keskiviikko 3. helmikuuta 2021

Matt Haig: Keskiyön kirjasto (Aula&Co, 2020)

 

MATT HAIG/KESKIYÖN KIRJASTO 


Matt Haig on brittiläinen kirjailija, joka kirjoittaa sekä tietokirjoja että romaaneja. Häneltä on aikaisemmin suomennettu teos Kuinka aika pysäytetään.

Uskoisin että usealla meistä on taatusti jonkinlainen katumusten kirja, ehkä ei ihan konkreettisesti, mutta ajatuksissamme saatamme miettiä, miksi valitsimme niin kuin valitsimme, ainakin silloin, kun jokin mättää. Jossakin on aina parempaa, kivempaa ja enemmän. Miksi en opiskellut sitä tai sitä, miksi valitsin juuri tämän kumppanin. Miksi ja miksi? Kenen toiveita noudatin? Kenen unelmia ne olivat?

Elämättömät elämät, väärät valinnat, toteutumattomat toiveet – oikea katumusten rypäs! Nora on masentunut ja pettynyt itseensä, valintoihinsa ja ihmisiin ympärillään. Kissakin kuolee. Hän on päättänyt tappaa itsensä. Mutta asia ei olekaan niin yksinkertainen. Hän päätyy jonkinlaiseen välitilaan, Keskiyön kirjastoon, jossa jokainen kirja on uusi mahdollisuus, toisenlainen elämä. Kirjastonhoitajan rouva Elmin avustuksella Noralla on mahdollisuus kokeilla niitä elämiä, joita hän halusi elää: muusikko, tutkija Huippuvuorilla, olympiatason uimari jne. Huippuvuori-elämässä hän joutuu melkein jääkarhun ruuaksi, eivätkä muutkaan haave-elämät tuo kummoistakaan onnea. Elämät vaihtuvat aina yöllä klo 00:00, koska Keskiyön kirjasto on olemassa vain keskiyöllä.

Haig käsittelee masennusta uudella tavalla, joidenkin mielestä ehkä liian kepeästi. Masennus on raskas aihe, josta pitäisi kirjoittaa ja keskustella vakavasti, yleensä. Mutta se, että masennuksesta kirjoittaa eri tavalla, ei poissulje sitä, että masennusta ja masentunutta ihmistä jotenkin väheksyttäisiin. Se elämä, jota elämme, on juurielämä, muut elämät ovat pelkkää fantasiaa. Mielenkiintoinen kattaus joka tapauksessa.

Odotin enemmän. Enemmän maailmaasyleileviä aspekteja. Olisin halunnut pohtia kirjan sanomaa syvällisemmin, ilman selittelyä, nyt siihen ei annettu mahdollisuutta. Nora rakasti filosofiaa ja viittaukset filosofeihin olivat kiinnostavia, mm. Henry Thoreaun teokseen Elämää metsässä, joka on myös minulle tärkeä kirja.

Opetus: Ollaan armollisia itsellemme ja valinnoillemme. Arvostetaan sitä, mitä meillä on. Rakastetaan niitä ihmisiä, jotka kuuluvat elämäämme. Ystävällisyydellä ja myötäelämisellä pääsee maailmassa pitkälle.

”Merkitystä ei ole sillä, mitä katsoo vaan sillä mitä näkee.”

torstai 17. syyskuuta 2020

TOISENLAINEN ELÄMÄ

 

Toisenlainen elämä


Keväällä tai oikeammin kesän kynnyksellä ilmestyi neljäs kirjani Toisenlainen elämä. Kokoelma sisältää 16 novellia. Useimmassa novellissa fokus on naisissa. Heillä on unelmia. He ihastuvat ja rakastuvat, joskus vääriin ihmisiin. He käyvät maailmaasyleileviä dialogeja, tukeutuvat hädän hetkellä toisiinsa, laittavat itsensä likoon, antavat anteeksi, kostavat - tai rakastavat vielä enemmän.

Kaikki me halajamme muutosta elämäämme tavalla tai toisella, ainakin joskus. Muutos voi tulla yhtäkkisesti, odottamatta, se voi olla nurkan takana – uusi ihmissuhde, uusi työ jne. Muutos myös totta kai pelottaa, vakka me kuinka sitä haluaisimme. Kuljetaan tuttuja ja turvallisia reittejä, eletään niin kuin aina on eletty. Kokoelman niminovellissa Toisenlainen elämä leskeksi jäänyt mies on jumiutunut paikoilleen, vaikka alitajuisesti kaipaa muutosta. Novellissa Uusi koti vanheneva nainen saa vihdoinkin kaipaamansa palvelutalopaikan, mutta joutuu toisten asukkaiden hampaisiin surullisin seurauksin.

