keskiviikko 11. joulukuuta 2013

Erilaisia näkökulmia ja Enkelit ensin




Itsenäisyys

Iloitsen Suomen itsenäisyydestä. Se on minunkin ikäpolvelleni jonkinlainen itsestäänselvyys. Meidän pitää olla kiitollisia, että meillä itsenäisyyden puolesta taistelleiden jälkeläisillä asiat ovat olleet paljon paremmin. Vai ovatko?  Vaikka sodasta tai sodista ei puhuttu, ainakaan minun mummoloissani, sota heijastui vielä vuosikymmenien päähän rauhan julistamisesta. Sota vammautti sekä fyysisesti että henkisesti. Vai voiko joku väittää, että vuodet rintamalla unohtuivat samana päivänä, kun rauha solmittiin ja taistelijat kotiutettiin? Uskon, että taistelujen tuoksinassa oli täysi työ pitää itsensä hengissä, noudattaa käskyjä, muuhun ei aikaa ollut, väsymys painoi silmäluomia. Kirje tai paketti kotoa oli kohokohta ja taas mentiin. Henkiseen ”huoltoon”, työnohjaukseen tai keskusteluihin mahdollisen terapeutin kanssa ei ollut aikaa eikä mahdollisuutta kuin ehkä vasta sodan päätyttyä, jos silloinkaan. Kotirintama joutui ottamaan vastaan rampautuneet isät, veljet ja aviomiehet. Sodasta palanneiden outo käytös, alkoholisoituminen ja traumat jäivät hoitamatta osaksi varmasti siitä syystä, että sodasta ei puhuttu. Ehkä haluttiin säästää lapset kauheuksilta, ehkä asia oli vielä liian lähellä, ehkä olit joutunut tappamaan saman ikäisen nuoren miehen kuin itse olit. 

Erilaisia näkökulmia

Olen itse keskustellut sodasta ja sota-ajasta lähinnä isoäitieni kanssa, koska isoisät vaikenivat. Isoäitini kertoivat sota-ajasta, siitä, minkälaista oli jäädä hoitamaan pikkulapsia, karjaa ja maita miesten lähdettyä, kun kaikesta oli puutetta. Amerikan sukulaiset lähettivät silkkimekkoja ja kukkahattuja, koska he eivät voineet ymmärtää, mitä täällä oikeasti olisi tarvittu. Joskus tuli kuulemma shampoota ja suklaata, voi sitä onnen päivää. Koska tiedonvälitys oli sota-aikana sanomalehtien ja radion varassa, todellinen kuva sodan kauhuista jäi (ehkä onneksi) hämärän peittoon, osaksi tietenkin myös sensuurin takia. Eli kaikki se tieto, mitä sota-ajasta on tajuntaani jäänyt, on pääasiassa isoäitieni kertomaa, hajatietoa sieltä täältä. Joskus oli vaikea ymmärtää, mistä oli kysymys. Minulla on muutamia valokuvia, jotka tekivät vaikutuksen jo ollessani aivan pieni. Isoisäni kotitalon pihassa Laihian Keskikylässä otettu valokuva esimerkiksi. Kuvassa ovat kaikki talon kuusi poikaa, joista nuorimmainen, vain 20-vuotias, makaa arkussa, muut veljet seisovat hänen vieressään. Voitto-isosetäni ei ehtinyt kauaa olla rintamalla, kun tark´ampujan luoti osui päähän. Perheen kaikki veljekset olivat sodassa, muut säästyivät, Voitto ei.

Enkelit ensin/Kallio-teatteri, Helsinki
Käsikirjoitus Ari-Pekka Miettinen
Maria            Aino Lavikainen
Josef            Ari-Pekka Miettinen
Ohjaus         Mari Mattsson
Musiikki       Enne Purovaara

Erilaisen näkökulman parin tuhannen vuoden takaisiin tapahtumiin tarjosi Helsingin Kallio-teatterin joulunäytelmä Enkelit ensin.  Näytelmässä valotettiin Josefin sielunmaisemaa, miehen, jonka vaimon ei pitänyt olla raskaana (hehän olivat vasta kihloissa). Josef epäilee Mariaa uskottomuudesta, mikä on tietenkin järkeenkäypää: jos minä en ole lapsen isä niin kuka sitten! Näytelmässä pariskunta riitelee ihan kuin mikä tahansa pariskunta, suhde on kriisissä. Josef ajaa raskaana olevan vaimonsa pois, mutta suree sitä, että Maria on nyt erämaassa villipetojen armoilla. Maria palaa, lapsi syntyy ja rakkaus voittaa. Jäin miettimään, minkälainen trauma jäi kalvamaan Josefin sisimpään. Noinkin voimakas tunnereaktio saattaa jäädä kytemään ja vähäinenkin epäilys myöhemmin voi saada Josefin pois tolaltaan. Pelkkää spekulaatiota, mutta tragedian aineksia, sanoisin.

