En ole viikkoon katsonut uutisia enkä lukenut lehtiä, en
paperisia enkä sähköisiä. Osa syy tähän on se, että kaikki se negatiivisuus,
mitä media meille tänään tarjoaa, on minulle vahingoksi. Tunnen, että mieltäni
muokataan jos johonkin suuntaan. Että koko ajan pitäisi ottaa kantaa ja olla
jotakin mieltä asioista, joille en voi mitään. Ja painettuun sanaan ”uskominen”
on meissä varmaan sisäsyntyistä, meille voi syöttää oikeastaan mitä vain,
emmekä vieläkään tohdi kyseenalaistaa.
Arvo Ylppö, tuo viisas lastenlääkäri,
sanoi aikoinaan 100-vuotishaastattelussaan pitkän iän salaisuutta kysyttäessä,
että syökää kaikkea kohtuudella älkääkä murehtiko asioita, joille ette mitään
voi. Siinä samassa lopetin murehtimasta sademetsien tuhoa ja jäätiköiden
sulamista, koska ne ovat sen mittakaavan juttuja, että vaikka hakkaisin päätäni
seinään, ne tapahtuvat.
Olenkin kirjoittamisen ja murehtimisen sijasta lukenut ja
lukenut. Tässä mietteitä parista kirjasta.
Haamu on vaasalainen
pienkustantamo, jota kiehtovat tarut ja tarinat, vähän kummallisetkin, outoja
juttuja kaikenikäisille.
Tartuin tähän kirjaan kirjastossa ihan randomilla.
Joskus on terveellistä lukea sellaisia kirjoja, joiden kirjoittajista ei ole
kuullut mitään. Monetkin blogit ovat täynnä samoja palkintoja saaneita kirjoja,
joita on pakko lukea vaikuttaakseen
uskottavalta kirjallisuuden ystävältä.
Hullu koira kertoo taluttajista, ihmisistä, jotka taluttavat
taloihin jääneet henget kuolleiden luo – konkreettisesti ulos ovista. Aiheesta
huolimatta kirja ei ole pelottava kauhukirja. Enemmänkin tulee mieleen
kansanperinne, taluttajat ovat ikään kuin kuolemanvirran lauttureita.
Tapahtumat sijoittuvat pääasiassa Viroon, jossa talutettavia
on kosolti johtuen maan rankasta historiasta, kun Viro miehitettiin. Monista
jäi henki elävien huoneisiin ja taluttajat saavat toimeksiantoja enimmäkseen sukulaisilta.
Taluttajarinkiin
kuuluva Lena, kertoja, on yksi kahdeksan naisen ja yhden miehen porukasta.
"Olen aistinut henkiä ympärilläni lapsesta saakka, mutta saatoin hengen ulos
elävien maailmasta ensimmäisen kerran vasta ollessani jo kolmenkymmenen. Oli
oikeastaan sattumaa, että löysin tehtäväni."
Rinki pitää
yhteyttä toisiinsa modernissa toimintaympäristössä, sähköpostitse ja matkapuhelinten
ja sosiaalisen median välityksellä. Henkien
auttamisessa on vaaransa. Kuollut voi asettua taluttajan sieluun taloksi,
tappaa taluttajansa hitaasti sisältä käsin. Lena
rakastuu yhteen talutettavistaan ja on nääntyä, mutta toinen saman kohtalon
kokenut taluttaja pelastaa hänet.
Luin kirjan
(137 sivua) yhdeltä istumalta. Koska olen itse lapsena ollut todistamassa muutamaa
henkikokemusta, en pelännyt pätkän vertaa. Minusta kaikki tuntui aivan
luonnolliselta. Olen kirjoissani valottanutkin näitä kokemuksiani, jotka ikävä
kyllä aikuisten toimesta mitätöitiin.
Kirjaa oli
ihana lukea. Harvoin (voisin sanoa että tuskin koskaan) olen ollut näin
fiiliksissä sanoista ja ilmaisuista. Teksti oli kuin kevyitä höyheniä aaltojen
päällä, ilmavaa ja kaunista, pehmeää ja lumoavaa. Suomenkieltä parhaimmillaan. Google kertoo, että Tuulia Matilainen on
monipuolinen kirjailija, v. 2008 hän julkaisi lasten kehitykseen liittyvän
Lapsi elää rutiineista -kirjan ja v. 2009 Kiireisen arjen kotiruokakirjan.
Alice
Munro (s. 1931): Viha,
ystävyys, rakkaus (v. 2002, Tammi)
Once again! Lainasin kirjan jo toistamiseen
kaupunginkirjastosta. Mutta … En ymmärrä mikä näissä novelleissa nyt on, kun ei
nappaa. Novellien tapahtumapaikka on pääasiallisesti maaseutu, samat
paikannimet vilahtavat eri novelleissa, meinaan mennä sekaisin – mihin edellinen
loppui ja mistä seuraava alkoi. Verkkainen tapahtumien kehittely alkoi ottaa
hermoon.
Enemmänkin nämä ovat pienoisromaaneja kuin novelleja.
Niistä puuttuu novellin määrätynlainen napakkuus. Tarinoita venytetään ja
vanutetaan, kunnes lukija (eli siis minä) alkaa väsyä jahkailuun. Ja kun lukija
viritetään sitten oikein kunnolla odotukseen, niin mitään ei tapahdukaan. Tai tapahtuu
toki, mutta lähinnä ihmisten mielissä. Aika moni haluaa pettää kumppaniaan ja
moni pettääkin. Niitä, jotka eivät petä, epäillään. Pinnan alla kuohuu,
sanoisin, ja ihmiset yrittävät pitää kynsin hampain kiinni kulisseista. Yhden
iltapäivän mittainen kiihkeä rakkaussuhde riittää loppuelämäksi.
Novelleissa on kyllä komiikkaa, huumoria ja lämpimiä
sävyjä, sitä en kiellä. Ja varmasti Alice on Nobelinsa ansainnut. Ehkä odotin
liikaa, mene ja tiedä. Hänen kirjoittamistyylistään kyllä pidän, en niinkään siis sisällöstä.
Novelli on vaikea laji, olen itsekin väsännyt
novellikokoelman, jota viimeistelen, enkä vielä tiedä, olenko mitenkään
onnistunut. Tiettyjen lainalaisuuksien täyttyminen on toki itsestäänselvyys.
Taija Tuomisen lupaamaa Novellikirjoittamisen opasta odotellessa toivotan
kaikille ihanaa syksyä, kynttilänvaloa ja pehmeitä shaaleja, uunien lämpöä,
kissan kehräystä ja rakkautta, paljon rakkautta!