On ihmisiä, joiden elämä on ollut aivan toisenlaista kuin olemme luulleet. Novellissa Kevein vedoin lukiolaissisarukset Anita ja Ralf ovat saanet tehtäväkseen kirjoittaa äidinkielen tunnille erotarina. Aikansa kuluksi he raahaavat vintiltä taulun, jonka tiimoilta paljastuu jo edesmenneen äidin salaisuus. Äidin elämän kiemurat paljastuvat pikkuhiljaa ja jättävät alavireisen tunnelman.

Muutama vuosi sitten hyppäsin itsekin toisenlaiseen elämään, ehkä sellaiseen, josta en ollut aikaisemmin edes haaveillut. Yhtäkkiä herään pienessä unkarilaiskylässä naapurin kukon kiekuessa kilpaa kirkonkellojen kanssa. Sieltä melkoisesta helteestä palasin taas joksikin aikaa sateiseen Suomeen, koska määrätyt asiat vaativat läsnäoloani. Lentokentällä hakeuduin koronatestiin (negatiivinen) ja eilen kävin Lahdessa uudelleen testissä, tuloksia odotellaan, minkäänlaisia oireita ei ole. Olen omaehtoisessa karanteenissa, kunnes varmistun, etten kanna virusta. Ja koska totuin Unkarissa, lentokoneessa ja lentokentillä käyttämään kasvosuojusta, on täysin luonnollista, että laitan sen kasvoilleni joka ikinen kerta myös Suomessa, kun astun ruuhkaisiin sisätiloihin, kauppoihin, busseihin, juniin jne.

Novellien jälkeen keskityn taas proosaan, mutta hyppäys kannatti, ehkä palaan vielä novelleihin, kuka tietää. Kiitos ihanasta palautteesta, kokoelma on jo löytänyt lukijansa, koska kirjastoihin se tuli jo toukokuussa. Eräs lukijani vertasi minua Jojo Moyesiin ja hänen tunteita ja ajatuksia herättävään tarinankerrontaansa. Sitten, yllätys, sain miespuoliselta lukijalta viestin: ”Joillakin on Tyynynaluskirja (viittasi Sei Shōnagoniin, josta olimme aikaisemmin keskustelleet), novellikokoelmastasi tuli Aamiaiskirjani”, hän kirjoitti. 16 novellia – 16 aamua. Vaimo oli kirjaani suositellut ”että tietäisin mitä naisten päässä liikkuu”. Sukulaiseni eivät kirjojani kommentoi, tiedä sitten ovatko lukeneet.

Kirja on tilattavissa kaikissa verkkokaupoissa (Suomalainen, Prisma, Adlibris jne., hinnat vaihtelevat).

Ulkona myrsky riepottelee pihakalusteita ja käyn kohta katsomassa, ettei mikään lennä päin ikkunoita. Laihian mummolan pihassa on vaahterasta katkennut iso oksa ja nyt hommaan sinne jonkun moottorisahan kanssa katsomaan, ettei suurempia vaurioita ole tullut.

Mutta Geresdlakissa on vielä helle, kuva kahden viikon takaa. Heinätöissä ajatus kulkee jotenkin kirkkaammin (kun vain muistaa juoda tarpeeksi).





                              


 

 

 

sunnuntai 15. maaliskuuta 2020

Tuomas Marjamäki: Myöhäistä katua (2020)


Tuomas Marjamäki: Myöhäistä katua (Docendo, 2020)

Tuomas Marjamäki on tehnyt nuoreksi mieheksi mittavan uran toimittajana eri lehdissä, joten hän tietää mistä kirjoittaa. Sekä puhumattakaan lukuisista kirjoistaan, mm. Siitä tulikin farssi (2018), syväluotaus suomalaisen elokuvan historian alkuvaiheisiin.

Myöhäistä katua -kirjan päähenkilö on toimittaja Esko Kärkkäinen, tai luulee olevansa. Tykästyin saman tien Eskon ekstroverttiin habitukseen. Hän on oman tien kulkija, rääväsuu ja riskien ottaja, menee yli siitä, mistä aita on matalin. Rakastettava kusipää kaiken kaikkiaan. Hänellä on mielipide asiasta kuin asiasta eikä hän jätä niitä kertomatta. Marjamäen alter ego? Mene ja tiedä!

Esko on ottanut elämäntehtäväkseen jäljittää salaperäinen kirjailija Regina Kaarisilta, josta on tehty yksi ainoa juttu 70-luvulla. Regina on Eskon pakkomielle. Mutta joku ehtii kuitenkin ennen Eskoa, harjoittelija Ella Pöyhönen saa selville Reginan salaisuuden.

