keskiviikko 12. lokakuuta 2016

Vera Vala: Kosto ikuisessa kaupungissa ja Tiina Hautala: Aaveiden kaupunki


Vera Vala (s. 1976): Kosto ikuisessa kaupungissa (Gummerus, v. 2013)

Vera Valalta on ilmestynyt viisi Arianna de Bellis – dekkaria, joista kyseinen kirja on järjestyksessään toinen. Tapahtumapaikka on Rooma, jossa suomalais-italialainen Arianna de Bellis toimii yksityisetsivänä.

Ariannan ystävä, parlamentaarikko Anna Lucarelli, pyytää selvittämään minkälaisissa piireissä sisarpuolensa Laura Lucarelli liikkuu, keitä hän tapailee jne. Laura on menestyvä assyriologi roomalaisessa yliopistossa, mutta hän on myös radikalisoitunut ympäristöaktivisti. Arianna ei pääse tutkimuksissaan alkua pidemmällä, kun Laura löydetään murhattuna.

Ariannalla itsellään on selvitettävää menneisyytensä kanssa. Hänellä on kolmen vuoden mittainen musta aukko, josta ajasta hän muistaa ainoastaan pieniä hetkiä, mutta ei pysty kutomaan muistikuviensa verkosta loogista kokonaisuutta. Näissä muistikuvissa pulpahtaa aika ajoin esiin salaperäinen el Lobo.
Lauran murhaa selvitellessään Arianna joutuu mitä oudoimpiin tilanteisiin, kohtaa mitä oudoimpia henkilöitä ja asettaa itsensä vaaratilanteisiin, joista selviää viime tingassa.
Romantiikkaa on kirjassa juuri sopivasti, Arianna ihastuu komeaan ulkomisteri Bartolomeoon. Tunne on molemminpuolinen, mutta jonkinlainen kissa – hiiri – leikki on meneillään.

Tarina etenee mallikkaasti ja loogisesti, suomenkieli on soljuvaa ja mikä parasta, virheetöntä. Italiankielen sanat toimivat ihanasti mausteina. Kosto ikuisessa kaupungissa toimi mielestäni hyvin myös itsenäisenä romaanina, mutta luen kyllä ekankin osan, koska haluan tietää, mikä tai kuka on el Lobo. Onko hän todellinen vai Ariannan kuvitelma. Toivon, että hän on todellinen ja viimeistään viimeisessä osassa he saavat toisensa. Huokaus! Tosin salaisuutta raotetaan kirjan lopussa.

Miljöökuvaukset ja viittaukset esim. rakennusten historiaan ovat kirjan melkein parasta antia. Tuntuu kuin kävelisi itse Rooman kapeilla kujilla. Lisäksi henkilöiden kytkennät toisiinsa ja anarkistipiireihin oli kuvattu todella mielenkiintoisesti. Lahjontaa, kiristystä ja poliittista kähmintää mm. yliopiston avautuvien paikkojen jaossa. Näinköhän Vera Valan romaanit julkaistaan italiaksi?

Tiina Hautala: Aaveiden kaupunki (Haamu Kustannus, v. 2016)

Tarinat tulevat Vaasasta, syntymäkaupungistani. Kirja on saatettu tehdä hieman kieli poskessa, ainakin otsikot ovat hykerryttäviä, esim. Backmanin talo – Rantakadun ylimääräinen vuokralainen, Wasastjernan talo – Ainaiset avoimien ovien päivät, Loftetin taloryhmä – Konsulinnan juhlat jatkuvat.

Palosaaren kirjasto, jossa itsekin oppikouluaikoina vietin aikaa, kuuluu tähän kummitustalokategoriaan. Öiseen aikaan kirjojen järjestys oli muuttunut, niitä oli aseteltu käytäville omituisiin kasoihin jne. Kirjastossa oli esillä myös paikallisten taiteilijoiden töitä ja taulujen paikkaa oli yön aikana muutettu. Oli siinä kirjastonhoitajalla selittämistä, kun taiteilija saapui kirjastoon aamutuimaan. Jokin selitys tapahtumiin saattoi olla se, että lukusalin paikalla oli joskus muinoin ollut asunto, jossa oli tehty veriteko.

Käyn kaffeilla joka ikinen kerta Vaasassa käydessäni Loftetin talossa Konsulinnan kahvihuoneessa keskustassa. Siellä jos missä aistii menneen ajan lumon. Konsulinnan kekkerit olivat aikoinaan seurapiiritapaus, kulttuurikerman kohtauspaikka. Laulu soi ja viini virtasi. Hurjista juhlistaan huolimatta konsulinna teki hyväntekeväisyystyötä köyhien lasten hyväksi.

Olen Marko Hautala –fani (ei ikävä kyllä ole minulle sukua, vaikka molemmat vaasalaisia olemmekin). Ja Markohan on Tiinan aviomies. Marko on kirjoittanut kokonaisen kirjan yhdestä Aaveiden kaupungin kummitustarinasta, Kirjan nimi on Kuokkamummo, jonka taustalla on vaasalainen urbaanilegenda. Marko Hautala on kirjoittanut myös muita kauhukirjoja, esim. Käärinliinat, josta kerroin aikaisemmin. Nykyään kummitustarinoihin suhtaudutaan ehkä rennommin kuin takavuosikymmeninä. Tarinoiden keruu ainakin on helpottunut, enää ei pelätä hullun mainetta. Englantilaiset ovat hyödyntäneet näitä kummitusjuttuja markkinoinnissa, kartanossa kuin kartanossa asuu joku laahustaja tai kynttilää kantava vanha nainen.
Paikalliset aavetarinat kertovat myös seudun historiasta ja ihmisistä ja heidän ajatusmaailmastaan, heidän tavastaan elää. Kannattaa kuulostella ja tutkailla ympäristöä, aistia, sanoisin.

Mutta onko kenelläkään oikeutta arvostella tai mitätöidä ihmistä, jolla on tällaisia yliluonnollisia kokemuksia. Mielestäni kysymys on herkkyydestä. Joillakin aistit ovat valppaammat kuin toisilla, niin se vain on. Itselläni on muutama kokemus selittämättömistä tapahtumista alkaen siitä kun olin 7-vuotias. Kirjoitan tätä Laihian mummolassani. Hirsitalo naksuu, kun lämpötila vaihtuu, mutta mikä on tuo vintiltä aika ajoin kuuluva ääni, tasainen kopsutus. Tiedän, että siellä asuu ainakin liito-orava, joten laitetaan ne äänet oravan piikkiin. Tai sitten jonkun muun.