2 x Vanja-eno ja Tapio, metsän kuningas

Monia maailman sodat ja tappamiset eivät hetkauta puoleen eikä toiseen. Mutta auta armias, kun Itella julkaisi Tom of Finland – postimerkit, johan otettiin kantaa!  Ja hyvä niin, meillähän on kaikilla tässä maassa oikeus omaan mielipiteeseen.

Viikko sitten vietin Helsinki-päivän, ihan itsekseni. Kävelyä Espalla, fiilistelyä vanhoilla opiskeluajan asuinalueilla, mm. Punavuoressa. Eduskuntatalon portailla näin parin ministerin kulkevan rinta rinnan keskittyneinä vakavaan keskusteluun. Katselin kunnioituksen vallassa isoa rakennusta, jossa säädetään koko valtakuntaa koskevat lait, tehdään aloitteet, istutaan valiokunnissa, neuvotellaan, jahkaillaan, riidellään – ja saadaan kansan kurat niskaan, koska teit mitä vain niin väärin teit. Enpä kadehdi.

Helsinki on teatterikaupunki, yhteensä melkein 100 teatteria tai näyttelevää ryhmää. Valinnan varaa on. Täällä voit nähdä näytelmiä, joita olet aina halunnut nähdä. Menisinkö illalla Kansallisteatteriin katsomaan Tšehovin Vanja-enoa vai Helsingin kaupunginteatteriin katsomaan Tšehovin Vanja-enoa? Mitä? Molemmissa sama näytelmä! Mitä järkeä? Että hupsista vain, olipa yllätys, näyttelijät varmaankin ajattelivat! Mistä he siellä kaljalla istuessaan sitten keskustelevat? Eivätkö he puhu niistä näytelmistä, joissa esiintyvät? Vai eikö Kansallisteatterin porukat saa olla kontaktissa kaupunginteatterilaisten kanssa? Vai keskustelevatko he muustakin kuin näyttelemisestä? Ainakaan Ryhmäteatterin näyttelijät eivät puhu viereisessä kapakassa näytöksen jälkeen oikeastaan mitään, tuijottavat hikisinä seinää ja tilaavat lisää olutta. Rankka ammatti, kuka siinä nyt mistään näytelmistä enää jaksaa jauhaa.

Vietin pari tuntia viihtyisässä Kirjasto 10:ssä Postitalossa, selasin musiikkialan lehtiä ja kuuntelin kuulokkeista Brucknerin sinfoniaa nro 3. Vaivuin jonkinlaiseen nirvanaan ja unen rajamailla siirryin jonnekin kauas, pois arjesta ja arjen hälinästä. Viikonloppuna oli kuudennen lapsenlapseni ristiäiset, vanhin täyttää ensi sunnuntaina 4 vuotta. Veljeni, joka matkustaa joka syksy lomalle Marokkoon, lupasi tuoda näille lapsukaisille lisää puusta veistettyjä kyitä, siitä yhdestä kun tapellaan joka ikinen päivä. Väsäsin ristiäisiin pikkumiehelle runon niin kuin kaikille muillekin ja luin sen kun vauva oli ensin kastettu. Tai siis itkin sen läpi. Seisoin ensin runo kädessäni minuutin pari ja etsin katseellani pelastajaa. Onneksi nuorimmaiseni, joka on näytellyt pienen ikänsä, oli valmiina. Hän pystyisi lukemaan runon runona ilman että maailmankaikkeutta syleilevä isovanhemmuus salpaisi hengityksen ja avaisi kyynelkanavat hyvässä lykyssä koko illaksi. Mutta selvisin! Pikkuinen Tapio Jaakko nukkui vauvanunta koko seremonian ajan, mutta luen runon hänelle sitten uudelleen, kun hän vähän kasvaa. Ja voin nyt paljastaa, että lahjatauluni oli nappivalinta. Ostin Galleria Uudesta Kipinästä Lahdesta Heli Hyytiän taulun, jossa kettu kävelee metsässä, Tapion valtakunnassa. Tähän saumaan iski siis tämä kuuluisa intuitioni, vaikka vauvan nimen kuulin vasta ensimmäistä kertaa ristiäisissä. 

Paluu-romaania hion, hion ja hion … Yöllä herään tuskanhikisenä, kun tajuan, että kappaleessa 19 lauseenvastikkeen jälkeen ei tule pilkkua … Ja sitten se yksi possessiivisuffiksi, sekin vielä, lisään sen heti aamulla. Mutta jossakin vaiheessa on vain lopetettava. Vai hautaisinko käsikirjoituksen muovipussissa maahan pois kiusaamasta, kuten eräs kuuluisa miespuolinen kirjailija teki taannoin? Sieltä hän sitten kaivoi sen esiin ja lähetti saman tien kustantajalle. Kirjoitan myös kolumneja pohojalaasiin paikallislehtiin ja yritän päivittää tätä blogiani silloin kun jotakin asiaa tuntuu olevan. Sen verran hektistä on ollut, etten ole ehtinyt oikeastaan lukea kuin Kirjailija-lehteä ja Kritiikki-lehteä. Henning Mankellin Isidor-kirja on puolessa välissä, teen siitä jonkinlaisen referaatin myöhemmin. Teksti ja tarina ovat todella huikeita, raju elämänkohtalo 1800-luvun puolivälin Ruotsista.

Elämä on juhlaa! Musiikkia, taidetta ja apinataidetta

Viimeistelen Paluu-romaania Karjalohjan ihanissa maisemissa Lohjanjärven rannalla. Hiljaisuus ympärillä on käsinkosketeltava. Pienellä saarella pitävät majaa kymmenkunta merimetsoa kaulat ojossa, suunnittelevat varmaankin muuttomatkaa. Työhuoneeni ikkunasta näen joutsenpariskunnan poikasineen. Hanhiaura ylitti juuri lahden, oravat kisailevat puissa. Mutta ei auta, verhot kiinni ja tekstin kimppuun. Tosin yleensä istun terassilla kirjoittamassa ja katselen järvelle.

Karjalohja on vanha kulttuuripitäjä. Innoitusta työlleen on Karjalohjan maisemista hakenut moni taiteilija/kirjailija, mm. Zacharias Topelius ja Mika Waltari. Entisessä punamultaisessa kansakoulussa toimii viihtyisä kirjasto, jonka yläkerta on pyhitetty taidenäyttelyille.  Karkalin luonnonpuisto on yksi Etelä-Suomen hienoimmista lehtoalueista. Sen maisemassa on oma leimansa niin keväällä, kesällä kuin syksylläkin. Keväinen vuokkoloisto on vertaansa vailla ja syksyinen ruska hohtaa mitä moninaisimmissa väreissä. Karkali on avoinna retkeilijöille, mutta kulkea saa vain viitoitetuilla reiteillä. Ja veneellä sinne hurauttaa kymmenessä minuutissa.

Kylässä on kivikirkko, kauppa, Unkan legendaarinen baari, terveyskeskus, apteekki … Ja koska täältä on vain tunnin matka pääkaupunkiin, kulttuuriväki on myös löytänyt tienoot. Näin näyttelijä Kai Lehtisen Salessa viikko sitten keskellä päivää peliautomaatilla. Hän hymyili minulle ja meinasin pyörtyä, kuten varmaan moni muukin ennen minua! Nämä ihmiset täällä ylipäänsä ovat uskomattoman avoimia ja välittömiä, tuntemattomat vastaantulijat pysähtyvät juttelemaan ja kertovat itsestään avoimesti, pyytävät kahville. Pohojanmaalla (sori vaan pohojalaaset) en tällaiseen ole tottunut, siellä kun jokaista oudompaa kanssakulkijaa katsellaan kyräillen puhumattakaan, että joku tulisi juttelemaan. Maaperässä saattaa täällä olla jotakin. Vai onko se tämä upea luonto, mikä tekee ihmisistä onnellisia? Täällä kaikki hymyilevät!

