Patrick Modiano (s. 1945): Villa
Triste, suom. v. 1977, ilm. 1975, WSOY
Ranskalainen Patrick Modiano on minulle aivan uusi tuttavuus. Eli Villa Triste on ensimmäinen, jonka häneltä nyt olen lukenut. Hänen mittavasta tuotannostaan on suomennettu neljä muuta kirjaa, joista on todella pidetty:
Kehäbulevardit,
1972/Hämärien puotien kuja, 1978/Nuoruus, 1986/Kadonnut kortteli, 1987, Jotta
et eksyisi näillä kulmilla, 2015. Viimeisen on suomentanut Lotta Toivanen, muut
Jorma Kapari.
Modianon äiti oli
belgialainen, isä Italian juutalainen. Hänen taustansa näkyy ainakin Villa
Tristessä ja otaksuisin, että muissakin teoksissa.
Ensimmäiset kymmenet sivut
luin ihmetyksen vallassa; mitä? kuka? missä? Missä on punainen lanka? Teksti
lipui ohitseni, enkä saanut siihen minkäänlaista otetta.
Mutta sitten teksti
alkaa avautua ja luin kirjan loppuun haltioituneena. Victorin ja Yvonnen tarina
saa tuulta siipiensä alle, eikä muuta tarvita. Tarina sijoittuu 1960-luvulle. Eletään,
tai oikeammin oleskellaan, ranskalaisessa pikkukylässä, lähellä Sveitsin rajaa.
Algerian sota uhkaa, ihmiset ovat irrallisia ja vieraita jopa itselleen,
sekalaisessa seurueessa on sekä koomisia että traagisia hahmoja ja tapahtumia.
Seurue muodostuu pääosin tyhjäntoimittajista, joiden aika menee siihen, että ei
varsinaisesti tehdä mitään, haahuillaan ja maleksitaan, odotetaan jotakin
tapahtuvaksi tai ollaan jotakin paossa.
Kaksitoista vuotta
myöhemmin, kun melkein kaikki on jo unohtunut, Victor palaa samaan kylään. Hän
muistelee ihmisiä, katuja, tapahtumia ja Yvonnen kanssa viettämiään raukeita
kesäpäiviä. Victor elää muistoissa, utuisissa tunnelmissa, kaikki on jotenkin
kääritty hämärän verkkoon. Mikä on totuus? Victor on keksinyt itselleen uuden
identiteetin ja uuden historian. Hän on kadottanut isänsä jo varhain ja tuntuu,
että hän on jotenkin hukassa. Yvonnen kanssa tohtori Meinthen huvilassa (Villa
Triste) viettämänsä aika edusti Victorille yhtä aikakautta, joka on
vääjäämättömästi ohi.
Hienoa tekstiä, totta tosiaan
- mutta - olisiko sittenkin pitänyt
lukea jokin muu Modianon kirja ennen tätä? Sitä nyt mietin. Välillä tuntui kuin
olisin lukenut näytelmäkäsikirjoitusta, niin tarkkaan oli miljööt, esineet,
valaistus jne. kuvattu.
Esim. s. 137: ”Setä laski
hanasta vettä. Koira oli nukahtanut jalkojeni juureen. Näen tarkkaan tuon
ruokasalin. Seinillä oli tapetit, joissa oli kolme kuviota: punaisia ruusuja,
muratti ja lintuja. Tapetti oli vähän haalistunut ja sen pohjaväri oli beige
tai valkoinen. Pyöreä kattolamppu oli puuta ja siinä oli kymmenkunta lamppua
pergamenttivarjostimineen. Lämmin kullankeltainen valo.”
Koska olen visualisti, minua
tällainen kuvailu viehättää. Mutta että joku alle kaksikymppinen nuorukainen
tarkkailee ympäristöään ja huomioi tapetin kaikki kuviotkin näin tarkkaan,
siinä on ihmetyksen aihetta.
Muistot, muistikuvat ja menneisyys
sekoittuvat Victorin päässä. Tapahtumat sijoittuvat kesään, mutta silti en näe
aurinkoa vaan jonkinlaisen utuisen ja hämärän maiseman. Kirjan nimessä olen
aistivinani symboliikkaa, ehkä Villa Triste onkin itse kunkin sisin, jonne suru
on tullut jäädäkseen. Itse ajattelen näin: ”Kumpi on armollisempaa, muistaa vai
unohtaa?”
Saija
Nissinen (s. 1963): Sitomisen taito, novellikokoelma, v. 2012, Atena.
Täytyy myöntää, että
novelleja en ole lukenut aktiivisesti kuin ihan parina viime vuotena. ja yhä ne
ovat minulle vaikea osa-alue. Toisaalta novellikokoelmia ei mielestäni ole
ollut tarjolla tasavertaisesti muun kaunokirjallisuuden joukossa. Voi olla että
olen väärässä. Eikö novelli myy? Vaikka Alice Munro sai Nobelin juuri
novelliensa ansiosta, ei Suomessa novelli ole nostanut päätään toivotulla
tavalla. Vaikka olen impulsiivinen, tykkään paksuista romaaneista, ja siksi
novelli on mielestäni jotenkin liian ”nopea”. Ja juuri kun meinaat päästä
jyvälle niin tarina loppuu.
Olen lukenut myös
vannoutuneiden prosaistien novelleja ja täytyy sanoa, että novelli on vaikea
laji, eikä se välttämättä onnistu kuin asiaan vihkiytyneeltä. Novellissa on aivan
omanlaiset lainalaisuutensa. Eksposition
eli juonitoiminnan aloituksen pitäisi antaa tarpeeksi tietoa, että tarina
ymmärrettäisiin. Muutamat novellit ehtivät noin puoleen väliin, kun selvisi,
että kertoja onkin mies. Sitä vain jotenkin olettaa, että naiskirjailija kertoo
tarinaa naisnäkökulmasta. Mutta hienosti Nissinen siitäkin selvisi.
Lempinovellini
on Sisko käy oopperassa taas. Se on kertomus siitä, kun asioista ei puhuta, ainakaan niiden oikeilla nimillä.
Aikuiset lapset palaavat juhannukseksi kotiin, mutta määrätyistä asioista ei
taaskaan puhuta, kierrellään ja kaarrellaan, eikä ikinä päästä asian ytimeen.
Tämä on niin tuttua monissa suvuissa. Ja toimintomalli periytyy jälkipolville,
sama tapa toimia jatkuu. Hieman
häiritsi jotkut traumaattiset jutut, joita ei novelleissa purettu, monet asiat
ja tapahtumat jäivät avoimiksi.
Nissisen novellit ovat
mielenkiintoisia, puhuttelevia, vihjailevia, useat uivat syvissä vesissä, mutta
niiden outous koukuttaa. Sitä haluaisi tietää enemmän, mitä sitten tapahtui.
Niminovelli Sitomisen taito oli viimeisenä. Luin sen pariinkin kertaan, enkä
ole vieläkään varma, mitä tapahtui. Mutta sainpahan ajattelemisen aihetta. Kaiken
kaikkiaan loistavaa tekstiä.
…………………….
Palasin juurilleni,
mökilleni eli vanhaan mummolaani, monen sadan kilometrin päähän kaikesta.
Ihmettelen hiljaisuutta ympärilläni. Hiljaiset illat. Samalla tajuan, että
valtaosa suomalaisista viettää juuri näitä hiljaisia vähän surumielisiä iltoja,
ihan joka päivä. Minulle tämä on tietoinen valinta. Voin tulla tänne aina kun
kaupungin tohina alkaa ahdistaa. Ja palata kaupunkiin, kun siltä tuntuu.
Tulet hellassa, kahvipannu
tulella, hirsitalo pitää omaa ääntään. Tänään sytytin kynttilän nuorimman
veljeni syntymäpäivän kunniaksi. Toinen kynttilä syttyy kesäkuussa, hänen
kuolinpäivänään. Samassa toinen veljeni soitti. Sammuta valot ja kuuntele Pink
Floydin On the run, hän sanoi. Teen työtä käskettyä, laskeudun kamarin
sängylle, sammutan valot ja suljen silmäni. On the run vuodelta 1972,
instrumentaalikappale, soljuu lävitseni aivan kuin äskeiset novellit, ja jättää
ihmeellisen tunnelman. Irtaudun ruumiistani ja lennän jonnekin eri sfääreihin
ja vähän aikaa toivon, ettei tarvitsisi palata, ainakaan pitkään aikaan.