keskiviikko 28. tammikuuta 2015

Sisustamista, Maalaiselämää, Tapahtui Pariisissa ja Kirjallisuusterapiaa




Sisustamista 

Pimeät ovat vielä illat, vaikka päivät ovat jo kirkkaita. Laitan aurinkolasit silmille ja lähden luontoon. Päässäni varmasti viiraa jokin, koska olo on suhteellisen levollinen, outo tunne meikäläiselle, joka on tottunut siihen, että aina on jokin dilemma … Kai se on tämä ikä, joka tuo jonkinlaista rauhaa. Täydellisyyden tavoittelu on burnoutin alku, tämän kuulin jostakin. Yritän hellittää ja antaa itselleni armoa kaikessa tekemisessäni. 

Muuttoni on vielä jotenkin keskeneräinen, tai siis sisustaminen. Olen viettänyt elämästäni nyt kokonaisen päivän sisustuslehtien parissa. Kyllä minä niitä aina selailen, mutta en todellakaan kokonaista päivää yhteen syssyyn. Vanhoja poistettuja lehtiä (vuodelta 2012) sai Karjalohjan kirjastosta 10 senttiä kappale. Tein mielenkiintoisen havainnon. Kyseisen genren lehtiä syytetään usein siitä, että ne keskittyvät pääkaupunkiin ja pääkaupunkiseudun sisustuskauppoihin ja että niissä haastatellaan Helsingissä asuvia taiteilijoita ja muotoilijoita. Mutta kas, ihmetykseni oli suuri, kun melkein kaikki haastateltavat asuivatkin aivan jossakin muualla kuin Helsingissä, Eero Aarnio esimerkiksi asuu Veikkolassa, joku asuu Ylöjärvellä ja joku Paimiossa.  Suositeltavia sisustuskauppoja näyttää olevan ympäri Suomea ihan niin kuin meitä asiakkaitakin (ainakin potentiaalisia sellaisia). Onko tämä kaupungista pako jonkinlainen protesti taiteilijoilta, etsitäänkö ilmavampia maisemia luovuuden virikkeeksi, puhdasta luontoa ja puutarhoissa puuhastelua, hirsiseiniä ja rosoisia pintoja? Mutta entäs kaikki ne kokkarit siellä Stadissa? No, vanhanaikaista, luulen. Kunnon taiteilija muistetaan hänen teoksistaan, ei lehtikuvista drinkkilasi kädessä. Tai en ole sittenkään tästä ihan varma. 

Juuri on paljastunut hirvittävä taideväärennösten ketju, Suomessa. Miljoonien eurojen huijaus. Ainakin kuvien perusteella kyseessä on todella lahjakas taiteilija, joka jostakin syystä kanavoi lahjakkuutensa väärennöksiin. En tiedä, missä tämä lahjakkuus asuu, lehtitietojen mukaan jossakin Etelä-Suomessa. Saattaa tulla vastaan minkä tahansa lenkkipolun mutkassa, toistaiseksi. Hyvistä taiteilijoista on pulaa ja esittävistä tauluista. Luonto, ihmiset, eläimet, niitä jaksaa katsella pitempäänkin. Taidan vierailla taas Lahdessa Galleria Kipinän valikoimaan tutustumassa. Josko sieltä nyt löytyisi ihan oikeaa esittävää taidetta. 

Kahdeksannen sisustuslehden kohdalla on jo pakko hellittää, juoda pullakahvit ja miettiä elämän menoa. Melkein kaikista Eiran ja Punavuoren remontoitavista kämpistä ”löytyy” ihana puulattia. Ja sitten lehdissä kerrotaan, että puuhella säästettiin remontissa! Ihan niin kuin se olisi saanut jonkinlaisen armon ja sitten pitää vielä selitellä, että kyllä me nyt ollaan ihan moderneja, mutta ... Aamulla näin pihassa jäniksen, supikoiran, hiiren ja jonkun muun eläimen jäljet, saattoi olla naapurin kissa. Siivouskomeron perukka oli täynnä hiiren papanoita. Ja nyt ette ikinä arvaa – puoliksi syöty sappisaippua. Varsinainen detox-kuuri pienelle hiirulaiselle. R.I.P. Tosin ruumista ei ole vielä löytynyt. Tällaista menoa siis Karjalohjalla.

Tapahtui Pariisissa

Ja kerron nyt taas tässä tämän vanhan jutun. Tapahtui Pariisissa v. 1969, taidenäyttelyn avajaiset, Salvador Dali rappusilla vastaanottamassa vieraita. Hän tervehti minua (ja kaikkia muitakin naisia) käsisuudelmalla. Oooh! Hän oli niin isokokoinen ja pelottava ja minä tällainen (siis tuolloin) pieni ja arka. Erään salin perukoilla joku tumma kultahampainen mies soitti kitaraa. Tunnistin hänet heti – Manitas de Plata (oikealta nimeltään Ricardo Baliardo) – maailmankuulu, lahjakas flamencokitaristi, joka syntyi v. 1921 mustalaisvankkureissa jossakin päin Etelä-Ranskaa ja kuoli marraskuussa 2014 Montpellierissä Ranskassa. Kaivan hänen LP-levynsä esiin, se on samassa paikassa kuin kaikki Ranskan vuoden muistoni. Kurkkuani kuristaa.

Kirjallisuusterapiaa

Koulutusta kaksi intensiivistä päivää edellisviikonloppuna Lahdessa, Iloa sanoista/Tuulikki Norrlin (kirjallisuusterapiaohjaaja). Hyppäsin minulle täysin vieraaseen elementtiin ja olen siitä todella onnellinen. Uusi ryhmä, uusia ajatuksia kotiin vietäväksi. Mietimme omia roolejamme tässä maailmassa – ja niitä onkin yllättävän monta. Pohdimme minuutta – kuka olen, miksi olen täällä, mitä haluan. Kirjoitimme haikuja (tiedättehän, kolme riviä: ekassa 5, tokassa 7 ja kolmannessa 5 tavua). Ja tuotimme tekstejä annettujen aiheiden pohjalta tai tajunnanvirtana. Taas tajusin, miten tärkeää on saada olla yhdessä samanhenkisten ihmisten kanssa, kirjoittaminen kun on välillä todella yksinäistä ja joskus jopa ahdistavaakin puuhaa. Analysoimme myös toistemme tekstejä ja luimme runoja, joimme kahvia ja keskustelimme.

Kaikilla meillä on varmasi ns. tyynynaluskirja (voi olla yöpöydälläkin!). Tutustuimme kurssilla mm. Mia Kankimäen kirjaan Asioita, jotka saavat sydämen lyömään nopeammin (Otava, 2013). Kirja perustuu 900-luvulla eläneen hovinaisen kirjoituksiin. Kankimäen tutkimusaihe Sei Shonagon oli poikkeava henkilö aikansa naisten keskellä. Hän uskalsi sanoa mielipiteensä, osoittaa tietonsa ja kirjoitti teräväkatseisia ja uskaliaita kommentteja "päiväkirjaansa".

Päiväkirja – mitä siihen voi kirjoittaa

Päiväkirja on varmasti paras esimerkki yksinkirjoittamisesta, sen tarkoituksena on niin sanotusti puhdistaa sielu, se on jokaisen henkilökohtainen, suorastaan pyhä kirja.   Päiväkirjaanhan kirjoitetaan omia tuntemuksia, jotka eivät kuulu muille. Vai kuuluvatko? Kuoleman jälkeen päiväkirja saattaa paljastaa meistä aivan toisenlaisen henkilön. No jaa, päiväkirjojahan on myös aina luettu salaa, jopa varastettu. Pikkuveljet ovat lukeneet niitä sukujuhlissa, esimerkiksi, kaikkien nauraessa. Päätimme, että jokaisen päiväkirjan etulehdelle voisimme kirjoittaa, että sisältö on täysin henkilökohtainen ja jos luet tätä, olet varastanut minulta jotakin ja astunut reviirilleni. Tai jotakin sinne päin, varoitus joka tapauksessa. 

Näkökulman muutos

Ja harjoitukset jatkuivat. Otin korttikasasta kortin, joka esitti aurinkoista toria ja kahvilaa Arlesissa Ranskassa. Tämä oli ns. hyvä kortti. Toinen kortti esitti synkkää metsää, ns. paha kortti.

Oli niin helppo kirjoittaa aurinkoisesta torikahvilasta ja kuvailla onnellisen näköisiä ihmisiä viinilasien ääressä. Mutta sitten pitikin löytää kuvasta jotakin pahaa, inhottavaa, pelottavaa jne. Sama juttu metsäkortin kanssa. Kun ensin oli löytänyt siitä kaikki kauhun elementit, pitikin katsoa synkkää metsämaisemaa kauneuden ja hyvän olon kautta. Että oli ensin vaikeaa tämä näkökulman muutos. Pikkuhiljaa harjoitusten myötä aloimme oivaltaa, että metodi pätee kaikkiin elämämme osa-alueisiin. Aina voi tarkastella asioita eri kantilta, toisen näkökulmasta, joka usein on erilainen kuin omamme. Koskaan näkökulma ei kuitenkaan ole väärä, koska muodostamme mielipiteemme omaa taustaamme ja omaa persoonallisuuttamme heijastaen.

Lopuksi saimme vielä valita esineen, josta kirjoitimme. Valitsin helminauhan ja näin siitä kirjoitin:
Nauhan helmet ovat erilaisia kuten me ihmisetkin, isoja ja pieniä, vaatimattomia, mahtailevia tai sädehtiviä. Mutta emme ole yksin. Kuulumme aina johonkin ryhmään – suku, perhe, yhteiskunta, taloyhtiö, koululuokka, työyhteisö, seurakunta. Jokainen meistä on yksi pieni helmi nauhassa, jossa kukaan ei ole parempi toista, jossa kukaan ei ole väärän värinen tai väärän kokoinen, väärään kieli- tai uskontokuntaan kuuluva, väärin ajatteleva. Me täydennämme toisiamme. Miten kauniisti punainen helmi hohtaakaan valkoisten helmien jonossa!

Summa summarum

Koulutusviikonloppuna olen tutustunut samankaltaisiin, mutta kuitenkin niin erilaisiin ihmisiin. Aivoni ovat levänneet arkisten asioiden pohtimisesta. Olen saanut hyvää harjoitusta siitä, mitä näkökulman muutos saa aikaan omassa pinttyneessä ajatusmaailmassani. Olen oppinut muilta ja eläytynyt heidän kohtaloihinsa



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti