Hei taas!
Niitä alkoi ropista yhtäkkiä, Facebookin arkikuvapyyntöjä,
joihin sorruin itsekin. Tarpeellista, turhaa, hauskaa ja harmitonta? Vai
kaikkea tätä? Haastekuvista heijastuu ihmisten auvoinen ja onnellinen arki.
Aamulla herätään pirteänä ja aamupalaksi on tarjolla croissantia ja kahvia, muumimukista
kuinkas muuten! Taustalla nousee aurinko. Päivän mittaan tehdään kaikenlaista
kivaa, syödään lounasta työkavereiden kanssa, shoppaillaan, käydään
kuntosalilla, kuvataan seesteistä järvenselkää. Ai että on kivaa ja ihanaa!
Kunpa joku olisi keksinyt nämä arkihaasteet jo ajat sitten, olisivat monet
marinat ja kiukuttelut jääneet pois päiväjärjestyksestä. Vai olisivatko?
Ehdotan että seuraava arkikuva-aalto koskisi totuudenmukaista arkeamme. Sitä, kun
biojätepussi hajoaa rappukäytävään, pussilakana tarttuu mankeliin, ulko-ovella
astut suoraan koirankakkaan ja mitä vielä. Olisi kiva nähdä ilmeesi, kun menet
tottuneesti noutamaan aamulehden postilaatikosta ja kun sitä ei siellä sitten
olekaan. Entä kun saat puettua lapsesi kuivankelin vaatteisiin ennen tarhaan
vientiä ja sitten alkaakin sataa kaatamalla ja saat perustella varttitunnin,
miksi ihan oikeasti p…kele nyt laitetaan kumisaappaat jalkaan ja vähän äkkiä!
(Paitsi kunnon vanhempi ei kiroile lastensa edessä!) Ja kun saappaat löytyvät
vaatevuorien alta, niissä on väärä kuvio, piti olla ne heloukiti-saappaat, äiti
etkö sä ikinä muista, ja päälle puolentunnin itkupotkuraivari! Tai kun bussi
sujahtaa ohitsesi, myöhästyit jälleen kerran, kun pusero piti vaihtaa - siihen
meni huulipunaa. Kaiken kruunaa tietenkin se ihanan kamalan v-mainen fiilis,
kun näpyttelet pankkiautomaatilla tunnuslukua masiinaan nostaaksesi rahaa ja
tajuat, että tili on nollilla, ja ensimmäisenä epäilet, että joku huijari on hakkeroinut
itsensä tyhjentämään juuri sinun tilini, taas kerran.
Mutta jösses sentään, eihän tällaisista tilanteista voi
kirjoittaa tai ei niitä ainakaan voi kuvata! Ja miksei muka voi? Koska kukaan
ei halua lukea niistä, puhumattakaan, että haluaisi katsella kuvaa rappukäytävään
hajonneesta biojätepussista, joka paljastaisi oitis että sitä on syöty
useampikin avokado siemenistä päätellen, ja ruokaa se on näköjään heittänyt hukkaan,
vaikka se aina kehuu, että on taloudellinen. Koska – ja tämä on nyt tärkeätä, lukekaa huolellisesti – SE on meidän
kaikkien arkea enemmän tai vähemmän. Tilanteita, joita ei olisi halunnut kokea,
aamuja, jotka olisi voinut jättää väliin ja jäädä peiton alle tuutimaan. Mutta
eikö juuri se, että joudut niin arki- kuin juhlapäivinäkin organisoimaan,
sietämään, luovimaan, neuvottelemaan, maanittelemaan, juoksemaan, selviämään ja
selviytymään arjen haasteista, ole juuri sitä oikeaa elämää! Sillä kukapa meistä haluaisi tasaista menoa, ja
vaikka haluaisikin, niin ehkä on parempi, että päivämme ovat erilaisia, täynnä
yllätyksiä, että niissä on oikea elämisen maku. Anyway, nothing really matters!
Viikkoon en ole kirjoittanut mitään enkä oikeastaan lukenutkaan
mitään, en edes päivän lehtiä. Ihanaa, vai onko? Pari novellia lähetin tyrkylle
yhteen antologiaan, tein yhteen lauluun sanat ja mietin tulevaisuutta
tuijottamalla parvekkeelta avautuvaa metsänäkymää, puutkin ovat jo
hiirenkorvalla.
Illalla katsoin kuitenkin Rukajärven tie-elokuvan. Katsoin ja itkin. Itkin sitä, etten
aikoinaan ymmärtänyt tarpeeksi omia isoisiäni, jotka olivat vuosia poissa
rakkaittensa luota, elivät jatkuvassa vaarassa epäinhimillisissä olosuhteissa
ja joutuivat varmasti tekemään hirvittäviä ratkaisuja säilyäkseen itse hengissä,
tappamaan toisen nuorukaisen. Sota loppui ja miehet, veljet, enot ja sedät palasivat. Ei voi kuin
ihmetellä, miten he selvisivät? Vai selvisivätkö he?
 |
| Tässä on isoisäni äiti Hilma Ketomäki nuorimman poikansa hautajaispäivänä omalla pihallaan Laihian Keskikylässä. Kaikki 6 poikaa olivat sodassa ja kaikki palasivat, nuorimmainen Voitto, 20-vuotias, ruumisarkussa. |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti