maanantai 28. huhtikuuta 2014

Arkista juhlaa vai juhlavaa arkea!



Hei taas!

Niitä alkoi ropista yhtäkkiä, Facebookin arkikuvapyyntöjä, joihin sorruin itsekin. Tarpeellista, turhaa, hauskaa ja harmitonta? Vai kaikkea tätä? Haastekuvista heijastuu ihmisten auvoinen ja onnellinen arki. Aamulla herätään pirteänä ja aamupalaksi on tarjolla croissantia ja kahvia, muumimukista kuinkas muuten! Taustalla nousee aurinko. Päivän mittaan tehdään kaikenlaista kivaa, syödään lounasta työkavereiden kanssa, shoppaillaan, käydään kuntosalilla, kuvataan seesteistä järvenselkää. Ai että on kivaa ja ihanaa! Kunpa joku olisi keksinyt nämä arkihaasteet jo ajat sitten, olisivat monet marinat ja kiukuttelut jääneet pois päiväjärjestyksestä. Vai olisivatko? 

Ehdotan että seuraava arkikuva-aalto koskisi totuudenmukaista arkeamme. Sitä, kun biojätepussi hajoaa rappukäytävään, pussilakana tarttuu mankeliin, ulko-ovella astut suoraan koirankakkaan ja mitä vielä. Olisi kiva nähdä ilmeesi, kun menet tottuneesti noutamaan aamulehden postilaatikosta ja kun sitä ei siellä sitten olekaan. Entä kun saat puettua lapsesi kuivankelin vaatteisiin ennen tarhaan vientiä ja sitten alkaakin sataa kaatamalla ja saat perustella varttitunnin, miksi ihan oikeasti p…kele nyt laitetaan kumisaappaat jalkaan ja vähän äkkiä! (Paitsi kunnon vanhempi ei kiroile lastensa edessä!) Ja kun saappaat löytyvät vaatevuorien alta, niissä on väärä kuvio, piti olla ne heloukiti-saappaat, äiti etkö sä ikinä muista, ja päälle puolentunnin itkupotkuraivari! Tai kun bussi sujahtaa ohitsesi, myöhästyit jälleen kerran, kun pusero piti vaihtaa - siihen meni huulipunaa. Kaiken kruunaa tietenkin se ihanan kamalan v-mainen fiilis, kun näpyttelet pankkiautomaatilla tunnuslukua masiinaan nostaaksesi rahaa ja tajuat, että tili on nollilla, ja ensimmäisenä epäilet, että joku huijari on hakkeroinut itsensä tyhjentämään juuri sinun tilini, taas kerran. 

Mutta jösses sentään, eihän tällaisista tilanteista voi kirjoittaa tai ei niitä ainakaan voi kuvata! Ja miksei muka voi? Koska kukaan ei halua lukea niistä, puhumattakaan, että haluaisi katsella kuvaa rappukäytävään hajonneesta biojätepussista, joka paljastaisi oitis että sitä on syöty useampikin avokado siemenistä päätellen, ja ruokaa se on näköjään heittänyt hukkaan, vaikka se aina kehuu, että on taloudellinen. Koska – ja tämä on nyt tärkeätä, lukekaa huolellisesti – SE on meidän kaikkien arkea enemmän tai vähemmän. Tilanteita, joita ei olisi halunnut kokea, aamuja, jotka olisi voinut jättää väliin ja jäädä peiton alle tuutimaan. Mutta eikö juuri se, että joudut niin arki- kuin juhlapäivinäkin organisoimaan, sietämään, luovimaan, neuvottelemaan, maanittelemaan, juoksemaan, selviämään ja selviytymään arjen haasteista, ole juuri sitä oikeaa elämää! Sillä kukapa meistä haluaisi tasaista menoa, ja vaikka haluaisikin, niin ehkä on parempi, että päivämme ovat erilaisia, täynnä yllätyksiä, että niissä on oikea elämisen maku. Anyway, nothing really matters!

Viikkoon en ole kirjoittanut mitään enkä oikeastaan lukenutkaan mitään, en edes päivän lehtiä. Ihanaa, vai onko? Pari novellia lähetin tyrkylle yhteen antologiaan, tein yhteen lauluun sanat ja mietin tulevaisuutta tuijottamalla parvekkeelta avautuvaa metsänäkymää, puutkin ovat jo hiirenkorvalla. 

Illalla katsoin kuitenkin Rukajärven tie-elokuvan. Katsoin ja itkin. Itkin sitä, etten aikoinaan ymmärtänyt tarpeeksi omia isoisiäni, jotka olivat vuosia poissa rakkaittensa luota, elivät jatkuvassa vaarassa epäinhimillisissä olosuhteissa ja joutuivat varmasti tekemään hirvittäviä ratkaisuja säilyäkseen itse hengissä, tappamaan toisen nuorukaisen. Sota loppui ja miehet, veljet, enot ja sedät palasivat. Ei voi kuin ihmetellä, miten he selvisivät? Vai selvisivätkö he?
Tässä on isoisäni äiti Hilma Ketomäki nuorimman poikansa hautajaispäivänä omalla pihallaan Laihian Keskikylässä. Kaikki 6 poikaa olivat sodassa ja kaikki palasivat, nuorimmainen Voitto, 20-vuotias, ruumisarkussa.


perjantai 18. huhtikuuta 2014

Loppuja, alkuja, draamaa ja Haapasalon Villeä




Erilaisia loppuja
Lukijat haluavat usein, että kirjan lopussa palaset loksahtavat paikalleen ja hyvä palkitaan. Toisaalta, jos näin aina olisi, häviäisikö tarinan tuoma jännitys. Menestyskirjailijat antavat ohjeita, joiden mukaan murhaajan tai muun pahantekijän pitää esiintyä jo kirjan alkupuolella. Mutta eikä olekin kutkuttavaa, jos esimerkiksi murhaaja onkin aivan joku muu kuin yksikään kirjan hahmoista. Joku jolla oli kytkös tapahtumiin vaikkakin mutkan kautta. Henkilö, joka on saattanut tarkkailla tapahtumia ja tapahtumien selvittelyä etäämmältä eikä ole voinut kuin ihmetellä, miten hakoteillä tutkinta on. Hän saattaa jopa vihjaista tutkijoille jotakin tärkeää, jotakin todella oleellista ja jäädä sitten odottamaan, ottiko kukaan onkeensa. Ja turhautuu, kun mitään ei tapahdu. Hänen aivonsa raksuttavat; pitääkö minun tehdä toinen murha, että näyttöä on tarpeeksi? 

