sunnuntai 17. tammikuuta 2016

Nainen junassa ja leffaväkivaltaa


Helsingin Sanomien kulttuuritoimittaja Antti Majander ottaa kantaa tekijänoikeuksiin ja lähdeviitteisiin Näkökulma-kirjoituksessaan 17.1.2016.
”On itsestään selvää, että kirjallisuus syntyy kirjallisuudesta. Tyhjyydestä ammentavaa alkuperäistä neroutta ei ole olemassa.”

Joten lopussa olevalle runolle olen pyytänyt tekijältä julkaisuoikeuden, minusta se on paitsi kohteliasta myös tarpeellista, ihan aina. Omiakin kirjojani on lainattu muutama kerta ja minulta on pyydetty niihin oikeus.

Paula Hawkins: Nainen junassa (2015, Otava)

Kyseessä on murhatarina. Rachel matkustaa joka päivä töihin paikallisjunalla Lontooseen ja takaisin. Paitsi että hänellä ei ole enää työpaikkaa. Potkut tuli liiallisesta alkoholin käytöstä. Tätä näytelmää hän jatkaa vuokraemännän takia.

Talot ja kylät lipuvat ohi. Pienet asemat ja radanvarren asutus ja talojen asukkaat tulevat ”tutuiksi” ja Rachel alkaa kehitellä talojen asukkaiden ympärille tarinoita. Talojen joukossa on myös se talo, jossa asuu nyt Rachelin entinen mies uuden vaimonsa ja pienen lapsen kanssa.

Eräästä talosta katoaa nainen ja Rachel luulee tietävänsä asiasta jotakin enemmän kuin tiedotusvälineet. Hän on empaattinen ja ystävällinen ihminen, joka pelkkää yksinäisyyttään sekaantuu asiaan ja kertoo poliisille havainnoistaan. Asiassa on vain yksi mutta. Rachel on koko ajan pienessä pöllyssä, joten uskottavuus poliisien silmissä kärsii. Muistot, kuvitelmat ja humalaisen houreet sekoittuvat Rachelin päässä. Loppu onkin sitten hyytävää luettavaa.
Henkilökohtaisesti minua häiritsi todella paljon Rachelin runsas alkoholinkäyttö. Hän oli jumiutunut eronsa jälkeiseen katkeruuteen. Jäin kaipaamaan selitystä sille, miksi tekijä eli siis murhaaja käyttäytyi kuten käyttäytyi. Minusta hän oli puhdasverinen psykopaatti.
Kirja tempasi mukaansa, vaikka aluksi tuo Rachelin ryyppääminen otti päähän, kohta sitä ei edes huomannut, siihen jotenkin tottui. Todella jännittävä ja pihdeissään pitävä esikoisteos Paula Hawkinsilta.

Leijonasydän (2013)

Aleksi Bardyn käsikirjoittama ja Dome Karukosken ohjaama elokuva oli yksi väkivaltaisimmista leffoista, jota olen koskaan nähnyt. Ja luen mukaan myös kaikki länkkärit. Joten turha meidän on Tarantinoa tai Peckinpahia moittia.

Leijonasydän rakentuu väkivallan ympärille (tämä on siis minun henkilökohtainen mielipiteeni). Turpaan lätkitään ketä milloinkin, kaikki asiat hoituvat väkivallalla, verta roiskuu koko ajan. Jonkinlainen kehitystarina oli kai kyseessä. Minusta kukaan ei kehittynyt sen kummemmin mihinkään suuntaa. No ehkä pääosanesittäjä, joka alkoi jossakin vaiheessa yrittää eroon natsiporukoista, vaikeaa sekin oli. Jossakin vaiheessa alkoi naurattaa, uskottavuus jotenkin kärsi, elokuvasta ja sen sanomasta tuli jokseenkin naivi yritys tuoda esiin yhteiskunnallisia ongelmia. Katharsista ei tullut, loppukin oli kammottava ja verinen. Miksikö katsoin? No sen takia, että halusin nähdä, minkälainen kehitystarina on kyseessä. Tympäisevä elokuva, vaikka yleensä katson kotimaisia leffoja jo ihan kannatuksen vuoksi. Onneksi tämä tuli telkusta, ei tarvi itkeä lipunhinnan perään.

Toisaalta, olen saattanut ymmärtää taas kerran kaikki ihan väärin, anteeksi. Tämähän on vain minun mielipiteeni. Ja Leijonasydänhän laskettiin ilmestyessään suomalaisen elokuvan eliittiin ja se on voittanut palkintoja lukuisilla kansainvälisillä areenoilla. Elokuva oli 198 817 katsojallaan Suomen vuoden 2013 kolmanneksi katsotuin kotimainen elokuva. (Hm!)

Tarantino/The Hateful Eight (länkkäri)

Monet Tarantinon leffat ovat meille enemmän tai vähemmän tuttuja, mm. hänen esikoisohjauksensa Reservoir Dogs, Pulp Fiction, Sin City jne. The Hateful Eight sijoittuu Yhdysvaltain sisällissodan jälkeiseen aikaan. Se kertoo palkkionmetsästäjästä ja hänen vangistaan, jotka joutuvat kuuden muun ihmisen kanssa majataloon lumen saartamiksi. Tarantino puolustelee elokuvan väkivaltaisuutta perustelemalla sillä, että kyseessä on kannanotto poliisien käyttämää väkivaltaa vastaa (!)

Tarantinoa on arvosteltu jos minkälaisilla määreillä: sokeasti palvottu, itseään toistava jne. Näin hänen haastattelunsa telkusta pari viikkoa sitten. Nerokkaana ihmisenä hän oli keksinyt elokuvaansa oivallisen kauhuefektin: lumen ja pakkasen. Jestas. Nytkin tätä kirjoittaessani ulkona on runsaasti lunta ja kunnon pakkanen (onneksi). Minkäänlaista kauhua en kuitenkaan tunne, vaikka ilta on pimentynyt. Joku voisi käsikirjoittaa lumen kourissa kamppailevaan Helsinkiin jos jonkinlaisen kauhuleffan. Ei taitaisi toimia, mehän olemme tottuneet kaikenlaisiin säihin.

Tämän kolmetuntisen leffan jätän suosiolla väliin. Mutta Tarantinohan saa kaiken vain sormiaan napsauttamalla. Onko hän jääräpää, joka ei kuuntele ketään?  Vai eikö kukaan uskalla kertoa hänelle, että tätäkin leffaa olisi voinut tiivistää.

Kaikille lukijoilleni ihanaa ja toiveikasta vuotta 2016 tämän runon myötä!

Elina Salminen: Jos minä jostain alkaisin, 2015. Sain tämän runokirjan joululahjaksi, enkä voi kuin ihmetellä, miten joku on osannut pukea sanoiksi kaiken sen, minkä itsekin tunnen.

Jotain muuta

Onko väärin pyytää lisää
vaikka on saanut elämältään
jo melkein kaiken

enemmän lihavia vuosia
kuin moni koko aikanaan
ihmeitä ilman määrää
lukemattomia lahjoja
joista ei ole huomannut kiittää
kun on kuvitellut ne ansainneensa
omilla oikeilla toimillaan

onko siis väärin
pyytää vielä lisää
pyytää jotain muuta

kaivata tuntemattomia teitä
näiden valmiiksi tallattujen tilalle
vieraita puita niiden varsille
ja oksille uusia lintuja
tulemaan äänellään tutuiksi
ja laulamaan syvälle sydämeeni saakka

jos ei ole väärin pyytää
eikä aivan kohtuutonta
minulle sopisi niin