Sisustamista
Pimeät ovat vielä
illat, vaikka päivät ovat jo kirkkaita. Laitan aurinkolasit silmille ja lähden luontoon. Päässäni varmasti
viiraa jokin, koska olo on suhteellisen levollinen,
outo tunne meikäläiselle, joka on tottunut siihen, että aina on jokin
dilemma … Kai se on tämä ikä, joka tuo jonkinlaista rauhaa. Täydellisyyden tavoittelu on burnoutin alku,
tämän kuulin jostakin. Yritän hellittää ja antaa itselleni armoa kaikessa tekemisessäni.
Muuttoni on vielä jotenkin keskeneräinen, tai siis
sisustaminen. Olen viettänyt elämästäni nyt kokonaisen päivän sisustuslehtien
parissa. Kyllä minä niitä aina selailen, mutta en todellakaan kokonaista päivää
yhteen syssyyn. Vanhoja poistettuja lehtiä (vuodelta 2012) sai Karjalohjan
kirjastosta 10 senttiä kappale. Tein mielenkiintoisen havainnon. Kyseisen
genren lehtiä syytetään usein siitä, että ne keskittyvät pääkaupunkiin ja
pääkaupunkiseudun sisustuskauppoihin ja että niissä haastatellaan Helsingissä
asuvia taiteilijoita ja muotoilijoita. Mutta kas, ihmetykseni oli suuri, kun
melkein kaikki haastateltavat asuivatkin aivan jossakin muualla kuin
Helsingissä, Eero Aarnio esimerkiksi asuu Veikkolassa, joku asuu Ylöjärvellä ja
joku Paimiossa. Suositeltavia
sisustuskauppoja näyttää olevan ympäri Suomea ihan niin kuin meitä
asiakkaitakin (ainakin potentiaalisia sellaisia). Onko tämä kaupungista pako
jonkinlainen protesti taiteilijoilta, etsitäänkö ilmavampia maisemia luovuuden
virikkeeksi, puhdasta luontoa ja puutarhoissa puuhastelua, hirsiseiniä ja
rosoisia pintoja? Mutta entäs kaikki ne kokkarit siellä Stadissa? No,
vanhanaikaista, luulen. Kunnon taiteilija muistetaan hänen teoksistaan, ei lehtikuvista
drinkkilasi kädessä. Tai en ole sittenkään tästä ihan varma.
Juuri on paljastunut hirvittävä taideväärennösten ketju,
Suomessa. Miljoonien eurojen huijaus. Ainakin kuvien perusteella kyseessä on
todella lahjakas taiteilija, joka jostakin syystä kanavoi lahjakkuutensa
väärennöksiin. En tiedä, missä tämä lahjakkuus asuu, lehtitietojen mukaan
jossakin Etelä-Suomessa. Saattaa tulla vastaan minkä tahansa lenkkipolun
mutkassa, toistaiseksi. Hyvistä taiteilijoista on pulaa ja esittävistä
tauluista. Luonto, ihmiset, eläimet, niitä jaksaa katsella pitempäänkin. Taidan
vierailla taas Lahdessa Galleria Kipinän valikoimaan tutustumassa. Josko sieltä
nyt löytyisi ihan oikeaa esittävää taidetta.
Kahdeksannen sisustuslehden kohdalla on jo pakko
hellittää, juoda pullakahvit ja miettiä elämän menoa. Melkein kaikista Eiran ja
Punavuoren remontoitavista kämpistä ”löytyy” ihana puulattia. Ja sitten
lehdissä kerrotaan, että puuhella
säästettiin remontissa! Ihan niin kuin se olisi saanut jonkinlaisen armon
ja sitten pitää vielä selitellä, että kyllä me nyt ollaan ihan moderneja, mutta
... Aamulla näin pihassa jäniksen, supikoiran, hiiren ja jonkun muun eläimen
jäljet, saattoi olla naapurin kissa. Siivouskomeron perukka oli täynnä hiiren
papanoita. Ja nyt ette ikinä arvaa – puoliksi syöty sappisaippua. Varsinainen
detox-kuuri pienelle hiirulaiselle. R.I.P. Tosin ruumista ei ole vielä
löytynyt. Tällaista menoa siis Karjalohjalla.
Tapahtui
Pariisissa
Ja kerron nyt taas tässä tämän vanhan jutun. Tapahtui
Pariisissa v. 1969, taidenäyttelyn avajaiset, Salvador Dali rappusilla vastaanottamassa vieraita. Hän tervehti
minua (ja kaikkia muitakin naisia) käsisuudelmalla. Oooh! Hän oli niin
isokokoinen ja pelottava ja minä tällainen (siis tuolloin) pieni ja arka.
Erään salin perukoilla joku tumma kultahampainen mies soitti kitaraa. Tunnistin
hänet heti – Manitas de Plata
(oikealta nimeltään Ricardo Baliardo) – maailmankuulu, lahjakas
flamencokitaristi, joka syntyi v. 1921 mustalaisvankkureissa jossakin päin
Etelä-Ranskaa ja kuoli marraskuussa 2014 Montpellierissä Ranskassa. Kaivan
hänen LP-levynsä esiin, se on samassa paikassa kuin kaikki Ranskan vuoden
muistoni. Kurkkuani kuristaa.
