Tapani
Bagge(s. 1962):
Se murhaa joka
osaa/Dekkarin tekemisen taito, Docendo/Crime time 2016, 208 s.
Kirjailija Tapani Baggen kirjailijanura on
vertaansa vailla. Ei voi kuin ihailla ja ihmetellä, että joku on ihan oikeasti
kirjoittanut 100 kirjaa!
Jotenkin ajattelee, että kun osaa nämä jutut
itse, niin miksi kertoisi kenellekään, miten homma hoidetaan. Hakatkoon
jokainen päätään seinään! Mutta kirjailija Bagge levittää eteemme dekkarin
tekemisessä tarvittavat työkalut, olkaa hyvä! Olen yrittänyt monesti lähipizzeriassani
vakoilla tai varovasi tiedustella, miten te sen pohjan oikein teette, mutta
tietoa ei heru.
Kirjassa ei ole pätkääkään besserwisserimäistä
kyl mä tiedän nää jutut – fiilistä. Ohjeet ovat asiallisia ja
mielenkiintoisia ja Bagge valottaa myös omaa kirjailijanuraansa ja mahdollisia
tekemiään virheitä. Kirjassa on myös runsaasti muiden kirjailijoiden teesejä
siitä, miten hyvä dekkari/dekkarinovelli/kirja syntyy, mihin kannattaa
kiinnittää huomiota ja miten hommaa ei todellakaan saisi hoitaa.
Mielenkiintoista oli lukea mm. Miten tyyli valitaan – kappaletta. Esim.
Roald Dahl saattoi kirjoittaa ekan sivun sataanviiteenkymmeneen kertaan, ei
ihme että häneltä syntyi aikuisille lähinnä novelleja J. Mutta hän olikin perfektionisti (kuten monet muutkin kirjailijat).
Novellit jaetaan eri luokkiin:
klassiset/tsehovilaiset/modernit/postmodernit/absurdit eli surrealistiset.
Tästä lähtien luen kaiken “sillä silmällä”. Opiskelin muutama vuosi takaperin
näytelmäkäsikirjoitusta ja täytyy sanoa, että sen jälkeen meni monta
näytelmäesitystä jotenkin pilalle, kun mietin teemoja ja draaman kaaria ja
tarina jäi jonnekin taustalle. Mutta tästäkin olen selvinnyt ja nyt voin taas
nauttia.
Baggen ohjeena dekkariromaania kirjoittavalle
on, että tehdään yksityiskohtainen suunnitelma (omaan käyttöön): päähenkilöillä
oltava menneisyys, nykyisyys ja tulevaisuus, keskeisillä henkilöillä on oltava
jokin salaisuus tai sisäinen ristiriita jne., ulkonäkö, taustat ja motiivit
oltava selvillä, tarinan sijoittaminen tuttuun miljööseen, johon tarina
sijoittuu (rakennus, kortteli, asunto) helpottaa kirjoittajaa. No, itse
kirjoitan lähinnä tajunnan virtaa, en vain pysty suunnittelemaan mitään
etukäteen. Tiedän, että romaanin lopun pitäisi olla selvillä, kun kirjoitustyö
alkaa, mutta se onkin taitolaji. Joskus itseäänkin jännittää, mitä romaanin
henkilöille tapahtuu, koska he kasvavat ja muuttuvat tarinan myötä. Mutta tämä
on siis vain minun tapani toimia. Lähtö-romaaniani kirjoittaessani luulin
kirjoittavani sukutarinaa, mutta Oriveden opiston Mestarikurssilla se sai
genrekseen psykologinen trilleri. Tapahtumapaikkana on pieni kylä Etelä-Pohjanmaalla. Mökkinaapurit alkoivat pelätä omien sanojensa
mukaan omaa varjoaan. Ja jatkotapahtumat sijoittuivat sitten pääosin Kanadaan
(SEURAA MINUA). Tarkoitus ei ole pelotella, mutta me ihmiset reagoimme niin eri
tavalla. Varsinkin, jos kauheudet tapahtuvat meille tutuilla paikoilla. Itse
vältän kauhukirjojen lukemista juuri tuossa samaisessa kylässä vanhassa mummolassani,
vaikka viimeksi luinkin siellä kauhujännityskirjailija Marko Hautalan Kuokkamummon (Marko ei ole sukua). Ja
sitten pimeällä ulkovessaan…!