Kauno Brandt, maisteri Särkän tallin kirkkain elokuvatähti, on vuosikymmeniä sitten vetäytynyt julkisuudesta, lähinnä vaimonsa pyynnöstä. Vaimon kuoleman jälkeen tämä iäkäs mies muistelee menneisyyttään ja parrasvaloja sekä näyttelijäystäviään, etenkin ihanaa vastanäyttelijäänsä Eeva Havua. Kauno hakeutuu Liisankadun filmistudiolle ja huomaa maassa makaavan verisen miehen, jonkun wannabe julkkiksen. Hän soittaa ambulanssin ja tilanteesta otettu kuva päätyy lehteen. Kauno tunnistetaan menneen ajan tähdeksi, jonka luultiin jo kuolleen. Siitä alkaa viheliäinen rumba median keskipisteenä. 
Harjoittelija Ella Pöyhönen tekee Kaunosta kahden aukeaman jutun, valokuvia otetaan Kaunon asunnossa. Tarina on välillä tragikoominen; Esko on varastanut Kaunon vara-avaimen ja hiippailee eräänä yönä Kaunon asuntoon. Koska hän oli huomannut lehtikuvassa jotakin outoa.
Kauno ja vaimonsa olivat lapsettomia. Vaikka asiasta ei koskaan puhuttu, asia oli suruna molempien sydämessä. Tarina kulkee eteenpäin tyylikkäänä ja jouhevana. Välillä ollaan Mika Waltarin bileissä 50-luvulla. Siellä oli kaikki sen ajat tähdet, kirjailijoita, taiteilijoita, näyttelijöitä Siiri Angerkoskea myöten. 

Menneen maailman lumoa, jota Marjamäki kuvaa niin oivallisesti, että suljen silmäni ja fiilistelen tunnelmaa, keskusteluja, drinkkejä, tupakansavua, jazzia…
Esko tavoittaa Kaunon ränsistyneeltä kesämökiltään, jonne hän ajaa valokuvaajansa kanssa salakuunneltuaan Ellan keskusteluja toimituksessa. Ella ja päätoimittaja ovat ajamassa samaiselle mökille. Salaisuus on paljastunut, mutta Kaunolle luvataan, että hänet jätetään rauhaan, jos hänet nyt jostakin löydetään.

Pohdin tässä oman sukuni salaisuuksia. Osa niistä on mennyt haudan taakse kantajiensa mukana, mutta osa salaisuuksista leijailee keskuudessamme, osan me kiellämme jo sillä, ettei niistä puhuta niin kuin ei puhuttu Kaunon ja vaimonsa avioliitossakaan. Vaimo tiesi, mutta Kauno ei tiennyt, että vaimo tiesi. Vuosikymmenien vaikeneminen. En voi kuin ihmetellä, miten joku kestää tällaista elämää. Ja miksi?

Tarinassa on toinenkin aspekti. Kuka tahansa meistä saattaa joutua median hampaisiin, niin hyvässä kuin pahassa. Kauno, reippaasti yli 90-vuotias mies, joutui median ryöpytyksen kohteeksi kylmiltään. Ihminen, joka oli elänyt tavallista elämää vuosikymmeniä, joutui nyt pakenemaan julkisuutta. Media on raadollinen ja ymmärrän toki, että myynti tuo euroja.

Marjamäki osaa asiansa. Loppukohtaus on uskomattoman upea. Kauno menee ravintola Eliteen elämänsä ehkä tärkeimpään tapaamiseen. Mutta menneisyys peittoaa nykyisyyden ja ravintola onkin täynnä Kaunon entisiä jo edesmenneitä näyttelijäkollegoita vuosikymmenten takaa. Tämä oli meikäläiselle itkun paikka.

Ensi viikolla suunnistan Helsinkiin. Menen ravintola Eliteen Töölöön ja tilaan taiteilijamenun, tai ehkä sittenkin päivän lounaan. Sen jälkeen istun Mika Waltarin puistossa ja toivon näkeväni Kauno Brandtin kävelevän keppinsä kanssa. Istumme siinä puistonpenkillä molemmat omissa ajatuksissamme. Sitten nousen ja lähden. Kauno kumartaa ja toivottaa hyvää päivän jatkoa. Herrasmies on aina herrasmies.

