämään tilaisuuteen Sibeliustalon saunakabinetissa. Kuulimme Hollolan Lahti -lehden päätoimittajan Sauli Hirvosen mietteitä (hän on myös Lahti Seuran puheenjohtaja). Kirjailija Pasi Pekkola kertoi kirjansa Lohikäärmeen värit kirjoitusprosessista ja avasi kuulijoille Kiinaa ja sen historiaa. Jippii! Tänään sain kirjastosta kyseisen kirjan, jota olin jonottanut jo tovin.

Huomenna taas perimmäisten kysymysten äärelle eli landelle. Meinasin ostaa siemenperunoita viikonloppuna Helsingistä 4 euroa/kilo mutta tänään pyöräilin Lahen torille ja siellähän niitä oli kaikenlaisia, siis erilaisia, 1 euro/kilo.

Kuvataiteilija Marjo-Riitta Olanderin maalaus Hiljaisuus vuodelta 2011 sopii tähän Modianon utuiseen tunnelmaan paremmin kuin hyvin.






perjantai 8. huhtikuuta 2016

Sovitus/Ian McEwan




Ian McEwan (s. 1948): Sovitus (Atonement) Otava v. 2002, 8. painos v. 2008 (541 s.)
Olen aikaisemmin arvioinut McEwanin kirjoja Sementtipuutarha ja Lapsen oikeus. Nyt tartuin tähän mielipiteitä jakavaan Sovitukseen. Elokuvaa en ole nähnyt, mutta kirjan jälkeen saatan etsiä sen käsiini. Luin myös Vieraan turvan, tästä joskus myöhemmin.

Sovitus oli minusta vaikea kirja, enkä edes tiedä miksi. Suuria tunteita, rakkautta, odottamista, valheita, viipyilevää tilanteiden ja ihmissuhteiden kuvausta. Alkuasetelmassa eletään vuotta 1935 Tallis-nimisen perheen maatilalla Englannissa. Maata vaivaa helle ja Ewan kuvaakin näitä hikisiä päiviä pikkutarkkaan ja taianomaisesti, aika on pysähtynyt. Perheen isä on jossakin kaukana töissä ja Emily-äiti yrittää sairaudestaan (migreeni) huolimatta pitää lankoja käsissään. Tilalle saapuu vielä sukulaisperhe, jonka 9-vuotiaat kaksospojat katoavat. Etsijät hajaantuvat kuka minnekin ja illan tuoksinassa veljesten isosisko Lola raiskataan. 13-vuotias Briony Tallis valehtelee tunteneensa raiskaajan – oman Cecilia-siskon poikaystävän, Tallisien siivoojan pojan Robbien, johon Briony on itsekin rakastunut. Briony, jonka haveena on tulla kirjailijaksi, elää haavemaailmassa eikä ymmärrä valheensa seurauksia, hänhän on lapsi vielä. Tähän alkuasetelmaan oli mielestäni uhrattu liikaa sivuja ja välillä tuli uskonpuute – miksi tarina ei etene. Mutta jännite piti ja antoi vihjeen tulevasta, joten täytyihän tämä nyt lukea.

Robbie vangitaan. Sota alkaa ja Robbie lähtee vankeudesta rintamalle. Cecilia lupaa odottaa Robbieta. Sota antaa Robbielle muuta ajateltavaa. Sen kauheudet kuvataan yksityiskohtaisesti. Englannin armeija perääntyy. Dunkerquesta joukot evakuoidaan Englannin puolelle. Saksalaiset pommittavat perääntyviä joukkoja, tanner on täynnä haavoittuneita ja kuolleita. Mieletöntä sotaa ja sen seurauksia kuvataan niin yksityiskohtaisesti, että kirjasta muodostui mielestäni sodanvastainen kannanotto, jossa yksittäisellä ihmisellä ei ole minkäänlaista sananvaltaa puhumattakaan, että kukaan olisi voinut elää tuona aikana elämäänsä toisin.
Briony Tallis kouluttautuu sairaanhoitajaksi ja Dunkerquesta evakuoituja haavoittuneita tuodaan Lontoon sairaaloihin.( Tässäkin olisi mielestäni vähempikin tilanteen ja kauheuksien kuvailu riittänyt.) Hoitajat tekevät työtään uupuneina. Briony työskentelee äärirajoilla, ehkäpä hän näin ollen haluaa hyvittää/sovittaa valheensa. Lopulta Briony kerää rohkeutensa ja päättää keskustella Cecilia-siskon ja Robbien kanssa. Mutta onko anteeksianto mahdollista?

Ja sitten ollaankin Lontoossa v. 1999. Briony on nyt 77-vuotias, keho ja mieli ovat alkaneet rappeutua. Koko suku on kutsuttu juhlistamaan tämän kuuluisan kirjailijan syntymäpäiviä hotelliksi muuttuneeseen entiseen kotikartanoon.

Pidin paljon McEwanin kielestä, kielikuvista, herkkien hetkien ja tunnelmien kuvailuista. McEwan kuvaa hienosti ihmisen vanhenemista, elämän rajallisuutta ja luopumista.

Jos nyt jotakin negatiivista osaisi sanoa, niin ehkä jonkinlainen tiivistäminen varsinkin alussa, kun kartanoelämää kuvataan satojen sivujen verran, olisi ollut paikallaan, meinasi jo tulla uskon puute!. Ja toisaalta, Robbie on kärsinyt valheen takia hirvittävän vääryyden ja olisin jotenkin olettanut/toivonut, että hänen vihansa ja katkeruutensa olisi tullut paremmin esiin. Välillä tuntui, että hän suhtautui koko juttuun välinpitämättömästi, kohtalonomaisesti. Mutta kirjailijahan se kirjoittaa tarinoita ja päättää pääosin itse, minkälainen on lopputulos. Ja kun olet monta kirjaa kirjoittanut, alkaa olla jo näkemystä siitä, miten haluaa asiat ilmaista. Ehkä en katsokaan elokuvaa, vaikka se on saanut positiivisen vastaanoton. Kirja muuttui elokuvaksi pääni sisällä, joten katselen sitä varmaan vielä pitkään sen jälkeen, kun viimeinenkin sivu on luettu.


Oma pienoisromaanikäsikirjoitukseni (työnimi Onnenmaa) tuli arvostelupalvelusta ja nyt on todella onnellinen olo, mutta siitä sitten joskus myöhemmin! Nimestään huolimatta Onnenmaassa seikkaillaan kaikkea muuta kuin onnellisissa merkeissä. Takki on jotenkin tyhjä ja on pakko keskittyä johonkin konkreettiseen, korujen tekemiseen, kuntoiluun ja ystävien tapaamiseen. Ja lukemiseen, totta kai - tai ylipäänsä kaikkeen muuhun kuin kirjoittamiseen, koska esteitä tulee eteen jatkuvalla syötöllä ja jos ei tule, niin niitä voi aina keksiä!