Kirjallisuusterapiaa
Koulutusta kaksi intensiivistä päivää edellisviikonloppuna Lahdessa,
Iloa sanoista/Tuulikki Norrlin (kirjallisuusterapiaohjaaja). Hyppäsin
minulle täysin vieraaseen elementtiin ja olen siitä todella onnellinen. Uusi
ryhmä, uusia ajatuksia kotiin vietäväksi. Mietimme omia roolejamme tässä maailmassa – ja niitä
onkin yllättävän monta. Pohdimme minuutta – kuka olen, miksi olen täällä, mitä
haluan. Kirjoitimme haikuja (tiedättehän, kolme riviä: ekassa 5, tokassa 7 ja
kolmannessa 5 tavua). Ja tuotimme tekstejä annettujen aiheiden pohjalta tai tajunnanvirtana. Taas tajusin, miten tärkeää on saada
olla yhdessä samanhenkisten ihmisten kanssa, kirjoittaminen kun on välillä
todella yksinäistä ja joskus jopa ahdistavaakin puuhaa. Analysoimme myös toistemme
tekstejä ja luimme runoja, joimme kahvia ja keskustelimme.
Kaikilla meillä on varmasi ns. tyynynaluskirja (voi olla
yöpöydälläkin!). Tutustuimme kurssilla mm. Mia
Kankimäen kirjaan Asioita, jotka
saavat sydämen lyömään nopeammin (Otava, 2013). Kirja perustuu 900-luvulla eläneen
hovinaisen kirjoituksiin. Kankimäen tutkimusaihe Sei Shonagon oli poikkeava henkilö
aikansa naisten keskellä. Hän uskalsi sanoa mielipiteensä, osoittaa tietonsa ja
kirjoitti teräväkatseisia ja uskaliaita kommentteja "päiväkirjaansa".
Päiväkirja – mitä siihen voi kirjoittaa
Päiväkirja on varmasti paras esimerkki
yksinkirjoittamisesta, sen tarkoituksena on niin sanotusti puhdistaa sielu, se
on jokaisen henkilökohtainen, suorastaan pyhä kirja. Päiväkirjaanhan kirjoitetaan omia
tuntemuksia, jotka eivät kuulu muille. Vai kuuluvatko? Kuoleman jälkeen päiväkirja
saattaa paljastaa meistä aivan toisenlaisen henkilön. No jaa, päiväkirjojahan
on myös aina luettu salaa, jopa varastettu. Pikkuveljet ovat lukeneet niitä
sukujuhlissa, esimerkiksi, kaikkien nauraessa. Päätimme, että jokaisen
päiväkirjan etulehdelle voisimme kirjoittaa, että sisältö on täysin
henkilökohtainen ja jos luet tätä, olet varastanut minulta jotakin ja astunut
reviirilleni. Tai jotakin sinne päin, varoitus
joka tapauksessa.
Näkökulman muutos
Ja harjoitukset jatkuivat. Otin korttikasasta kortin,
joka esitti aurinkoista toria ja kahvilaa Arlesissa Ranskassa. Tämä oli ns. hyvä kortti. Toinen kortti esitti
synkkää metsää, ns. paha kortti.
Oli niin helppo kirjoittaa aurinkoisesta torikahvilasta
ja kuvailla onnellisen näköisiä ihmisiä viinilasien ääressä. Mutta sitten
pitikin löytää kuvasta jotakin pahaa, inhottavaa, pelottavaa jne. Sama juttu
metsäkortin kanssa. Kun ensin oli löytänyt siitä kaikki kauhun elementit,
pitikin katsoa synkkää metsämaisemaa kauneuden ja hyvän olon kautta. Että oli ensin
vaikeaa tämä näkökulman muutos. Pikkuhiljaa harjoitusten myötä aloimme
oivaltaa, että metodi pätee kaikkiin elämämme osa-alueisiin. Aina voi tarkastella
asioita eri kantilta, toisen näkökulmasta, joka usein on erilainen kuin omamme.
Koskaan näkökulma ei kuitenkaan ole väärä, koska muodostamme mielipiteemme omaa
taustaamme ja omaa persoonallisuuttamme heijastaen.
Lopuksi saimme vielä valita esineen, josta kirjoitimme.
Valitsin helminauhan ja näin siitä
kirjoitin:
Nauhan
helmet ovat erilaisia kuten me ihmisetkin, isoja ja pieniä, vaatimattomia,
mahtailevia tai sädehtiviä. Mutta emme ole yksin. Kuulumme aina johonkin
ryhmään – suku, perhe, yhteiskunta, taloyhtiö, koululuokka, työyhteisö,
seurakunta. Jokainen meistä on yksi pieni helmi nauhassa, jossa kukaan ei ole
parempi toista, jossa kukaan ei ole väärän värinen tai väärän kokoinen, väärään
kieli- tai uskontokuntaan kuuluva, väärin ajatteleva. Me täydennämme toisiamme.
Miten kauniisti punainen helmi hohtaakaan valkoisten helmien jonossa!
Summa summarum
Koulutusviikonloppuna
olen tutustunut samankaltaisiin, mutta kuitenkin niin erilaisiin ihmisiin.
Aivoni ovat levänneet arkisten asioiden pohtimisesta. Olen saanut hyvää
harjoitusta siitä, mitä näkökulman muutos saa aikaan omassa pinttyneessä
ajatusmaailmassani. Olen oppinut muilta ja eläytynyt heidän kohtaloihinsa.