Tuomas Marjamäen ote tekstiin on ihailtavaa, hän sukkuloi tunnelmasta toiseen, välillä pitelen nauruani ja välillä tirautan kyyneleitä, niin iholle teksti paikka paikoin tuli. Ellan suhde entiseen avomieheensä oli kutkuttavasti kerrottu. Ehkä näemme tämän kirjan hahmot valkokankaalla. Aika näyttää.

torstai 9. tammikuuta 2020

Martina Haag: Olin niin varma meistä


Martina Haag: Olin niin varma meistä (Atena 2015)

Martina Haag on ruotsalainen kirjailija, näyttelijä ja kolumnisti (s. 1964). Kyseessä on avioerotarina ja erosta selviytymistarina. Petra, Anders ja kaksi lasta. Mies löytää uuden rakkauden, vaikka kaiken piti olla niin hyvin: koti Tukholmassa, mökki saaristossa jne. Petra pakenee tilannetta pestautumalla mökkivahdiksi tunturiin. Jotenkin outoa. Kesken aviokriisin lasten äiti poistuu näyttämöltä. Melko itsekeskeistä jättää lapset viikkokausiksi, vaikka heillä ei mitään hätää ollutkaan. Tunturimökkiin saapuu vaeltajia, joiden kanssa Petra vaihtaa kuulumisia ja yrittää välillä keskittyä kirjoittamaan kirjaa erostaan. Seudulla on järvi, jonne menemisestä varoitetaan. Ja ettei kaikki olisi niin auvoista, joku hiippailee tontilla. Mökissä on myös ns. turvahuone, jonne voi piiloutua, jos tuntuu, että joku tai jokin uhkaa. Turvahuoneen tyynyn alta Petra löytää kynnen.

Sitten joku kertoo, että läheisestä järvestä oli aikaisemmin löytynyt naisen ruumis. Perhe oli ollut leiriytyneenä järven rantaan ja nainen oli hävinnyt yön aikana. Petra näkee painajaisia järvestä löytyneestä ruumiista, unessa naisella ei ollut kynsiä. Tässä vaiheessa oletin, että Petra puhuisi jonkun kanssa ja kertoisi tyynyn alta löytyneestä kynnestä, että kenelle se kuului vai liittyikö se mihinkään. Mutta ei.

Pesti mökkivahtina päättyy ja helikopteri hakee Petran pois tunturista ja elämä jatkuu, missä ja miten, sitä tarina ei kerro. Ehkä tähän tulee jatkoa. Martina Haagin oma liitto päättyi v. 2014, joten tarttumapintaa aiheeseen löytyy omasta elämästä. Kirjaa on myyty Ruotsissa 200 000 kpl. Pitäisikö olla huolissaan 😊? Ymmärrän ja (tiedän), että eron hetkellä iskee pakokauhu, pakko päästä pois tilanteesta, edes vähäksi aikaa ja mahdollisimman kauas. Vaikka itseään ei voi paeta, voi saada vähän etäisyyttä asioihin ja huomaa toivon mukaan, että ero ei sittenkään ole maailmanloppu.

Sama asetelma oli Agnès Martina-Lugandin Onnelliset ihmiset lukevat ja juovat kahvia -kirjassa. Jätetty Diane pakenee tuskaansa Irlantiin, jossa ryyppää ja sekoilee, mutta ehkä on hyväkin olla itsekseen ja miettiä, miten tässä nyt näin kävi. Paitsi että Irlannista löytyi uusi rakkaus ja siihen tarvittiin kakkososa: Huolet pois, elämä on helppoa. Yritin lukea, mutta …

Camilla Läckbergin Kultahäkissä kuvataan myös avioeroa ja sen jälkeistä draamaa..

Luin myös Pekka Hiltusen Studio-sarjaan kuuluvan Sysipimeä. Olen niiiin onnellinen, kun kuulin, että kirjoista tehdään kansainvälinen tv-sarja Cold Courage, jota kuvataan ympäri Eurooppaa. Naispääosaa esittää Pihla Viitala ja miespääosaa John Simm. Odotellaan!

Lukulistalla oli myös Taija Tuomisen Kuningaskobra, kuvaus perhehelvetistä, mitätöinnistä ja vanhempien pahuudesta. Tiikerihai oli aikoinaan rankka lukukokemus, en ollut oikeasti tajunnut, minkälaisessa helvetissä lapset ovat saattaneet elää ja elävät tälläkin hetkellä hyvinvointi-Suomessa. Antaisinko anteeksi, jos minua olisi kohdeltu noin kaltoin? En tiedä. Ehkä ei tarvitse.


sunnuntai 27. lokakuuta 2019

Camilla Läckberg: Kultahäkki


Camilla Läckberg (s. 1974): Kultahäkki (2019 Otava)

Olipa vaikeaa tämän lukeminen (lähinnä ensimmäinen sivu ahdisti). Kirjan henkilöt edustavat ylintä yläluokkaa, heitä ihaillaan, kadehditaan ja pokkuroidaan. Faye on upporikkaan miehen vaimo, joka miehensä Jackin vaatimuksesta on keskeyttänyt opintonsa ja jäänyt kotiin huolehtimaan parin yhteisestä lapsesta Juliennesta. Faye on kuin häkkilintu, joka alkaa pyristellä tajutessaan tilanteensa, että on pelkkä statisti upean ja menestyvän miehensä rinnalla.