Musiikkia

Karjalohjan kirjastosta lainasin CD-levyn, kiinnostavan sellaisen. Levyn nimi on La vie est une fête eli Elämä on juhlaa. Rakastan ranskankieltä. Irina Björklundin herkät, unenomaiset tulkinnat suomalaisista lauluista saavat ihon kananlihalle, joka ikisen kappaleen kohdalla. Suosikkini on ilman muuta Tapio Rautavaaran säveltämä Sininen uni eli Le rêve bleu. Tätä laulua laulan lastenlapsilleni, kun nukutan heitä - Joka ilta kun lamppu sammuu… Toinen suosikkini on Kauas pilvet karkaavat eli Au loin s´envolent les nuages, jonka Markus Allan esitti Aki Kaurismäen samannimisessä elokuvassa v. 1996.

Taidetta ja apinataidetta

Mietinnässä on kuudennelle lapsenlapselleni ristiäislahja. Menin menneellä viikolla 2-vuotiaan Julian-pojan kanssa Lahdessa toimivaan taidelainaamoon (Galleria Uusi Kipinä) tutkailemaan, josko löytyisi jokin kiva, kaunis, esittävä ja iloinen taulu/maalaus/muu taideteos. Pieni poika istui rattaissa, katseli esillä olevaa kokoelmaa ja sanoi hiljaisella äänellä: Minua pelottaa. Niin minuakin, vastasin. Kotona sitten klikkauduin taidelainaamon sivuille, 816 taulua, joista ehkä 5 – 6 sellaisia, että voisi ostaa pienelle miehenalulle lahjaksi. Valtaosassa tauluista oli niin abstrakteja, etten varmasti tietäisi, miten päin ne seinille ripustaisin, osa oli tummia ja pelottavia. Osassa oli kummituksia, pääkalloja, perseitä, pitsistä nyplättyjä peniksiä, yhdessä taulussa lyijykynäsotku (ihan totta), yksi oli iso musta akryylille maalattu musta neliö, jonka nimi oli nerokkaasti Musta neliö. Mutta minähän en taiteesta mitään ymmärrä. Mona Lisakin oli aikoinaan pettymys. Jos se olisi ollut Louvressa ripustettuna muiden taulujen joukkoon, olisin saattanut ohittaa sen parissa minuutissa sen kummempia ihmettelemättä.

Ottaisinko nyt yhteyttä Heikki Lehtosaareen, joka kerää apinataidetta? Hänellä on mm. Tarzanissa esiintyneen Cheetah-simpanssin tekemä maalaus ja satoja muita, todella kauniita eri apinoiden tekemiä maalauksia, joissa väripaletti on kohdallaan. Säästääkseni aikaa valitsin sittenkin taidelainaamon kahdesta taulusta toisen, en vielä kerro kummanko: Tippukiviluola (Ritva Reinilä, puupiirros, etsaus), kuva esittää kirahvia. Metsärinne ja kettu (Heli Hyytiä, puupiirros), kuvassa on metsärinne ja kettu.

Ostin varmuuden vuoksi akryylivärit, kasan siveltimiä ja pari maalauspohjaa. Ehkä maalaan tästä lähtien omat tauluni, suvussa on montakin taiteilijaa, joten haluan ainakin kokeilla, olisiko minusta siihen. Oppikoulussa sijoituin kerran 3:ksi Vaasan alueen koulujen maalauskilpailussa, työ lähti sittemmin rundille jonnekin, enkä ole sitä sen kummemmin nähnyt. Ja jos tauluista tulee hyviä, voin aina väittää, että ne ovat apinoiden maalaamia.

Vielä vihertää ..