Mietin myös mitä olisi tapahtunut, jos Josef olisi mustasukkaisuudessaan tarttunut esimerkiksi aseeseen, kuten Laihialla tapahtui. Mustasukkainen mies surmasi entisen avovaimonsa, tämän miesystävän ja lopuksi itsensä. Vain noin kahden kilometrin päässä mummolastani. Surullista. Ja turhaa. Tämäkään mies ei todennäköisesti pystynyt puhumaan traumastaan vaan teki nämä kauheat teot. Mutta kenenkään pään sisään ei voi mennä, eikä ketään voi ohjata hoitoon väkisin, vai voiko? Ihmiset reagoivat eri tavalla, toiset kestävät enemmän kuin toiset. Toisten harkintakyky pettää pienimmästäkin vastoinkäymisestä. 

Maria synnytti pojan. Lapsen isä oli Josef, puuseppä. Josef on aina jäänyt taka-alalle, hänhän on vain kulissi tässä kertomuksessa. Tuohon aikaan ei varmasti ollut mahdollisuutta odottaa lasta yksin ilman, että nainen tuomittiin huonoksi naiseksi, pahimmassa tapauksessa jätettiin yksin, hylättiin, eristettiin yhteisöstä. Joten Josef teki Mariasta kunniallisen naisen, he olivat perhe. Tarina on kiehtova ja ensimmäistä kertaa tajusin Josefin tuskan ja sen, miten petetty aviomies riutuu sen tosiasian edessä, että oma vaimo on saattanut pettää häntä jonkun toisen kanssa. Näytelmässä Maria ei alistunut, vaan esitti napakasti mielipiteensä ja teki omat ratkaisunsa. Kantavana voimana oli kuitenkin rakkaus, joka vie ihmiset yhteen. Intensiivinen näytelmä kontrabassoineen sopi kauniiseen Kallion kirkkoon ja katsojat jäivät pitkäksi aikaa keskustelemaan näytelmästä sekä keskenään että näyttelijöiden kanssa.

Näytelmässä oli myös mustiin pukeutunut hahmo, Epäluulo, joka myrkytti Josefin mielen. Joukko enkeleitä yritti vaimentaa Epäluuloa, mutta turhaan. Tässä vaiheessa tajusin, että yksi paha, vaikkakin saa vastaansa joukon hyviä, on voitolla. Näinhän se on usein elävässä elämässäkin, yksi ilkeilijä saattaa myrkyttää koko yhteisön omalla käytöksellään. Älkää antako sen yhden pahan painaa liikaa vaa´assa. Älkääkä ainakaan vastatko pahaan pahalla. Koska hyvä voittaa aina!

 
Rauhallisia joulunaluspäiviä kaikille tasapuolisesti!

torstai 28. marraskuuta 2013

Terveisiä Brysselistä ja Pariisista



Näkymä majapaikkani parvekkeelta, 8. krs.

Maisemanvaihdos tekee todella hyvää, ja se ettei ”tarvitse” koko ajan kirjoittaa. Aivoni rekisteröivät silti tunnelmia ja tilanteita ja teinkin ahkerasti muistiinpanoja. Asiat hautuvat ja kun niitä rupeaa avaamaan, ne ovat kypsyneet ja hioutuneet aivojen syövereissä.

Suomessa oli 10 astetta lämmintä, kun lähdin ja Brysselissä saman verran, kun sinne saavuin muutama viikko sitten. Kaupunki näytti taas parhaat puolensa, onhan se kulinaristin ja visualistin taivas; kahviloita, ravintoloita, leipomoja, suklaakauppoja, kauniita rakennuksia ja miljöitä, joista Suomessa voimme vain haaveilla, kirkkoja, museoita, nähtävyyksiä. Ja joka puolella ihmisiä, paikallisia ja turisteja, jatkuva virtana. Mutta kaikki sujuu, mutkattomuus ja kohteliaisuus ovat itsestään selvyys, kiitetään ja pyydetään anteeksi ja avataan ovi naisihmisille. Kukaan ei töni eikä etuile, hymy on herkässä. Mitä kuuluu? – kysymykset halkovat ilmaa myös puolituttujen kesken. Ja poskisuudelmia, niitä riitti! Usein syytämme täällä Suomessa ilmastoa, syksyn pimeyttä ja pitkää kylmää talvea yrmeydestämme, mutta uskon, että hyvä kotikasvatus luo perustan kohteliaisuudelle ja toisen ihmisen huomioon ottamiselle. 

