lauantai 21. kesäkuuta 2014

Kirja, jonka luin:Riikka Pulkkisen Vieras, kesäfiiliksiä ja PALUU



Kirjoitan tätä juhannuspäivänä anno domini 2014. Katselen lahtelaisen kerrostaloni ikkunasta kadulle, joka on tyhjä, ei autoja, ei pyöräilijöitä, ei ketään. Radiossa kaksi turistia ihmetteli, miten Helsinki voi olla täysin tyhjä klo 14, ei ristin sielua Mannerheimintiellä. Minusta tätä pitäisi hyödyntää enemmänkin matkailumarkkinoinnissa. Vietä juhannus Suomessa! Koe tyhjä Helsinki! Tokion vinkkelistä katsoen tyhjä pääkaupunkimme voisi olla houkutteleva vaihtoehto.

Palasin eilen Laihialta Lahteen. Yleensä virta vie kaupungista maalle, mutta tässä sitä nyt ollaan viettämässä rauhallista kaupunkijuhannusta. Voin tehdä rästitöitä, pestä maalta tuodut pyykit, joogata, lukea, kirjoittaa, mietiskellä, suunnitella.  Tulomatkalla käväisimme Seinäjoelle, tuossa minulle tuntemattomassa pikkukaupungissa, josta löytyi mm. aivan ihana askartelukauppa. Seinäjoki on kompakti muuttovoittoinen pikkukaupunki keskellä Pohjanmaata, moderneja kauppakeskuksia ja ihania vanhoja puutalomiljöitä. Ja ystävällisiä ihmisiä.

Ystäväni toi terveisiä maalauskurssilta Roomasta. Maanantaina hän lähtee toiselle kurssille Keski-Suomeen. Mistä tätä energiaa toisilla riittää? Minä olen kesän lapsi, mutta silti olen välillä kuin lamautunut valosta ja lämmöstä. Kunnioitan kehoni tarpeita. Jos se antaa viestin lepäämisestä, tottelen sitä, jos se ehdottaa hikilenkkiä, toimin sen mukaan, tai ainakin yritän. Mutta syksy tuo energiat takaisin ja voisin kiivetä vuorelle. Silloin aloitan uudet harrastukset tai jatkan vanhoja. 

Mummonmökilläni lomaillessani luin Riikka Pulkkisen kirjan Vieras (Otava, 2012). Kirja kertoo Maria-nimisen papin keväästä. Maria on kotoisin Oulun läheltä, pieneltä paikkakunnalta. Isä on kirkkoherra ja äiti amerikkalainen, tummaihoinen. 
Alku oli vaikea, en meinannut saada siitä millään otetta, teksti oli väkevää, kuvailevaa, runollista, poukkoilevaa ja vaikeatajuista. Sanojen takaa tai lomasta alkoi kuitenkin hahmottua itse tarina, tai tarinat. Suomenkieltä oli muunneltu ja käännelty kuin kippoa, jonka voi nakata halutessaan kauas pois, tai sen voi poimia maasta ja kurkistaa sen sisälle ja katsoa mitä siellä on. Tai oli ollut.

Pulkkisen kirja on täynnä lukuisia aiheita, hengellisyys ja pyhyys, syntymä ja kuolema, menetykset ja uhraukset, muukalaisuus ja juurien etsintä, anoreksia, väkivalta, pettäminen. Vaikeat teemat lomittuvat kuitenkin mallikkaasti ja kirja pysyy upeasti koossa. Maria sairastuu äitinsä kuoleman jälkeen anoreksiaan, jota siivittää uskonnollinen hurmos. Anoreksian kuvaus oli niin piinallista, että voin melkein pahoin lukiessani yksityiskohtia siitä, miten anorektikko laskee jopa kaurahiutaleiden lukumäärän, riutuu kuoleman kielissä ja kutsuu ajanjaksoa silti ”valon kevääksi”. Tiedän, että faktat ovat faktoja eikä niitä tarvitse eikä saa kaunistella eikä niistä varmasti Pulkkisenkaan ole ollut helppo kirjoittaa. Loppujen lopuksi vaikuttava lukukokemus, joka sai ainakin meikäläisen pohtimaan elämän suuria kysymyksiä, muukalaisuutta ja vierautta, aivan uudesta näkökulmasta. Onko ihminen aina vieras, itselleen ja toisille? Siinäpä kysymys.


PALUU-käsikirjoitus tuli arvostelupalvelusta. Todella tarkka 13-sivuinen analyysi, jossa arvostelija kertoi, mitä päässäni on kirjoittaessani liikkunut! Kyllä ne osaa ja tietää. Selvää suomea, mutta tarvitsisin silti ihan oikeasti nyt tulkin. Kääntynen asiantuntijan puoleen ja toivon saavani selkoa siitä, mitä arvostelija on oikeasti tarkoittanut. Ainakin tiivistää pitää, ehkä lyhentää koko tarinaa, erääseen kappaleeseen näkökulman muutos jne. Kieli on tarkkaa ja mainio kirjoitustaitoni heijastuu joka sivulta, niin hän kirjoitti. Käyn nyt kesän aikana koko kässärin uudelleen läpi ja teen toivotut ja ehdotetut muutokset. Olen todella kiitollinen, että arvostelija (kriittisen korkeakoulun kirjoittamisen opettaja) paneutui hänelle uskottuun tehtävään näin perusteellisesti ja kuuliaisena ihmisenä yritän noudattaa tietenkin hänen antamiaan ohjeita, harkintani mukaan tietenkin. Olisin tyhmä, ellen niin tekisi!
Kuva reality-sarjasta Maalaiselämää. Puut pitää pilkkoa itse, vedet pitää kantaa saaveihin, pyykit pestään pulsaattoripesukoneella ja sitten ne lingotaan, jonka jälkeen ne ripustetaan pyykkinaruille. Paitsi linko hajosi, vain 30 vuotta vanha, ihme, ettei mikään kestä.


Juhannusruusuja omasta puutarhasta.