maanantai 26. joulukuuta 2016

Metropoliitta Panteleimon (s.1949) Murha kirjapiirissä (Myllylahti, 2016)


 
Kyseessä on Panteleimonin neljäs dekkari, joka sijoittuu 60-luvulle, aikaan, jolloin elämää vielä elettiin ihan oikeasti ilman teknisiä vempeleitä. Minua ei ainakaan haitannut yhtään, että luin ekana tämän viimeisimmän. Alussa tosin tuntui, että olen hypännyt junaan väliasemalla, mutta koin tämän kuitenkin itsenäisenä romaanina.

 Keskiössä on lehtori Inga Tyynelän luotsaama kirjapiiri, joka kokoontuu lyseon kerhotiloissa. On käsillä kevään viimeinen kokoontuminen, luettavaksi oli annettu Dostojevskin Rikos ja Rangaistus. Ennen kokoontumisen alkua Tyynelän ruumis löytyy kerhotiloista. Vähitellen kaikki kirjapiiriläiset esitellään ominen traumoineen ja kaikkia epäillään. Poliisi tekee alussa pari virhettä, mm. sen, että koulun ovia ei suljeta, joten murhaaja on saattanut livahtaa ulos kenenkään huomaamatta.

Lehtori Tyynelä oli kova ja tyly, jopa epäoikeudenmukainen opettaja, jonka ankaruus jätti moneen oppilaaseen elämänaikaiset traumat. Kun tutkinta ei ota edetäkseen, kuvioihin astuu Elisabet Urhonen, poliisin leski, joka on hiljattain muuttanut kaupunkiin. Elisabetia kielletään sekaantumasta murhaan, mutta hän ei usko ja jatkaa tutkimuksiaan, kerää tietoa ja urkkii tietoonsa tärkeitä asioita. Tuohon aikaan tieto oli varmasti kiven takana, helppoa se ei ainakaan ollut, piti käyttää hyväkseen niitä kontakteja, joita oli käytettävissä.

Mietin oikeasti, minkälainen motiivi riittää siihen, että tappaa jonkun. Se voi olla mielestämme pieni juttu, mutta tekijän kannalta elämää suurempi trauma. Pahan on saatava palkkansa. Murhaajaa arvuuttelin pitkin kirjaa, mutta kaikki ei ollutkaan sitä miltä näytti.

Minua miellytti kirjan jonkinlainen pehmeys ja kotikutoisuus, väkivallalla ei mässäilty missään vaiheessa. Henkilöt tulivat iholle ja samaistuin melkein jokaiseen. Yritin mennä heidän päänsä sisään ja mietin, kuka heistä päätyy ja pystyy näin raakaan ratkaisuun.

Suosittelen Panteleimonin kirjaa (ja varmaan niitä kolmea aikaisempaakin) niille, jotka eivät viihdy noir-dekkareiden seurassa. (Noir lausutaan nuar ja tarkoittaa mustaa tai ns. kovaksikeitettyä.) Olen itsekin lukenut mm. skandidekkareita  ja tullut siihen tulokseen, että jonkinlainen suunta tällaiseen pehmeämpään suuntaan on ehkä tervetullut. Ja miten hyvän elokuvan tästä saisikaan tai ainakin näyttämölle tätä suosittelisin. Herkullisia henkilöitä ja jännittävä tarina – ei siinä muuta tarvita! Eikä tarvitse pelätä koko aikaa omaa varjoaan :)




  


perjantai 2. joulukuuta 2016

Tapani Bagge/Se murhaa joka osaa

Tapani Bagge(s. 1962):

Se murhaa joka osaa/Dekkarin tekemisen taito, Docendo/Crime time 2016, 208 s.

Kirjailija Tapani Baggen kirjailijanura on vertaansa vailla. Ei voi kuin ihailla ja ihmetellä, että joku on ihan oikeasti kirjoittanut 100 kirjaa!

Jotenkin ajattelee, että kun osaa nämä jutut itse, niin miksi kertoisi kenellekään, miten homma hoidetaan. Hakatkoon jokainen päätään seinään! Mutta kirjailija Bagge levittää eteemme dekkarin tekemisessä tarvittavat työkalut, olkaa hyvä! Olen yrittänyt monesti lähipizzeriassani vakoilla tai varovasi tiedustella, miten te sen pohjan oikein teette, mutta tietoa ei heru.

Kirjassa ei ole pätkääkään besserwisserimäistä kyl mä tiedän nää jutut – fiilistä. Ohjeet ovat asiallisia ja mielenkiintoisia ja Bagge valottaa myös omaa kirjailijanuraansa ja mahdollisia tekemiään virheitä. Kirjassa on myös runsaasti muiden kirjailijoiden teesejä siitä, miten hyvä dekkari/dekkarinovelli/kirja syntyy, mihin kannattaa kiinnittää huomiota ja miten hommaa ei todellakaan saisi hoitaa.

Mielenkiintoista oli lukea mm. Miten tyyli valitaan – kappaletta. Esim. Roald Dahl saattoi kirjoittaa ekan sivun sataanviiteenkymmeneen kertaan, ei ihme että häneltä syntyi aikuisille lähinnä novelleja J. Mutta hän olikin perfektionisti (kuten monet muutkin kirjailijat).
Novellit jaetaan eri luokkiin: klassiset/tsehovilaiset/modernit/postmodernit/absurdit eli surrealistiset. Tästä lähtien luen kaiken “sillä silmällä”. Opiskelin muutama vuosi takaperin näytelmäkäsikirjoitusta ja täytyy sanoa, että sen jälkeen meni monta näytelmäesitystä jotenkin pilalle, kun mietin teemoja ja draaman kaaria ja tarina jäi jonnekin taustalle. Mutta tästäkin olen selvinnyt ja nyt voin taas nauttia.

Baggen ohjeena dekkariromaania kirjoittavalle on, että tehdään yksityiskohtainen suunnitelma (omaan käyttöön): päähenkilöillä oltava menneisyys, nykyisyys ja tulevaisuus, keskeisillä henkilöillä on oltava jokin salaisuus tai sisäinen ristiriita jne., ulkonäkö, taustat ja motiivit oltava selvillä, tarinan sijoittaminen tuttuun miljööseen, johon tarina sijoittuu (rakennus, kortteli, asunto) helpottaa kirjoittajaa. No, itse kirjoitan lähinnä tajunnan virtaa, en vain pysty suunnittelemaan mitään etukäteen. Tiedän, että romaanin lopun pitäisi olla selvillä, kun kirjoitustyö alkaa, mutta se onkin taitolaji. Joskus itseäänkin jännittää, mitä romaanin henkilöille tapahtuu, koska he kasvavat ja muuttuvat tarinan myötä. Mutta tämä on siis vain minun tapani toimia. Lähtö-romaaniani kirjoittaessani luulin kirjoittavani sukutarinaa, mutta Oriveden opiston Mestarikurssilla se sai genrekseen psykologinen trilleri. Tapahtumapaikkana on pieni kylä Etelä-Pohjanmaalla.  Mökkinaapurit alkoivat pelätä omien sanojensa mukaan omaa varjoaan. Ja jatkotapahtumat sijoittuivat sitten pääosin Kanadaan (SEURAA MINUA). Tarkoitus ei ole pelotella, mutta me ihmiset reagoimme niin eri tavalla. Varsinkin, jos kauheudet tapahtuvat meille tutuilla paikoilla. Itse vältän kauhukirjojen lukemista juuri tuossa samaisessa kylässä vanhassa mummolassani, vaikka viimeksi luinkin siellä kauhujännityskirjailija Marko Hautalan Kuokkamummon (Marko ei ole sukua). Ja sitten pimeällä ulkovessaan…!

Murhatavan ja murhattavan valinta: vain naiset murhaavat myrkyllä (ei tule verta)! Murhaaja tulee usein lähipiiristä, hänellä on siis jonkinlainen kytkös murhattavaan. Tarkkana murha-aseiden kanssa; revolverissa ei ole äänenvaimenninta ja ns. varmistin on vain pistoolissa.

Lähdekirjojen luettelo on mittava. Lainasin saman tien kirjastosta Hammettin Maltan Haukan, jossa seikkailee Sam Spade ja Waltarin Kuka murhasi rouva Skrofin? Tämä on Komisario Palmu - sarjan ensimmäinen teos.
Baggen kirja sisältää myös tehtäviä. Niitä seuraamalla saattaa löytää oman tapansa kirjoittaa, ensin saattaa syntyä novelli ja sitten vaikkapa kokonainen dekkari. Baggen kirja sisältää myös kustantamiseen liittyviä vinkkejä. Hylsyistä ei kannata säikähtää, vaan jatkaa kirjoittamista. Päätalokin kirjoitti Nyyrikkiin novelleja, ennen kuin tärppäsi! Ja muistakaa: dekkariin EI rakkaustarinaa. Miksei? Eivätkö mustasukkaisuusmurhat kuulu rakkaustarinoiden piiriin?

Tilasin tämän kirjan itselleni! On se niin mahtava tietopaketti. Tosin on näitä ilmestynyt muitakin, mutta niitä kuin myös tietenkin tätä saa kirjastosta. Ja kun opit nämä lainalaisuudet noin suurin piirtein, voitkin sitten ohittaa tai alittaa niitä, oman järjen käyttö on sallittua. Nyt sitten alan kahlata läpi omaa dekkariani, jos nyt tämän tietopaketin jälkeen enää kehtaan. Olen varmaan sortunut kaikkiin mahdollisiin sudenkuoppiin. Mutta saanhan pihasaunaan sytykettä.

Bagge kehottaa kuuntelemaan ihmisten tarinoita. Viikko siten flunssapiikkiä terveyskeskuksessa odotellessani takanani seisoi vanha pariskunta. Vaikka en puhunut heille mitään, hymyilin vain, mies alkoi kertoa elämäntarinaansa. 85 ikävuoteen mahtuu kaikenlaista. Juuri kun hän oli kertomassa 60-luvun tarinaa siitä, miten hän oli haudankaivajana vahingossa halkaissut haudan pohjalla kököttävän pääkallon (silloin kaivettiin monissa kylissä vielä lapiolla), tuli rokotusvuoroni ja juttu jäi pahasti kesken. Joillekin ihmiset avautuvat. Ehkä se on kuuntelemisen taito, vaikka aina ei ole aikaa. Koskaan ei saisi olla niin kiire, ettei ehdi kuuntelemaan tuntemattomienkin kertomuksia elävästä elämästä. Mikäs sen kiinnostavampaa kuin se tieto, mitä varsinkin vanhemmat ihmiset meille jakavat. Parissa tapauksessa olen käyttänyt maailmalla (junissa, metroissa, busseissa, lentokoneissa) kuulemiani tarinoita omissa novelleissani, tietenkin henkilöt ja paikat muunnettuna siten, että niistä kukaan ei itseään tunnista. Yksi kiinnostavimmista oli erään vanhemman naisihmisen kertomus palvelutalon hierarkiasta. Sielläkään ihmiset eivät ole tasavertaisia, löytyy kiusaajia, jotka alistavat toisia asukkaita. Joten palvelutaloon pääsy/joutuminen avasi ihan uuden näkökulman.

Anteeksi, että taas eksyin aiheesta.
Muistakaa myös tämä: “Jos näyttämöllä on kivääri, sitä pitää myös käyttää”.