Kohteita Brysselissä

Brysselin suomalaisessa merimieskirkossa, Rue Jacques de Lalaing, 33,  on ihan pakko käydä lepuuttamassa jalkoja ja juomassa korvapuustikahvit. Oli myös tsekattava suomalaisten tuotteiden tarjonta porosäilykkeistä unikkokuppeihin. Myös paikalliset ovat löytäneet tämän ihanan keitaan. Heillä on myös 2. kerroksessa oivallinen kirjasto, jonne lahjoitin LÄHTÖ-kirjani.

Leivonnaiset, kakut ja leivät ostetaan tietenkin PAUL-nimisistä leipomomyymälöistä. Kaupungissa satsataan toden teolla laatuun, söimme ja kahvittelimme milloin missäkin, mutta yhtään ainoaa kertaa emme saaneet muuta kuin korkealaatuista palvelua ja korkealaatuisia tuotteita. Ja kahveissa on valinnan varaa!

Illallispaikoista suosittelen ehdottomasti Callens Café -nimistä ravintolaa, os. 480, Avenue Louise eli samalla kadulla, missä isäntäväkeni eli sisareni perhe asuu, ydinkeskustaa siis. Paikka oli tupaten täynnä ja pihvit niin erinomaisia, että ne sulivat suussa ennen kuin ehdin niitä pureskella.

Brysseli on täynnä kirkkoja, tuntuu, että niitä on melkein joka korttelissa. Minulla oli mahdollisuus osallistua sunnuntaijumalanpalvelukseen protestanttisessa kirkossa. Olipa rento tilaisuus. Papin kännykkä soi, mutta ei se tahtia haitannut. Lopuksi lauloimme Amazing Grace, pappi pyysi kuuntelemaan koko Celine Dionin laulun youtubesta, tässä linkki, jos joku haluaa herkistellä!
(http://www.youtube.com/watch?v=rTuu5NFUpSI) . Ja saarnan lopuksi taputettiin!

Museoista Magritte-museo on must, osoite 1 Place Royale eli aivan keskustassa. Hän oli belgialainen taiteilija, surrealisti, joka syntyi Lessines-nimisessä kaupungissa v. 1898 ja kuoli v. 1967; http://www.renemagritte.org/. Pian seinääni koristaa Magritten iso juliste, joka on menossa kehystykseen. Hauska yhteensattuma oli, että yhtenä päivänä matkustimme tähän Lessinesin pikkukaupunkiin Xavier Jacque-nimisen herran kirjoittaman historiallisen romaanin julkistamistilaisuuteen.  Notre-Dame à la Rose oli nunnien ylläpitämä sairaala, joka on nyt museoitu ja jonka miljööseen Monsieur Jacquesin kirja pohjautuu. Sairaalan pihalla on edelleen valtaisa yrttitarha ja yrteillähän sisaret vuosisatoja potilaitaan hoitivat. Saimme opastetun kierroksen tässä museossa ja olen vieläkin mykistynyt. Satoja vuosia lääketieteen historiaa esillä kaikissa rakennuksissa, vitriineissä ja sairaalasaleissa.  Vanhimmat esineet ovat 1200-luvulta. Tässä oivallinen kohde sairaanhoidon opiskelijoille, joita näyttikin parveilevan museon käytävillä useina ryhminä. Tästä pääsee kierrokselle: http://www.notredamealarose.com/the-museum/?lang=en
Museossa on myös maalaus, jollaisia on maailmassa vain 5 kappaletta. Maalauksessa Jeesuksella on rinnat.

Tältä näytti lääkäri työasussaan. Irrotettava nokka on yrttejä varten, koska mätänevien haavojen haju olisi saattanut estää tutkimukset.
 
