Lomailua välillä muuallakin kuin Pohjanmaalla, vaikka Laihia siintääkin jo mielessä! Olen viettänyt ikimuistoisen viikon Karjalohjalla, aurinko on paistanut, tosin yhtenä päivänä jyrisi ukkonen Lohjanjärven yläpuolella ja vettä tuli taivaan täydeltä.
Lomalla voi käydä paikoissa, joista on lukenut ja
haaveillut pitkinä talvi-iltoina. Olen aina halunnut käydä esimerkiksi
Paikkarin torpassa, Elias Lönnrotin synnyinkodissa Sammatissa, Valkjärven
rannalla, jossa tämä suurmies syntyi v. 1802. Yhtäkkiä seison pienen töllin
edessä, käyn sisään ja katselen pelkistettyä maalaistupaa, sydänmuuria ja
seinälle kiinnitettyä lautashyllyä, rukkia, pöytää ja vankkatekoisia tuoleja.
Mökissä on kaikki tarvittava, mitään ylimääräistä sinne ei mahtuisikaan.
Katselen hiljaa kehtoa, jossa äiti on Eliasta keinuttanut, rukkia, jolla on
kehrätty lampaanvillaa, kanteletta, jota Elias on soittanut. Olen vaikuttunut.
Mutta tarina jatkuu. Kuva tai oikeastaan mielikuva köyhän
torpan pojasta Elias Lönnrotista alkaa muuttua. Hän opiskelee Helsingin ja
Turun yliopistoissa, hän on lääkäri ja kielinero, uupumaton ja ahkera kaikissa
töissään ja toimissaan. Hän perehtyi myös yrtteihin ja niiden parantaviin
ominaisuuksiin, opetti paikkakunnan lapsia ja otti sukulaisten lapsia
kasvateikseen ja kustansi heidän opiskelunsa. Suurisydäminen hyväntekijä.
Elias Lönnrot oli suomen
kirjakielen toinen isä Mikael Agricolan jälkeen. Hän loi Kalevalan ja
Kantelettaren, joihin keräsi materiaalia lukuisilla Karjalaan suuntautuneilla runonkeruumatkoillaan
(matkojen
tuloksia olivat muun muassa 65 000 säettä kansanrunoutta). Hän uudisti suomenkieltä ja toimitti
sanakirjoja, laati lääketieteellisiä julkaisuja, kirjoitti virsiä. Elias
Lönnrot oli suurmies, kansallisen itsetunnon lujittaja, monitietäjä, joka
arvovallallaan eheytti kansallista kulttuuria yli kieli- ja puoluerajojen.
Elias avioitui v. 1849
itseään huomattavasti nuoremman Maria Piponiuksen kanssa. He asettuivat asumaan Kajaaniin rakennuttamaansa
taloon, joka ikävä kyllä purettiin v. 1960.
Perhettä
kohtasi tragedia toisensa jälkeen. Esikoispoika Elias kuoli v. 1852
vain 2-vuotiaana aivokalvontulehdukseen. Vaimo Maria kuoli v. 1868, neljästä tyttärestä kaksi kuoli nuorena
keuhkotautiin ja yksi kurkkumätään, vain Ida selvisi. Ida jäi vanhan
suurmiehen huoltajaksi. Isänsä
kuoleman jälkeen Ida muutti ulkomaille ja kuoli Italiassa v. 1915 palaamatta
enää koskaan Suomeen. Opas kertoi mielenkiintoisia asioita Eliaksen ja
Ida-tyttären suhteesta. Ida hoiti siis isäänsä vuosikaudet, mutta isä ei
antanut Idalle edes vaaterahaa. Pelkäsikö hän ainoan lapsensa puolesta? Että
tämä lähtee ja jättää vanhan isänsä, vai kostiko hän jotakin Idan kautta?
Tiedetään, että Eliaksella oli jyrkkiä mielipiteitä naisen asemasta, hänen
mielestään nainen on vain miehensä taloudenhoitaja. Melko yllättävä
katsantokanta näinkin oppineelta mieheltä.
V.
1854 perhe muutti Helsinkiin Eliaksen professuurin takia, eläkkeelle
siirtymisen jälkeen takaisin v.1862 Sammattiin, ensin viisitoistahuoneiseen
Nikun taloon, ja myöhemmin, vuonna 1876, pienempään Lammin taloon, vanhuudenkotiin,
jossa Elias kuoli v. 1884, melko iäkkäänä siis. Pitkän iän salaisuus piili
varmasti hyvässä fyysisessä kunnossa ja kurinalaisessa elämässä.
Kirja: Liv Ullmann/Muutos
Löysin
Jyväskylän kirpputorilta oivallisen kasan vanhoja kirjoja. Koska rakastan
elämäkertoja, luin ensimmäisenä Liv
Ullmannin v. 1977 julkaistun omaelämäkerran Muutos.
Liv
Johanne Ullmann on norjalainen näyttelijä, kirjailija ja elokuvaohjaaja, joka
syntyi Tokiossa v. 1938. Kirjassa
Ullmann valottaa persoonaansa sekä omana itsenään että maailmankuuluna
näyttelijänä, jonka elämästä ei puuttunut glamouria. Vaikea avioliitto tunnetun
ohjaaja-kirjailija Ingmar Bergmanin kanssa varjosti koko Livin loppuelämää. He
työskentelivät kuitenkin yhdessä vuosikymmenet, Ingmar ohjasi ja Liv näytteli. Viisivuotisen
avioliiton aikana heille syntyi Linn-niminen tytär, joka kulki mukana äidin
filmausmatkoilla ympäri maailmaa.
Liv
Ullman on lahjakas ja herkkä ihminen, joka monesti halusi paeta kaikkea sitä
hössötystä, minkä kohteeksi kuuluisana henkilönä joutui. Mutta sisäinen palo ja
rakkaus näyttelemiseen antoi voimia jaksaa tätä myllerrystä. Myöhemmin hän
ansioitui myös ohjaajana. Pieni tytär toi lohtua Livin elämään, vaikka hän
jossakin vaiheessa oli surullinen siitä, ettei ollut viettänyt lapsensa kanssa
tarpeeksi aikaa.
Kirjaa
oli ahdistava lukea. Olin niin voimaton Livin sisäisen ahdistuksen edessä, että
välillä täytyi pitää lukemisessa päivän parin tauko. Tunsin hänen tuskansa.
Paniikinomainen pelko, vaikea suhde Ingmar Bergmaniin, jatkuva epäonnistumisen
mahdollisuus, ikävä omia läheisiä Norjassa, joku toinen olisi varmasti
murtunut.
Ingmar
Bergman totesi eräässä haastattelussa suhteestaan Liv Ullmanniin:
“We fought our demons
as best we could.”
Loppukesän viimeistelen PALUU-romaania. Deadlineksi asetan syyskuun lopun, joten sadepäiviä odotellessa! No ei, kyllä sitä voi käsikirjoituksen ottaa mukaan vaikka laiturille, tai riippukeinuun ...