Murhatarina
Kirjoitan usein, siis melkein joka päivä, jotakin tajunnan virtaa. Kehittelin tässä menneellä viikolla pienen murhatarinan, jossa teolle ei ollut ainakaan alussa yhtään ainutta silminnäkijää. Metsätie, pimeä, puolikuu, vesisade. Ei puuttunut kuin pöllön huhuilu! Aamu valkeni ja metsätiellä koiraansa ulkoiluttava nuori nainen (mikä klisee!) löytää sieltä vanhan miehen ruumiin, jossa ei ole minkäänlaisia ulkoisen väkivallan merkkejä. Tutkinta alkaa. Joku on oletettavasti nähnyt murhatun miehen, joku satunnainen ohikulkija esimerkiksi. Kuolleen miehen suku ja naapurit, työyhteisö ja kaveripiiri kartoitetaan. Todistajia tai ainakin silminnäkijöitä kyseisenä iltana pimeällä metsätiellä - mahdoton yhtälö. Vai onko? Viikkojen jälkeen joku muisti, että hän oli juuri tuona kyseisenä iltana ajellut autollaan sielläpäin ja ihmetellyt, että pimeällä metsätiellä tihkusateessa kulkee yksi henkilö, todennäköisesti nuori mies, saattoi olla myös nuori nainen. Autoilija ilmoittaa havainnostaan poliisille. Tutkijat alkavat etsiä kyseistä henkilöä tiedustellakseen tältä, oliko hän nähnyt metsässä mitään erityistä tai kuullut esimerkiksi tappelun ääniä. Mutta miksei tätä henkilöä epäillä murhasta? Koska hän on epäuskottava henkilö murhaajaksi, hän on metsätiellä sattumalta liikkunut sauvakävelijä. Jostakin syystä sauvakävelijät kategorioidaan tyhmiin, saamattomiin tai muuten yksinkertaisiin ihmisiin, eivät ne nyt ainakaan murhaa pysty suunnittelemaan. Ihan niin kuin minä, kun otan sauvat esiin ja painun lenkkipolulle, yritän nollata aivoni kaikesta pähkäilystä ja aivan varmasti olen sen näköinen, että mitään korkealentoista ei päässäni liiku, jos on koskaan liikkunut. Joten, miten kukaan voisi uskoa, että sauvakävelijä on murhaaja! Koska sauvakävelijät eivät murhaa, he kuntoilevat. He kulkevat katse maahan luotuina, he ovat tosissaan, hikikarpalot otsalla nauttimassa jokapäiväistä efedriiniannostaan. Aivan yhtä epäuskottava kuin murhaava joulupukki, vaikka näitäkin on valkokankaalla sittemmin nähty.

No se siitä! Ehkä käytän tätä formaattia vielä joskus ihan oikeasti. Tarinassani murhaaja selvisi, mutta toinen dilemma on sitten motiivi, jonka kanssa nyt painin. Motiivi ei tällaisenaan ole uskottava tai riittävä, ihan miten vain. Tämä on siis tällaisia välitöitä, joihin pakenen ihan oikeitten töiden välttämiseksi, kirjoitelmia, harjoitelmia, novelleja sun muita, muutaman proosarunonkin olen väsännyt.

Kummasti tulee esteitä, kun pitäisi alkaa jatkaa tai lopetella kokonaista romaania. Onko se sitä, että ei enää jaksa, hyytyy kalkkiviivoilla, kyllästyy hahmoihinsa, vai sitä, ettei raaski päästää tarinasta irti? Ehkä se on sitä, että pitäisi aloittaa taas uusi romaani, eikä millään jaksaisi, vaikka hahmot ja rakenne ovat jo pään sisällä pyrkimässä ulos. Kun kevätkin on jo ovella, aurinko paistaa, ihanat pyöräilyilmat käsillä, ikkunatkin pitäisi pestä … Ihminen on hyvä keksimään tekosyitä. Mutta sitten kun istun tietokoneen ääreen, tekstiä tulee kuin pyssyn suusta, melkein ajatuksen nopeudella. Ja tästä olen kiitollinen.

Paluu
Paluu (työnimi) on nyt ”mankeloitavana”. Kirjoitin sille kaksi erilaista loppua, koska päässäni alkoi muhia kolmas osa ja toinen vaihtoehtoinen loppu piti saada sellaiseksi, että lukijalle jää odottava tunne tulevasta. Katsotaan nyt, mitä mieltä asiantuntijat ovat. Teen toivotut muutokset, poistot ja lisäykset – jos teen. LÄHTÖ-romaanin lopetus tuli unenomaisessa tunnelmassa. Näen kaiken kirjoittamani elokuvana, tiedän jopa ketkä hahmojani näyttelisivät, jos kirjoistani tehtäisiin elokuva, niin selkeää kaikki on. Ja kun näitä lopetuksia olen pähkäillyt, satuin katsomaan norjalaisen kirjallisuusohjelman, jossa painosten kuninkaat ja kuningattaret kertoivat kirjojensa lopuista. Joku oli jopa muuttanut loppua uusintapainoksen myötä, mikä lienee kyllä harvinaista.