Pariisi

Brysselistä matka jatkui Pariisiin, tähän ihanaan kaupunkiin, jossa asustelin nuorena. Jotenkin tuntui, että Pariisi ei ole muuttunut. Montmartren taiteilijakorttelit olivat aivan samanlaisia kuin kymmeniä vuosia sitten. Oli outo tunne kävellä niitä katuja, joita olen aikoinaan kävellyt, kuin jokin toinen elämä. Autot ovat tietenkin lisääntyneet, niitä on varmasti miljoonia. Ja ihmisiä joka paikassa, kadut, kahvilat ja ravintolat kansoitettuina koko ajan, aamusta yömyöhään. Pariisi ei todennäköisesti nuku koskaan! Lounastimme ravintolassa, joka sijaitsee Amélie Poulain –elokuvan tekopaikalla, pääosassahan oli Audrey Tatou http://fi.wikipedia.org/wiki/Le_Fabuleux_destin_d%27Am%C3%A9lie_Poulain

Suosittelen tätä ravintolaa, lounas oli todella maittava ja miljöö viehättävä. Lisäksi hintataso oli sanoisinko kohtuullinen! Café des Deux Moulins, 15 rue Lepic, metroasema Blanche. Täällä kuvattiin siis viisi Oscar-ehdokkuutta kahminut elokuva Amélie vuonna 2001. Täällä voi pistäytyä vain drinkillä tai syödä maittavan aterian, suosittu on myös sunnuntaibrunssi. Amélie-turistit ja vakioasiakkaat viihtyvät ravintolassa sulassa sovussa. 

Ja tietenkin kävimme myös Notre Damessa Seinen rannalla. Kirkon jylhyys ja massiivisuus mykistää edelleen. Sacré Coeur Montmartrella ja kirkon ympäristöstä aukeava näkymä yli Pariisin on edelleen elämys tällaiselle pohojalaasflikalle. Ja sitten vielä, totta kai, Le BHV- tavaratalo Notre Damen kupeessa oli pakko katsastaa. Siis vain katsastaa, hintataso oli niiiin huima.


Paluumatka

Vaikka minulla ei ole varsinaista lentopelkoa, koen lentämisen jotenkin epämiellyttävänä. Lentomatka Brysselistä sujui kuitenkin mukavasti, mutta sitten tapahtui jotakin. Yöbussin matka lentokentältä Lahteen keskeytyi pikkuauton ohittaessa bussimme valtavalla ylinopeudella. Ohituksen jälkeen auto alkoi heittelehtiä liukkaalla tiellä, kaatui kyljelleen ja pyöri muutaman kerran ympäri ja jäi katolleen makaamaan tienpenkkaan. Kuskimme ja meistä matkustajista muutama juoksimme tietenkin katsomaan, oliko mitään enää tehtävissä. Pidin linjaa auki hälytyskeskukseen, kunnes kuulimme ensimmäisen ambulanssin äänen. Auto oli täynnä ihmisiä, sinne litistyneinä, emmekä voineet tai saaneet tehdä mitään, emmekä olisi pystyneetkään. Ne hetket, joiden aikana seisoimme ja katsoimme lohdutonta näkyä, tulevat joka yö uniini, hiljaisuus oli niin totaalinen, ei hiiskahdustakaan kuulunut auton sisältä. Ambulansseja alkoi tulla tasaisena virtana, poliiseja, Medi-Heli. Lehden mukaan kuolonuhreja oli yksi, kuski oli ollut humalassa.

Tarinan sankari on ehdottomasti nuori venäläistaustainen linja-autonkuljettajamme, joka ennakoi tilanteen huomatessaan, että joku hurjastelija aikoo ohittaa bussimme liukkaalla tiellä hurjalla ylinopeudella. Hän teki taitavan väistöliikkeen ja jarrutti maltillisesti. Toisenlainen ratkaisu olisi ollut meille kaikille kohtalokas.

Uutuuksien ilta 

Seuraavaksi olikin sitten Salpausselän kirjailijat ry:n Uutuuksien ilta keskiviikkona 27.11.2013 Lahden kaupunginkirjaston auditoriossa. Sen lisäksi, että esittelin oman LÄHTÖ-kirjani, sain kuunnella toinen toistaan lahjakkaampien eri-ikäisten kirjailijoiden kertovan omista teoksistaan. Päijät-Hämeessä on todella tuottoisia ja mielenkiintoisia kirjailijoita, kaikilla oli valmiina teos tai teoksia ja valmisteilla ainakin yksi ellei monta! 