Jack pettää, hän on aina pettänyt. Jackia vie eteenpäin alapää. Ei riitä oman vaimon paneminen, koko ajan pitää valloittaa muita naisia. Faye on mielestäni epäuskottava ja naiivi, koska ei tee tilanteelle mitään, vaikka tietää totuuden. Eräs ystävättäristä yrittää vihjata siihen suuntaan, että Fayen pitäisi jotenkin turvata tulevaisuutensa, ”jos jotakin sattuu”. Ja kun jotakin sattui, eli Jack halusi eron, Faye jäi puille paljaille ja joutui jättämään ökykotinsa toisen naisen muuttaessa sinne.

Faye ei jää tuleen makaamaan, vaan tekee uskomattoman kostosuunnitelman Jackin kukistamiseksi. Hän luo Revenge-tuotemerkillään maailmanlaajuisen imperiumin, kosmetiikkaa, hajuvesiä ym. (Revenge = kosto) ja saa petettyjä naisia liikekumppaneikseen ja asiakkaikseen. Loppupelissä hän on niin rikas, että ostaa Jackin Compare-hoivakodin osake-enemmistön. Peli on likaista, mutta onko kosto sittenkään niin suloista kuin Faye oli ensin uumoillut. Se, että naiset ovat vahvoja ja saavuttavat unelmansa, ei mielestäni saisi perustua kostoon tai vehkeilyyn. Olemme niin paljon parempia. Kirjassa kaikki panevat kaikkia ja useat kymmenet seksikohtaukset tuntuivat päälleliimatuilta ja alkoivat loppujen lopuksi ahdistaa.

Mutta tämähän on kirja ja kirjailija saa kirjoittaa mitä huvittaa. Joku kuvasi kirjaa trilleriksi, mitä se ei minusta todellakaan ole. Välillä lukiessa tuntui, että katson b-luokan pornoleffaa. Tarina sinänsä on koukuttava, mutta tapa, jolla se kerrotaan epäuskottava. Miehet kuvataan jos nyt ei ihan idiootteina niin ainakin tyhminä.

Tarinassa valotetaan Fayen lapsuutta Fjällbackassa, jonka ajanjakson Faye haluaisi mieluummin unohtaa. Jotakin traagista muistoa hän kantaa mukanaan, tätä avataan vähitellen tarinan edetessä.

Mutta Faye saa kostonsa. Kirjan kannessa on lause ”naisen kosto on kaunis ja karmea”. Kaunis se ei mielestäni ollut, ei sinne päinkään, mutta karmea. Itse saman kohtalon kokeneena mietin aikoinaan totta kai myös jonkinlaista kostoa. Mutta laulussakin sanotaan, että ”pettäjän tie on tuskainen, käy harhaan …”, joten kyllä pettäjäkin, niin kuin me kaikki, löytää edestään sen minkä on taakseen jättänyt, ennemmin tai myöhemmin. Koska kaikilla teoillamme on seuraukset. Melko kevyt pläjäys tämä oli. 

Seuraavaksi tartun unkarilaisen dekkaristin Vilmos Kondorin kirjaan Budapestin marraskuu (2017, Tammi). Sitä ennen tutustun Halmesvirta - Nyyssösen teokseen Unkarin kansannousu, koska Kondorin dekkarin lopputapahtumat sijoittuvat juurikin v:n 1956 kansannousun ajanjaksoon.

Terkkuja myös Helsingin mammuttikirjamessuilta. Huisketta ja hulinaa. Ostin kaksi kirjaa, toinen Miranda Julyn novellikokoelma Uimakoulu, toinen elämäntapaopas/ selviytymistarina/Karita Aaltonen tai miksi sitä nyt voisi nimittää, joka tapauksessa siinä on paljon "tervehdyttäviä" ravinto-ohjeita, ohjeita kehon voimaan ja mielen voimaan liittyen. Jospa oppisin jotakin uutta. Junassa Lahteen palatessani luin messuilla jaettua ilmaiskirjaa EU-perusteos/Heli Satuli. Suosittelen kaikille, selkokieltä ja ymmärrettävää tekstiä ilman jargonia.

