Maalla!
Vihdoinkin!
Kesällä liiteristä löytynyt äidinäidinisän tekemä pöytä, ikää melkein 90 vuotta. |
Lahti
– Muurame – Jyväskylä – Laihian mummola. Siinä helmikuinen reittini. Tulet on
hellassa, sauna lämpiää joka ilta. Rauhaa ja mielenrauhaa. Tunnelma on
meditatiivinen, tosin joogaan joka aamu ja ilta, mutta siitä huolimatta täällä
on jotenkin erilaista. Joku
ihmetteli, että miten sinä nyt sinne ja aivan yksin, eikö pelota. Ei pelota,
tietenkään, vastaan aina, ja onhan täällä pari naapuria. Tämä on minun henkinen
kotini, turvapaikkani. Ja nyt kun työstän Lähdölle jatkoa, voisiko parempaa
paikkaa olla.
Mutta
… Asioilla on monta puolta. Avaan läppärin ja PALUU-tiedoston. Luen viimeksi
kirjoittamani sivut. Edelleen näyttää hyvältä. Pieni narsisti nostaa taas
päätään. Tiedän, että huomenna on taas toisenlaiset fiilikset. Mitä roskaa!
Kuka tätä haluaa lukea. Miksen voi elää tavallista elämää? Aivan kohta pääsen
tekstin kimppuun. Kunhan katson ensin netistä, mikä on Maltalla hotellitilanne
tähän aikaan vuodesta. Säätiedotus pitää tsekata; sataakohan Lahdessa lunta?
Sitten klikkaan illan tv-ohjelmat. Ei taaskaan Wallanderia. Haen liiteristä
puita ja asettelen ne hellanaluslaatikkoon. Läppärini uumenista kaivan
lastenlasteni kuvia. Ihailen pojantyttären punaisia hiuksia vähän aikaa,
klikkaan auki kaikki muutkin ipanat ja huokaisen onnesta. Elämä jatkuu. Minun
elämäni. Katsottuani pari eläinvideota, yhdessä mm. koira hyppii
trampoliinilla, suljen netin, mutta laitan ensin sähköpostia siskolleni Belgiaan: Olisitpa täällä! Ja kun kaikki
esteet on voitettu, kurkistan tekstiini, kirjoitan pari lausetta ja pikku
hiljaa pääsen vauhtiin. Lopetan kirjoittamisen tasan kolmen tunnin kuluttua,
olen kuin transsissa, hurmaantuneena omasta tekemisestäni. Onneksi kukaan ei
soittanut, tai tullut käymään. Laitan aina sosiaaliset kontaktit etusijalle
elämässäni. Mikään ei ollut ikinä niin ihanaa siivouspäivinä kun se, että joku
tuli käymään. Siinä sitten mattokasojen ja ämpäreiden keskellä juotiin
pullakahvit ja parannettiin maailmaa.
Avaan
Taija Tuomisen kirjoittajaoppaan Minusta
tulee kirjailija (2013). Taas yksi niistä ajattelen. Mutta tässä onkin
kyseessä tarina, kirjailijan tarina ja Taija Tuomisen tarina. Kirja on
innostava, informatiivinen ja hauska. Saan hyviä ohjeita, tiedä sitten pystynkö
niitä noudattamaan, toivon silti. Tuominen kertoo sujuvasti ja hauskasti
ohjeiden lisäksi oman kirjailijatarinansa. Hän neuvoo kuuntelemaan ja lukemaan
kirjailijahaastatteluja. Monet kirjailijat kertovat yksinäisestä taistelusta ja
puurtamisesta eivätkä jostakin syystä kerro, että ovat jo vuosia käyneet
erilaisilla kirjoittamisen kursseilla. Moni joko häpeää tai jättää vahingossa
kertomatta, että on opiskellut
kirjoittamista. Kirjoittamisen opiskelusta ja opettamisesta ollaan edelleen
montaa mieltä, vaikka monessa maassa, esim. USA:ssa luova kirjoittaminen kuuluu
yliopistojen opetussuunnitelmiin. Kirjailija haluaa useimmiten olla mystinen
olento, vähän etäinen ja kärsivä, yksinäinen susi. Kirja on kuitenkin aina
sinun oma juttusi, vaikka olisit mennyt käsikirjoituksesi kanssa minkälaisen
mankelin läpi tahansa – hovilukijat, arvostelupalvelu, kustannustoimittaja …
Fiksuna ihmisenä otat onkeesi ja teet ne muutokset ja lisäykset, joihin sait
ohjeita. Laita likoon omat unelmasi ja pelkosi, liioittele (ainakin jonkin
verran). Palaute saattaa olla ristiriitaista ja sinun on itse mietittävä
tarkkaan, kenen antamia ohjeita noudatat. Kaikkia ei voi miellyttää! Hyvä
kirjoittajakoulutus motivoi ja opettaa kestämään vastoinkäymisiä. Yleinen ohje
on, että jos käsikirjoitus ”ei nyt sorry sovi kustantamomme genreen”, lähetä se
jonnekin muualle. Ja jatka ainakin kirjoittamista. Tiedän, että on todella
paljon arvostettuja kirjailijoita, jotka ovat kierrättäneet vuosia jopa
vuosikymmenen käsikirjoituksiaan ja aina saaneet kieltävän vastauksen. Kunnes
sitten on tärpännyt ja he ovat nyt myyntitilastojen kärjessä. Mutta he eivät
luovuttaneet.