Toivotan kaikille lukijoilleni rauhallisia joulunalusviikkoja! Armahtakaa itseänne ja muistakaa, että joitakin tuotteita voi ostaa myös valmiina. Ja jouluateriavieraita voi rohkeasti pyytää tuomaan tullessaan jotakin sellaista, jonka tekemistä et ehkä hallitse tai et ole vielä valmis ostamaan sitä kaupasta – koska mummokin teki ne kaikki aina itte!

Ja jos matkustatte esimerkiksi Fuengirolaan Espanjaan, kirjani löytyy sieltä Hemingway-kirjakaupasta :)

maanantai 4. marraskuuta 2013

Draamaa ja kirjoittamisen opetuksesta



Draamakurssi Lahdessa 2.11.2013


Sain mahdollisuuden osallistua Salpausselän Kirjailijat ry:n järjestämälle draamakurssille pyhäinpäivänä täällä Lahdessa. Kurssin veti taitavaan ja innostavaan tyyliinsä Harri Istvan Mäki Oriveden Opistolta, kirjailija, ohjaaja, käsikirjoittaja, luennoitsija … ja mitä vielä! Hän valotti mm. teatterin ja näyttelemisen alkumetrejä. Aikojen alussa klaanit kokoontuivat tulen ääreen kertomaan tarinoita. Pikku hiljaa joku oivalsi, että tarinan voi esittää draamana. Ensin joku ”näytteli” yksinään, seuraavassa vaiheessa eri roolihahmot astuivat näyttämölle. Myös teatterirakennukset alkoivat kehittyä. Esimerkkien voimin hän kertoi niistä reaktioista ja tunteista, joita katsojan/kuuntelijan mielessä tai sielussa tapahtuu näytelmän aikana. Näyttelijä näyttelee (!), katsoja reagoi tunteillaan, draama tapahtuu katsojan mielessä.

Teatterihan on yhteisötaidetta, reaktiot ovat kollektiivisia, kaikki purskahtavat nauruun samaan aikaan tai alkavat nyyhkiä saman kohtauksen aikana. Kirjaa luet yksin ja elokuvaakin saatat katsoa yksinäsi kotisohvalla, teatterissa alat nauraa, kun muutkin nauravat ja itku tulee herkemmin, jos kaverisi viereisellä penkillä kaivaa nenäliinan esiin. Näinhän se on!


Keskusteltiin draaman kaaresta, teemoista, teatterirakennuksista, amfiteattereista ja siitä, miten teatteri tarjoaa katsojalle suuren illuusion, jossa kuvitteelliset hahmot näyttelevät tunteita. Näytelmällä pitää olla teema, aihe ja sanoma. Jokaisella yhteisöllä ja kansakunnalla on omat arvonsa ja norminsa, joiden puitteissa sanomaa tulee käsitellä, ettei uskottavuus kärsisi. Tekstin pitää tavalla tai toisella istua ympäristöön ja vallitseviin olosuhteisiin niin, että tapahtumiin ja henkilöihin on helppo samaistua; katsoja tuntee sääliä, pelkoa ja kauhua. Entäs jos tuossa olisinkin minä?


Minulle on aina ollut epäselvää se, missä vaiheessa romaania tai näytelmää pitää lopettaa uusien henkilöiden tuominen näyttämölle, tuotoksieni henkilögalleria kun on melko laaja. Nyt sekin selvisi! 2/3 tekstistä voi sisältää uusia henkilöitä ja juonenkuljetuksia, mutta siihen ei saa ympätä enää lisähenkilöitä viimeisen kolmanneksen aikana, muuten tarina ei lopu koskaan. Eli uusi info on pysäytettävä ennen kuin viimeinen kolmannes alkaa. Järkeenkäypää ja loogista! 

Palaan heti kun ehdin edellistalvena näytelmäkäsikirjoituskurssilla kirjoittamaani kokopitkään näytelmään. Jos joku henkilöhahmo vielä yrittää sisään viimeisen kolmanneksen aikana, en avaa sille ovea, olkoot vaikka jonkun päiväuni tai näky, sisään ei pääse, ellei ole antanut vihjettä itsestään ensimmäisen 2/3:n aikana. Mutta muistelen, että sinne ei kukaan enää loppupuolella edes pyrkinyt. Näytelmä kertoo Paulasta ja Jarista. Jari on Paulaa vanhempi ja rakentaa taloa, johon tulee myös lastenhuoneita. Paulaa alkaa ahdistaa koko perheenperustamisvimma, jonka syövereissä Jari on. LIsäksi Paulan ja Jarin erilaisuus ja erilainen suhtautuminen asioihin aiheuttaa konfliktin, joka purkautuu ... no enpä kerro enempää!