tiistai 2. heinäkuuta 2019

Pekka Hiltunen: Vilpittömästi sinun


Pekka Hiltunen (s. 1966): Vilpittömäsi sinun (2013 Gummerus)
Erittäin kiinnostava tuttavuus, kirja, joka sai v. 2012 johtolankapalkinnon. Pekka Hiltunen on toimittaja, joka osaa asiansa. Olen niin tykästynyt näihin toimittajien kirjoittamiin kirjoihin. Teksti on sujuvaa niin kuin ammatikseen kirjoittavalla pitääkin olla, sisältö monipolvista ja informatiivista, tarkkaa ja yksityiskohtaista sekä ympäristön että ihmismielen kuvausta.
Suomalainen nuori nainen, Lia Pajala, on muuttanut Lontooseen paetakseen jotakin menneisyyden traumaattista kokemusta. Hän saa graafikon paikan Level-nimisestä lehdestä. Ja on osaansa tyytyväinen, tosin illat ovat samanlaisia; lenkkeilyä, patsaspuistossa kävelyä jne. Sitten tulee sanoisinko kohtalokas syntymäpäivä. Lia bilettää työkavereidensa kanssa pubissa ja ilta on kaikin puolin onnistunut. Hänen juttusilleen tulee suomalainen nuori nainen Mari. Mari avautuu itsestään sen verran, että kertoo omaavansa selvännäkijän lahjan. Hän ”tietää” mitä ihmisten päässä liikkuu, mitä he suunnittelevat. Mari kiehtoo Liaa ja heistä tulee ystävykset. Suomalainen kaksikko.
Eräänä aamuna matkalla töihin Lia näkee bussista jotakin kammottavaa. Volvon takakontista keskellä Lontoota on juuri löydetty nuoren naisen pahoin runneltu ruumis. Ruumista ei tunnisteta kuukausiin, mutta Liaa tämä tapaus ei jätä rauhaan. Marilla on oma firma, Studio, mutta Lia saa tietää tarkempia yksityiskohtia firman toimialasta pikkuhiljaa luottamuksen kasvaessa.
Vihdoin Mari kutsu Lian Studioon. Paljon huoneita, työntekijät alansa huippua, hakkereita, näyttelijä, monitoimimies, tietotekniikkaguruja. Lia tuntee Maria kohtaan pelonsekaista kunnioitusta. Mitä ihmeessä Studiossa touhutaan? Pikkuhiljaa kuvio alkaa seljetä Lialle ja kuin huomaamattaan hän on mukana salaisissa operaatioissa. Mari kerto, että Studion avulla paha saa palkkansa eli väärintekijät, jotka luulevat päässeensä pälkähästä, joutuvat tilille. Tähtäimessä on väkivaltainen oikeistopoliitikko, jonka takana on yrityshuijauksia, perheväkivaltaa, rasististen porukoiden tukemista jne.
Lia kertoo Marille, ettei pääse irti auton takakontista löytyneen naisen kohtalosta ja alkaa omatoimisesti etsiä johtolankoja ja joutuu hengenvaaraan, mutta Studion henkilökunnan avulla selviää kiperistä paikoista. Studio ja sen henkilökunta on valjastettu toimimaan yhteiskunnallisen oikeudenmukaisuuden puolesta. Ollaan kiikun kaakun lain oikealla puolella, vaikka Lia sitä välillä epäileekin. Auton takakontista löytyneen naisen tapaus alkaa selvitä lähinnä Lian ansiosta. Taustalta löytyy ihmiskauppaa, prostituutiota, uhkailua kiristystä ja väkivaltaa. Ja ruumiita tulee lisää.
Vilpittömästi sinun aloittaa Studio-sarjan, toinen osa on nimeltään Sysipimeä ja kolmas Varo minua. Sarjaa on käännetty useille kielille ja ei voi kuin toivoa, että jonakin päivänä tämä upea pläjäys nähtäisiin valkokankaalla. Luulen, että Lia Pajala päihittäisi mennen tullen Saga Norénin (Silta).
Ensin ajattelin, että kaikki se, mitä Studion ympärille oli rakennettu, on fiktiivistä tarinointia, kunnes tajusin tai oikeastaan pelästyin sitä tosiasiaa, että tämä on totta, dystooppinen kuvaus siitä, miten elämäämme voidaan yhä enenevässä määrin tarkkailla ja junailla kulloinkin haluttuun suuntaan. Miten tietokoneitamme hakkeroidaan, valokuvia ja videonpätkiä muokataan, turvakamerat kertovat missä kulloinkin kuljemme ja kenen kanssa jne. Sekä tiedon että ihmisten manipulointi on nyt jo lasten leikkiä. Kuka tahansa meistä voi joutua suden suuhun eikä ikinä voida tietää, mistä kaikki alkoi tai mikä on oikeasti totuus. Kenen tahansa maine voidaan pilata hetkessä, kaivaa pienetkin likaiset yksityiskohdat kaiken kansan riepoteltaviksi. Eikä kukaan huutele lähteiden perään.
Hiltunen on onnistunut todella hienosti. Monikerroksinen romaani, trilleri, ihmissuhdekuvaus ja mitä kaikkea. Kirjoitan tätä Unkarissa, Geresdlakin uinuvassa maalaiskylässä klo 17.00 paikallista aikaa, kaukana kaikesta pahasta. Mutta paha on ja pysyy. Nyt se on jossakin kaukana. Ulkona on vielä + 30 astetta, linnut laulavat ja sauna lämpiää. Hiltusen kirja antoi kuitenkin niin paljon ajattelemisen aihetta, että maailma näyttäytyy taas ainakin vähän aikaa erilaisena.
”Maailmaa paitsi pitää myös voi muuttaa”



sunnuntai 5. toukokuuta 2019

Jyrki Joensuu: Janne Valkeeniemi, lääkäri ja ihminen



Jyrki Joensuu: Janne Valkeeniemi, lääkäri ja ihminen (2018, J&K)

Melkein 700 sivua, painoa 1,3 kg. Kirja vei ison osan lentolaukustani, kun saavuin Unkariin maaliskuussa. Ihailin kirjan värirunsasta kantta, jonka on suunnitellut Aleksi Joensuu. Selvitin tietenkin oitis Jyrkin ja Aleksin sukulaisuussuhteen. Aleksi Joensuu on Jyrki Joensuun poika, Lahden Taideinstituutista valmistunut kuvataiteilija, jolla on galleria Lahdessa osoitteessa Mariankatu 15. Ehdoton vierailukohde, kunhan täältä Unkarista kotiudun. Joensuun dynastialla on osaamista ja viitseliäisyyttä vaikka muille jakaa.

Mutta nyt Janne Valkeeniemen pariin. Kirja on saanut alkunsa v. 2001, mutta uskon, että Joensuu on kypsytellyt sitä paljon kauemmin. Pakko mainita, että eräänä iltana, juuri ennen Unkariin lähtöäni, ovikelloni soi. Avasin oven ja siellä seisoi charmikkaasti harmaantunut herrasmies, joka ojensi minulle tämän kirjan. Tilanne oli niin yllättävä, että en tajunnut pyytää omistuskirjoitusta. Ja nythän kirja jää tänne Geresdlakin kylän kirjastoon suomenkielisten kirjojen hyllyyn. Kylässä asuu lukuisia suomalaisia lääkärinvirasta eläköityneitä, joten uskon, että kiinnostusta riittää.

Sen verran ehdimme keskustella, että kyseessä ei ole Jyrki Joensuun alter ego (uskokoon ken haluaa 😊). Mutta miten voi kirjoittaa, ettei oma elämä lyö tekstistä läpi, tosiasiahan on, että tyhjyydestä ei voi ammentaa. Aloitin tämän jättiläiskirjan lukemisen hieman empien, koska olin valmistautunut mielenterveyspotilaiden epikriiseihin, mutta lukemisen edetessä aloin oivaltaa, että tätä kirjaa kirjoittaa jonkin sortin ”potilas”.

”Vältän totuutta, koska sitä ei usko kukaan”

Alku on surullinen. Janne Valkeeniemi poistuu työpaikaltaan. Ei kukkia, ei kahvitilaisuutta, ei halauksia, ei itkusta punaisia silmiä. Takana pitkä ja kunniakas ura ihmismielen tuntijana. Sisätautien ja psykiatrian erikoislääkäri Janne Valkeeniemi kirjoitti viimeisen työpäivän viimeisen potilaansa kertomuksen harkitusti.

Iltapäivälehden paskanruskea lööppi tahrii maineen vaalean samettitakin, ja sitä ei kukaan saa pestyksi.” Niin totta!

Janne Valkeeniemi ajaa viimeisen työpäivän päätteeksi taksilla Pispalaan, ryyppää pubissa, räyhää ja tappelee ja heitetään lopuksi ulos. Tässä kohtaa lukija oivaltaa, että Janne on todellakin ihminen, tavallinen ja normaali, ihan kuin me muutkin. Noin kuvaannollisesti. Janne ajautuu huonossa hapessa Siirin hoteisiin, eikä heti muista, että Siiri on hänen hoitotätinsä lapsuuden ajoilta. Hän saa jäädä Siirille asumaan ja maksaa vuokran työllään. Lapsuus- ja nuoruusmuistot pyrkivät pintaan, ihan kuin meillä kaikilla, varsinkin kun ikää tulee. Palaamme niihin tapahtumiin ja tunnelmiin yhä useammin ja useammin muistot joko kultaantuneina tai sitten lapsuudesta nousee asioita, joiden käsittelyyn tarvitsemme ammattiapua. Ja juuri tähän saumaan Jannekin on asettunut. Hän syväluotaa ihmismielen saloja sellaisella intensiteetillä, että ei voi kuin ihailla ja ihmetellä ja on pakko jatkaa lukemista. Kahlaamisesta ei ole kyse, päinvastoin. Teksti on informatiivista ja hauskaa, traagista, koomista ja tragikoomista.