Hakkaan
halkoja ja teen lumitöitä. Naapuri tulee pihaan ihmettelemään, että täällä sinä
vain puuliiterissä, eikö sun pitänyt kirjoittaa! Yritän selittää, että minähän
kirjoitan, luonnostelen tässä juuri kirjani seuraavaa kohtausta. Hän vaihtaa
puheenaihetta, jää varmuuden vuoksi muutaman metrin päähän minusta ja
kirveestäni. En sano mitään, koska en tiedä, mitä minun pitäisi sanoa. Alkaako
nyt huhu kylillä kiertää? Siellä se heiluu kirveen kanssa! Ainahan se on ollut
vähän outo! Olikohan se edes selvin päin, eikö ne kaikki ryyppää?
Tästä
päästäänkin Tuomisen väliotsikkoon kirjan
julkaisemisen jälkirumbasta. Varaudu siihen! Varaudu palautteseen ja
kritiikkiin, varaudu haastetteluihin ja myös kehuihin, niitäkin on joskus noloa
ottaa vastaan, meitä kun ei lapsena juurikaan kehuttu. Tiedän tuon tunteen.
Miten selviän, jos kirjani julkaistaan? Vaikka itse olen todella vasta
aloittelija, olen käynyt tämän kaiken jo läpi, tosin paljon pienemmässä
mittakaavassa kuin ihan oikea ja suosittu kirjailija. Enimmäkseen olen saanut
positiivista palautetta. Olen vastannut jokaikiseen sähköpostiin kirjani
tiimoilta, mutta sen olen monellakin kirjoittajakurssilla oppinut, että älä
selitä! Älä ikinä selitä! Et ole velvollinen selittämään kenellekään, miksi
kirjoitit tämän kirjan ja miksi käsittelit tapahtumia niin kuin käsittelit.
Minä en pystyisi selittämään, vaikka haluaisinkin, koska en tiedä, miksi
kirjoitin niin kuin kirjoitin. Sisäinen palo? Sanomisen pakko? Mielen
tyhjennys? Ego?
Esikoiskirja
on melkein aina omaelämäkerrallinen. Sen jälkeen, kun oma pää on saatu
selvitettyä, voi alkaa kirjoittaa jotakin aivan muuta. Jotakin, johon ei tule
mitään minua. Helpommin sanottu kuin tehty. Toinen kirjani (työnimi TERAPEUTTI) on nyt valmiina, ollut jo
syksystä saakka. Luulin, että siinä ei ole mitään minua, mutta nuorimman
veljeni tapaturmainen kuolema siinä kuitenkin kummittelee, fiktiivisenä, mutta
kuitenkin. On asioita ja tapahtumia, joista en pääse eroon. Alitajuntani vaatii
minua kirjoittamaan niistä, vaikka en haluaisikaan. Ne ovat kuin tajunnanvirran
tukkoja ja minun on päästettävä ne ulos pääkopastani.
Tähän loppuun Taija Tuomisen loistavasta kirjasta:
Johnny Weismϋller (Tarzan): Oleellista on,
että et päästä liaanista irti!
Ja
mannaa sielulleni nuoren naispuolisen ystäväni palaute kirjastani 6.2.2014:
”Sain tilaisuuden aloittaa kirjasi
lukemisen tänään ja ahmin sen kerrasta! Oli aivan loistava ja koukuttava!
Loppuratkaisu oli todella yllätys, niin kuin hyvässä jännärissä pitääkin! Oliko
tämä tosiaan ensimmäinen kirjasi? Kiitos mahtavasta lukuelämyksestä,
toivottavasti pian päästään nauttimaan uudesta teoksesta!”