Haastatteluissa" pitäydy siinä, ettet kerro kirjastasi tai itsestäsi liikaa äläkä ainakaan paljasta kirjasi tarkoitusta", sanoi Harri Istvan Mäki lopuksi. Tätä mietin nyt.

Luento tai oppitunti, miten vain, herättää varmasti ajatuksia vielä pitkälle syksyyn. Jostakin syystä en kuitenkaan allekirjoita sitä, että näyttelijä ei oikeasti tunne vaan ainoastaan eläytyy tunteeseen. Näin Tšehovin Lokin edellistalvena Helsingissä (HEO, draamalinja 2, opinnäytetyö). Lokin Nina on yksi vaikeimpia naisrooleja Ibsenin Nukkekodin Noran ja Canthin Anna-Liisan lisäksi. Katselin ihastuneena ja osaksi kauhuissani nuorimmaiseni eläytymistä Ninan dramaattiseen rooliin. Näytöksiä oli 12 harjoitusten lisäksi. Elät, pelkäät, rakastat ja petyt, itket ja naurat näyttämöllä joka ilta katsojien silmien alla. Liikutat omaa psyykeäsi ja katsojien psyykeä, autat heitä kaivamaan esiin kaikki samat tunteet, jotka juuri toit heidän eteensä. Koska draama tapahtuu katsojan pään sisällä.


Näytteleminen on taitolaji, joka vaatii vahvan psyyken ja vahvan fyysisen kunnon. Täytyy myös hallita äänenkäyttö niin ettei ääni katoa, ja oikea hengitystekniikka on a ja o jaksamisen kannalta. Ja täytyy muistaa myös, miten suojelet itseäsi, että osaat hellittää roolihahmosta, kun näytöksen jälkeen kävelet kotiisi pimeänä syysiltana ja yrität taas olla oma itsesi; tiskit odottavat ja jääkaappi on tyhjä, imuroidakin pitäisi! Joskus Ryhmäteatterin esityksen jälkeen on mielenkiintoista mennä lasilliselle viereiseen kapakkaan ja katsella miten näyttelijät tulevat sinne ilman meikkiä, hikisinä ja uuvahtaneen näköisinä, kaikkensa antaneina, tavallisina ihmisinä! Ja lähtevät sitten pikkuhiljaa koteihinsa, odottavat ratikkaa tai bussia poissaolevan näköisinä seuraavan illan esitys jo takaraivossa.


Kirjoittamisen opetus

Vielä 80-luvulla piti puolustella sekä kirjoittamista että kirjoittamisen opetusta. Vai voiko romaanin kirjoittamista ylipäätänsä opettaa? Enemmistön mielipide on, että totta kai voi! Tälläkin hetkellä on erilaisia koulukuntia, yksi vannoo lyhyen ja ytimekkään lauserakenteen nimeen, yksi tarjoaa tajunnanvirtaa ainoana oikeana tapana esittää asiansa kirjallisessa muodossa jne. Jokainen kirjoittamisen opas on kirjoittajansa näköinen. Kuten jo aikaisemmassa postauksessani esitin, realismi nostaa päätään. Ihmiset haluavat taas oikeita tarinoita, uskottavia hahmoja ja yksinkertaista ilmaisua, tarinoita, joihin voi samaistua, miljöitä, jotka ovat tunnistettavia, joissa kuka tahansa meistä voisi asua tai työskennellä. Helpommin sanottu kuin tehty.

Meillä on Suomessa tämä sanataiteen mekka, Oriveden opisto, jota toki voi häpeilemättä verrata Iowan kirjoittajayliopistoon. Oriveden opistoa ylläpitää Kansanvalistusseura. Opistolla ovat saaneet perusoppinsa kirjoittamiseen ja kirjalliseen ilmaisuun monet arvostetutkin kirjailijat. On lyhytkursseja, pitempiä kursseja. verkkokursseja. Minulla oli onni takavuosina päästä LÄHTÖ-romaanin käsikirjoituksellani Oriveden Mestarikurssille, ilmainen viikko viehättävässä miljöössä samanhenkisten ihmisten ja hyvän opetuksen parissa. Sitä keskikesän viikkoa kannustavassa ilmapiirissä en unohda koskaan. Varsinkin ”oikeitten” kirjailijoiden vierailut olivat virkistäviä. Kuulimme, miten kivinen tie monellakin on ollut, ja miten ura lähti nousuun juuri silloin, kun alkoi usko koko hommaan jo mennä. Se on pienestä kiinni, olkoonkin, että kyse on sattumasta tai siitä, että kirjasi genre on oikea tai olet liikkeellä oikeaan aikaan. Siellä myös opin, että vaikka käsikirjoituksenne tulisi bumerangina takaisin, älkää lopettako missään tapauksessa kirjoittamista!