Murhatavan ja
murhattavan valinta: vain naiset murhaavat myrkyllä (ei tule verta)! Murhaaja tulee usein lähipiiristä,
hänellä on siis jonkinlainen kytkös murhattavaan. Tarkkana murha-aseiden
kanssa; revolverissa ei ole äänenvaimenninta ja ns. varmistin on vain
pistoolissa.
Lähdekirjojen luettelo on mittava. Lainasin saman
tien kirjastosta Hammettin Maltan Haukan, jossa seikkailee Sam Spade ja Waltarin Kuka murhasi rouva Skrofin? Tämä on
Komisario Palmu - sarjan ensimmäinen teos.
Baggen kirja sisältää myös tehtäviä. Niitä seuraamalla saattaa löytää
oman tapansa kirjoittaa, ensin saattaa syntyä novelli ja sitten vaikkapa
kokonainen dekkari. Baggen kirja
sisältää myös kustantamiseen liittyviä vinkkejä. Hylsyistä ei kannata
säikähtää, vaan jatkaa kirjoittamista. Päätalokin kirjoitti Nyyrikkiin novelleja,
ennen kuin tärppäsi! Ja muistakaa: dekkariin EI rakkaustarinaa. Miksei? Eivätkö
mustasukkaisuusmurhat kuulu rakkaustarinoiden piiriin?
Tilasin tämän kirjan itselleni! On se niin
mahtava tietopaketti. Tosin on näitä ilmestynyt muitakin, mutta niitä kuin myös
tietenkin tätä saa kirjastosta. Ja kun opit nämä lainalaisuudet noin suurin
piirtein, voitkin sitten ohittaa tai alittaa niitä, oman järjen käyttö on
sallittua. Nyt sitten alan kahlata läpi omaa dekkariani, jos nyt tämän
tietopaketin jälkeen enää kehtaan. Olen varmaan sortunut kaikkiin mahdollisiin
sudenkuoppiin. Mutta saanhan pihasaunaan sytykettä.
Bagge kehottaa kuuntelemaan ihmisten
tarinoita. Viikko siten flunssapiikkiä terveyskeskuksessa odotellessani
takanani seisoi vanha pariskunta. Vaikka en puhunut heille mitään, hymyilin
vain, mies alkoi kertoa elämäntarinaansa. 85 ikävuoteen mahtuu kaikenlaista.
Juuri kun hän oli kertomassa 60-luvun tarinaa siitä, miten hän oli
haudankaivajana vahingossa halkaissut haudan pohjalla kököttävän pääkallon
(silloin kaivettiin monissa kylissä vielä lapiolla), tuli rokotusvuoroni ja
juttu jäi pahasti kesken. Joillekin ihmiset avautuvat. Ehkä se on kuuntelemisen
taito, vaikka aina ei ole aikaa. Koskaan ei saisi olla niin kiire, ettei ehdi kuuntelemaan
tuntemattomienkin kertomuksia elävästä elämästä. Mikäs sen kiinnostavampaa kuin
se tieto, mitä varsinkin vanhemmat ihmiset meille jakavat. Parissa tapauksessa
olen käyttänyt maailmalla (junissa, metroissa, busseissa, lentokoneissa)
kuulemiani tarinoita omissa novelleissani, tietenkin henkilöt ja paikat
muunnettuna siten, että niistä kukaan ei itseään tunnista. Yksi
kiinnostavimmista oli erään vanhemman naisihmisen kertomus palvelutalon
hierarkiasta. Sielläkään ihmiset eivät ole tasavertaisia, löytyy kiusaajia,
jotka alistavat toisia asukkaita. Joten palvelutaloon pääsy/joutuminen avasi
ihan uuden näkökulman.
Anteeksi, että taas eksyin aiheesta.
Muistakaa myös tämä: “Jos näyttämöllä on
kivääri, sitä pitää myös käyttää”.