Toimettomuus rassaa ja Janne hakee työpaikkaa Pispalan terveyskeskuksesta. Hän käy parturissa, ostaa uudet vaatteet, otaksuu uuden elämän olevan tuloillaan. Mutta toisin käy. Rekrytoijat ovat tehneet läksynsä. He ovat tutkineet Janne taustatiedot ja homma tyssää ennen kuin alkoikaan. Psykomaailman sankari jätettiin tylysti rannalle. Mutta ei hätää. Siirin naapuri, rakennusmestari Pesonen on työmatkalla ja vaimonsa Margareta yksin kotona, joten Janne päättää tehdä tuttavuutta. Margareta käyttää Je reviens -nimistä parfyymiä. Sitten Siiri kuolee pitkällisen sairastelun jälkeen. Janne suree.

Jokaisen kappaleen alussa on muutama vinkki siitä, mitä tuleman pitää. Esim. kpl 13:

Jumala poliklinikalla
Kotikäynti jumalan luona
Jalkapalloa sairaalassa

Janne joutuu törmäyskurssille aika ajoin varsinkin silmäätekevin arvovaltaisten ihmisten kanssa ja hankkii tahtomattaankin vihamiehiä.

”Janne totesi vaatimattomasti, että onhan hänessä vajavaisuutta – enkelin siivet puuttuvat.”

Hän muistelee opiskeluaikojaan mm. Sveitsissä sekä lukuisia naisiaan, joista useimmat naimisissa olevia. Hulvattomat kohtaamiset potilaiden kanssa ja uskomaton replikointi piti otteessaan läpi koko opuksen. Välillä nauroin niin, että meinasin tippua tuolilta. Ainakin nyt tiedän, mitä sairaaloissa touhutaan. Vai tiedänkö?

Yhtäkkiä sivulla 633 on varoitus:

Seis! Katko!
… kirjalla on (kirjailijan mukaan) useita tekijöitä (6 kpl). Seksikohtaukset ovat muun kuin lääketieteen asiantuntijoiden kirjoittamia. Kuuden asiantuntijan kokoonpanoa ei julkisteta koskaan. Mikään ei ole aitoa, mitään kirjassa kuvattua ei ole tapahtunut…

Palasin Dostojevskin Kirjoituksia kellarista- kirjaan, josta kirjoitin blogissani v. 2016.
”Kyseessä on nelikymppinen mies, joka elää kellariloukossaan yhdessä palvelijansa kanssa. Yksinäisyydessään ja eristäytyneisyydessään hän keksii outoja juttuja itsestään, ympäristöstään ja tapaamistaan ihmisistä ja kirjaa niitä ylös. Kirjaa on sanottu nykyaikaisen psykologisen romaanin lähtökohdaksi, tiivis tutkielma ihmisen päänsisustasta.”

Jotakin niin perin tuttua ja samaa on tässä Joensuun kirjassa. Pitäisikö meidän nyt sääliä Jannea, joka joutuu koko ajan taistelemaan eri tantereilla, eniten ehkä itsensä kanssa? Rääväsuu, narsisti, riidankylväjä, omalla tavallaan mielipuoli? Vai kaikkia näitä? Paroni von Műnchhausen? (Karl Friedrich Hieronymus von Münchhausen oli saksalainen, Hannoverissa 1700-luvulla syntynyt vapaaherra, joka sepitti mielellään liioiteltuja kertomuksia). Onko Janne antisankari? Vai paneeko Joensuu lukijaansa halvalla vain ja ainoastaan, että tunnistaisimme itsemme näistä psykedeelisistä tarinoista?

Kaikki loppuu aikanaan, niin tämäkin kirja. Loppu oli kuitenkin ihan jotakin muuta kuin mitä olin uumoillut.

Kirjan lopussa oli vierasperäisten sanojen käännökset ja selitykset. Kielitaitoisena henkilönä en joutunut saksan- enkä ranskankielisiä lausahduksia useinkaan tsekkaamaan. Missään tapauksessa lukemista ei haitannut se, etten kaikkia sanoja tai sanontoja tunnistanut. Mielenkiintoista oli lääketieteen sanaston selitykset, osa aukesi heti lukiessa, osaa piti käydä vakoilemassa. Olen taas vähän viisaampi!

Ja tuo värikylläinen kansi, niin osuva, mehiläisiä lentämässä kukasta kukkaan!

Summa summarum: unohtumaton lukukokemus kaiken kaikkiaan. Osittain huvittava, tragikoominen, informatiivinen, soljuvaa kerrontaa. Ja koko ajan oli se tunne, että tätä ei ihan oikeesti voi tapahtua kenellekään, koskaan! Vai voiko? Lukekaa ja ottakaa selvää!
Tässä kuva hieman isompana, yksityiskohdat näkyvät paremmin.