On palattava taas Aristoteleen runousopin äärelle. Tämä vaikeaselkoinen opus on saanut v. 2012 rinnalleen selitysoppaan: Aristoteleen Runousoppi - opas aloittelijoille ja edistyneille (useita tekijöitä).  Kirjan tarkoitus on selvittää, mitä Runousopissa sanotaan, mitä se tarkoittaa, miten se on ymmärretty ja miten se ylipäätään voidaan ymmärtää. Kirja sisältää myös Runousopin uuden, selkeän suomennoksen. Suomennoksen ovat laatineet Kalle Korhonen ja Tua Korhonen. Siinä myös oiotaan niitä väärintulkintoja, joita aikeisemmissa suomennoksissa on ollut.




Tässä on Pegasos, runoratsu, yksisarvinen tarueläin. Kerrotaan, että aina kun Pegasoksen kavio osui maahan, paikalle syntyi lähde. Halutessamme näemme Pegasoksen, sillä kun Pegasos kuoli, Zeus muutti sen tähtikuvioksi öiselle taivaalle. Samalla hetkellä, kun Pegasos muuttui tähdeksi, maahan leijaili valkoinen höyhen. Ja kun löydät valkoisen höyhenen, tiedät, että joku jossakin ajattelee sinusta kauniita ajatuksia!

maanantai 28. lokakuuta 2013

Syksy, Paluu ja vähän novelleista



Syksy on totutusti toiminnallisuuden aikaa. On harrastettu, matkusteltu, vietetty 1-vuotispäivää ja 3-vuotispäivää, tyttären häitä ja ystävän firman avajaisia sun muuta.

Tässä syksyssä on kuitenkin jotakin erityistä, mutta en kuitenkaan keksi miten tämä eroaa edellisistä syksyistä. Olen kirjoittanut muutaman novellin, joista pari julkaistiin viikko sitten novelli.fi –sivustoilla (Pelko ja Toinen nainen) , mutta päätyöni kirjallisuuden saralla tällä hetkellä on kirjoittaa jatko Lähtö-romaanille, työnimenä on Paluu ja ehkä se jääkin kirjan nimeksi.


Olen ajatuksissani Kanadassa, luen matkakertomusta yhä uudelleen ja uudelleen ja olen kiitollinen siitä, että tein tarkat muistiinpanot sekä lentomatkoista että viikoista enoni luona Elliot Lakessa kolmisen vuotta sitten. Totta kai otin myös valokuvia. Olen aina ollut sitä mieltä, että yksi kuva vastaa tuhatta sanaa. Kun katson kuvaa, jossa enoni istuu pyörätuolissa terassilla tuliaisiksi ostamani lippalakki päässään, omituinen virne suupielissä, ”näen” paljon muutakin. Näen tunnelman, tai oikeastaan koen sen uudelleen, kuulen lintujen laulun ja naapurin Royn viheltelyn hänen tehdessään tonttien välille aitaa. Roy oli vanhan rouvan palkkaama rakennusmies, joka minut huomattuaan tarjosi oluen ja totta kai aito kanadalaiseen tapaan alkoi heti kertoa elämänsä traagista tapahtumaa, avioeroa. Erosta jotenkin selvittiin, mutta x-vaimo kiristää koko ajan lisää rahaa itselleen ja 12-vuotialle tyttärelleen, isän silmäterälle, jota mies ei ole nähnyt moneen kuukauteen, koska x-vaimo on päättänyt niin. Toivottavasti tilanne on rauhoittunut, mietin. Toisessa naapurissa asui pieni tyttö, joka myös istui pyörätuolissa, ikä ehkä noin 10. Tyttö ei koskaan puhunut mitään, mutta vilkutteli iloisesti aidan takaa. Kuulin jo tuolloin, että ennuste oli huono ja pelkään pahinta.


Pienen Elliot Laken asukkaat, enoni tuttavat ja naapurit menivät suoraan sydämeeni vilpittömällä ja ystävällisellä asenteellaan. Kukaan ei esittänyt mitään, ei yrittänyt olla parempi kuin olikaan, ei valehdellut eikä vehkeillyt. Imen itseeni ihmisten tarinoita ja heidän kertomuksiaan, ihmiset jotenkin vaistoavat, että haluan ja jaksan kuunnella heitä. Tosin kanadalaiset halusivat todella avautua, joskus se jopa huvitti. Sanoisin, että he olivat myös kiinnostuneita minusta ja kotimaastani, joku voisi nimittää sitä uteliaisuudeksi. En voi olla ihmettelemättä, miten samanlaisia me ihmiset pohjimmiltamme kuitenkin olemme. Meillä on samanlaiset toiveet, ilot ja pelot huolimatta siitä, mihin päin maailmaa ja mihin kulttuuriin olemme syntyneet. Elämä on jonkin tason taistelua ihan kaikkialla. Iloa tuovat lasten ja lastenlasten syntymät, jälkikasvu on todiste jatkuvuudesta, uudet ihmistaimet jatkavat suvun perinteitä ja muodostavat uuden lenkin pitkässä ketjussa. Ja tarina jatkuu.


Romaani on ja pysyy, kirja elää ja kirjailijoita ja kirjailijuutta arvostetaan kulttuurissamme edelleen. Realismi alkaa nostaa taas päätään. Keskustelin parin tuttavani kanssa juuri näistä asioista. Heitä scifi ja vampyyritarinat eivät ole koskaan kiinnostaneet, vaikka ovat melko nuoria ihmisiä. He haluavat tarinoita, joihin voi samaistua, jotka ovat uskottavia, jotka olisivat voineet tapahtua kaikille meistä.  Nykyihminen lyhentää melkein kaiken, tekstiviestit saattavat olla muutaman kirjaimen pituisia, mutta sanoma menee perille, samoin sähköpostit. Edgar Allan Poe määritteli novellin näin: luetaan yhdellä istumalla. Monet lukevat myös romaanin yhdellä istumalla, koska maalliset asiat tulevat keskeytyksen myötä helposti väliin ja pelkkä lukemisen keskeytys riittää tuhoamaan jännitteen tai tunnelman. Luulisi, että tähän saumaan iskisi novelli, short story, lyhyt kertomus, jossa on alku, keskikohta ja loppu, jossa tapahtumat on esitetty tiiviisti ilman selityksiä, jonka voi sopivasti lukea metrossa matkalla Vuosaaresta keskustaan kahvia pahvimukista hörppien. Mutta näin se ei ole. Miksikö ei? Suomessa on pula hyvistä novellikirjailijoista, tai novellikirjailijoista ylipäänsä. Vai onko? Mikähän mahtaa olla kustantajien ja kirjakauppojen osuus asiassa? Eikö novelli sittenkään myy?  Vaikka kanadalainen Alice Munro sai Nobel-palkinnon juuri novelliensa ansiosta, uskon että siitä huolimatta sen kummempaa novellin nousua emme tule kokemaan lähiaikoina, sääli sinänsä.

Monelle romaanikirjailijalle novelli on vaikea pala, totesin sen juuri luettuani kuuluisien suomalaisten kirjailijoiden joulunovellikokoelman. En viitsi nyt sitä tässä mainostaa, koska se oli .... no oli mitä oli. Ei novelliakaan tuosta vain kirjoiteta, minäkin olen sillä saralla todella vasta alkutaipaleella, mutta mielestäni täytyy suhtautua kunnioituksella ja vakavuudella kaikkeen siihen, mitä tekee, lukijaa ei saa aliarvioida.

Entä jos kirjoittaisi sellaisen novellikokoelman, jossa kaikki novellit liittyvät jotenkin toisiinsa ikään kuin jatkokertomuksena, kantavia teemoja novellista toiseen, vähän niin kuin tv-sarja? No niitäkin on tehty. Uskon kuitenkin, että informaatiovyöryn vastapainoksi ihmiset haluavat lukea paksuja romaaneja, sellaisia joihin voi viipyillen paeta, kääriytyä vilttiin ja laittaa kynttilä palamaan – ja lukea ja nauttia. Parhaimmillaan romaani on kertomista, tarina tai tarinoita, joiden sanoma voi avautua vielä pitkänkin ajan jälkeen. Ja ainahan kirjaan voi palata uudelleen ja uudelleen, myös e-kirjaan, jollet ole vahingossa deletoinut sitä bittiavaruuteen!


H-hetki lähestyy!