Loppu on tietenkin erilainen riippuen siitä, onko kysymyksessä yksittäinen teos vai kirjasarja, jossa lukija jää malttamattomana odottamaan seuraavaa. Toisaalta, sellainen Blue Velvet – loppu olisi houkutteleva, mutta jätetään nyt David Lynch painimaan omaan nerokkaaseen synkkyyteensä. 

Lukiessamme voimme itse kukin miettiä, minkälainen loppu kussakin teoksessa on. Pää- tai tärkeä sivuhenkilö kuolee tai poistuu muuten tarinasta ja hänen tarinansa oli sitten siinä. Toiveikas loppu antaa ymmärtää, että ehkä tapaamme vielä. Ironinen loppu on sellainen, jossa kirjan tapahtumat kyseenalaistetaan ikään kuin ne olisivat olleet valhetta. Ja vielä epämääräinen joukko loppuja, jotka eivät sovi oikein mihinkään kategorioihin.

Eli palaan tuohon ensimmäiseen lauseeseen:
Lukijat haluavat usein, että kirjan lopussa palaset loksahtavat paikalleen ja hyvä palkitaan. Kuka niin väittää? En minä ainakaan. Mika Waltari sai tuntea nahoissaan, miten hänen pienoisromaaninsa Vieras mies tuli taloon loppu sai murska-arviot kriitikoilta epäoikeudenmukaisuutensa takia. Romaani alkaa lauseella: Vieras mies tuli taloon keväisenä päivänä iltaruskon aikaan.” Voiko koukuttavampaa alkua olla? Siinä on oikeasti koko draaman kaari heti ensimmäisessä lauseessa, kolmiodraaman uhka ja intohimo ovat käsinkosketeltavia. Kirjassa maalaistaloon pestautuva renkipoika rakastuu emäntään, joka alkaa odottaa tälle lasta. Emännän aviomies on juoppo, joka mustasukkaisena ampuu rengin. Emäntä surmaa sitten aviomiehensä kirveellä. Suurta pahennusta aiheutti se, että emäntää ei tuomittu surmatyöstä.

Mutta riittääkö se, että hyvä palkitaan ja paha saa niin sanotusti palkkansa? Tämän pitäisi päteä ainakin saduissa, mutta olen ikävä kyllä törmännyt niissä loppuihin, joissa paha ei saakaan palkkaansa eli rangaistusta. Vai olenko ymmärtänyt jotakin väärin? Esimerkkinä mainittakoon Jaakko ja pavunvarsi. Jaakko tunkeutuu jättiläisen linnaan ja pudottaa tämän maahan, jonka seurauksena jättiläinen kuolee – kotirauhan rikkominen, josta ei saa rangaistusta! Pieni tulitikkutyttö on omaa luokkaansa, todella epäoikeudenmukainen, parhaasi yrität, mutta ei auta, kuolema korjaa pienen ihmisen. Ja missä ovat aikuiset? Miksi he eivät auta? Miksi kukaan ei ota vastuuta?

Sain ystävältäni lainaksi kirjan, jonka parissa meni koko eilinen ilta. Kirja on Ville Haapasalosta kertova Et kuitenkaan usko (Kauko Röyhkä ja Juha Metso). En ihan oikeasti muista, milloin olisin nauranut näin paljon. Ville muistelee mm. opiskeluvuosiaan Leningradin teatteriakatemiassa, ja kertoo uskomattomista ja traagisistakin kokemuksista tässä villissä ja mahtavassa naapurimaassamme, jota hän oppi rakastamaan. Villen ura lähti nousukiitoon elokuvan Metsästyksen kansallisia erikoisuuksia – elokuvan myötä, joka sai kaikki mahdolliset palkinnot Sotshin elokuvajuhlilla 1995. Olen nähnyt tämän elokuvan ja olisin enemmän kuin kiitollinen, jos näkisin sen vielä joskus. Elokuva on Venäjän suosituin komedia kautta aikojen.

Ville Haapasalo, s. 1972 Hollolassa