maanantai 28. lokakuuta 2013

Syksy, Paluu ja vähän novelleista



Syksy on totutusti toiminnallisuuden aikaa. On harrastettu, matkusteltu, vietetty 1-vuotispäivää ja 3-vuotispäivää, tyttären häitä ja ystävän firman avajaisia sun muuta.

Tässä syksyssä on kuitenkin jotakin erityistä, mutta en kuitenkaan keksi miten tämä eroaa edellisistä syksyistä. Olen kirjoittanut muutaman novellin, joista pari julkaistiin viikko sitten novelli.fi –sivustoilla (Pelko ja Toinen nainen) , mutta päätyöni kirjallisuuden saralla tällä hetkellä on kirjoittaa jatko Lähtö-romaanille, työnimenä on Paluu ja ehkä se jääkin kirjan nimeksi.


Olen ajatuksissani Kanadassa, luen matkakertomusta yhä uudelleen ja uudelleen ja olen kiitollinen siitä, että tein tarkat muistiinpanot sekä lentomatkoista että viikoista enoni luona Elliot Lakessa kolmisen vuotta sitten. Totta kai otin myös valokuvia. Olen aina ollut sitä mieltä, että yksi kuva vastaa tuhatta sanaa. Kun katson kuvaa, jossa enoni istuu pyörätuolissa terassilla tuliaisiksi ostamani lippalakki päässään, omituinen virne suupielissä, ”näen” paljon muutakin. Näen tunnelman, tai oikeastaan koen sen uudelleen, kuulen lintujen laulun ja naapurin Royn viheltelyn hänen tehdessään tonttien välille aitaa. Roy oli vanhan rouvan palkkaama rakennusmies, joka minut huomattuaan tarjosi oluen ja totta kai aito kanadalaiseen tapaan alkoi heti kertoa elämänsä traagista tapahtumaa, avioeroa. Erosta jotenkin selvittiin, mutta x-vaimo kiristää koko ajan lisää rahaa itselleen ja 12-vuotialle tyttärelleen, isän silmäterälle, jota mies ei ole nähnyt moneen kuukauteen, koska x-vaimo on päättänyt niin. Toivottavasti tilanne on rauhoittunut, mietin. Toisessa naapurissa asui pieni tyttö, joka myös istui pyörätuolissa, ikä ehkä noin 10. Tyttö ei koskaan puhunut mitään, mutta vilkutteli iloisesti aidan takaa. Kuulin jo tuolloin, että ennuste oli huono ja pelkään pahinta.


Pienen Elliot Laken asukkaat, enoni tuttavat ja naapurit menivät suoraan sydämeeni vilpittömällä ja ystävällisellä asenteellaan. Kukaan ei esittänyt mitään, ei yrittänyt olla parempi kuin olikaan, ei valehdellut eikä vehkeillyt. Imen itseeni ihmisten tarinoita ja heidän kertomuksiaan, ihmiset jotenkin vaistoavat, että haluan ja jaksan kuunnella heitä. Tosin kanadalaiset halusivat todella avautua, joskus se jopa huvitti. Sanoisin, että he olivat myös kiinnostuneita minusta ja kotimaastani, joku voisi nimittää sitä uteliaisuudeksi. En voi olla ihmettelemättä, miten samanlaisia me ihmiset pohjimmiltamme kuitenkin olemme. Meillä on samanlaiset toiveet, ilot ja pelot huolimatta siitä, mihin päin maailmaa ja mihin kulttuuriin olemme syntyneet. Elämä on jonkin tason taistelua ihan kaikkialla. Iloa tuovat lasten ja lastenlasten syntymät, jälkikasvu on todiste jatkuvuudesta, uudet ihmistaimet jatkavat suvun perinteitä ja muodostavat uuden lenkin pitkässä ketjussa. Ja tarina jatkuu.


Romaani on ja pysyy, kirja elää ja kirjailijoita ja kirjailijuutta arvostetaan kulttuurissamme edelleen. Realismi alkaa nostaa taas päätään. Keskustelin parin tuttavani kanssa juuri näistä asioista. Heitä scifi ja vampyyritarinat eivät ole koskaan kiinnostaneet, vaikka ovat melko nuoria ihmisiä. He haluavat tarinoita, joihin voi samaistua, jotka ovat uskottavia, jotka olisivat voineet tapahtua kaikille meistä.  Nykyihminen lyhentää melkein kaiken, tekstiviestit saattavat olla muutaman kirjaimen pituisia, mutta sanoma menee perille, samoin sähköpostit. Edgar Allan Poe määritteli novellin näin: luetaan yhdellä istumalla. Monet lukevat myös romaanin yhdellä istumalla, koska maalliset asiat tulevat keskeytyksen myötä helposti väliin ja pelkkä lukemisen keskeytys riittää tuhoamaan jännitteen tai tunnelman. Luulisi, että tähän saumaan iskisi novelli, short story, lyhyt kertomus, jossa on alku, keskikohta ja loppu, jossa tapahtumat on esitetty tiiviisti ilman selityksiä, jonka voi sopivasti lukea metrossa matkalla Vuosaaresta keskustaan kahvia pahvimukista hörppien. Mutta näin se ei ole. Miksikö ei? Suomessa on pula hyvistä novellikirjailijoista, tai novellikirjailijoista ylipäänsä. Vai onko? Mikähän mahtaa olla kustantajien ja kirjakauppojen osuus asiassa? Eikö novelli sittenkään myy?  Vaikka kanadalainen Alice Munro sai Nobel-palkinnon juuri novelliensa ansiosta, uskon että siitä huolimatta sen kummempaa novellin nousua emme tule kokemaan lähiaikoina, sääli sinänsä.

Monelle romaanikirjailijalle novelli on vaikea pala, totesin sen juuri luettuani kuuluisien suomalaisten kirjailijoiden joulunovellikokoelman. En viitsi nyt sitä tässä mainostaa, koska se oli .... no oli mitä oli. Ei novelliakaan tuosta vain kirjoiteta, minäkin olen sillä saralla todella vasta alkutaipaleella, mutta mielestäni täytyy suhtautua kunnioituksella ja vakavuudella kaikkeen siihen, mitä tekee, lukijaa ei saa aliarvioida.

Entä jos kirjoittaisi sellaisen novellikokoelman, jossa kaikki novellit liittyvät jotenkin toisiinsa ikään kuin jatkokertomuksena, kantavia teemoja novellista toiseen, vähän niin kuin tv-sarja? No niitäkin on tehty. Uskon kuitenkin, että informaatiovyöryn vastapainoksi ihmiset haluavat lukea paksuja romaaneja, sellaisia joihin voi viipyillen paeta, kääriytyä vilttiin ja laittaa kynttilä palamaan – ja lukea ja nauttia. Parhaimmillaan romaani on kertomista, tarina tai tarinoita, joiden sanoma voi avautua vielä pitkänkin ajan jälkeen. Ja ainahan kirjaan voi palata uudelleen ja uudelleen, myös e-kirjaan, jollet ole vahingossa deletoinut sitä bittiavaruuteen!


H-hetki lähestyy!

keskiviikko 9. lokakuuta 2013

Rauhaa ja mielenrauhaa mummolassa



Syysterveiset!



Haravoin pihaa, keltaiset vaahteranlehdet peittävät suurimman osan pinta-alasta. Teen kaikki liikkeet hitaasti ja nautinnollisesti. Ajatukset viipyilevät edellisillan kirjailijatapaamisessa Laihian kirjastossa. Zen, sanoisin. Koko ilta oli jotenkin euforinen. Olin kuin unessa. Ääretön hyvänolon tunne oli niin kokonaisvaltainen, että olisin voinut hyppiä ilmaan. Vaikea sanoa, mistä se tuli. Kirjaston empaattisesta ja ystävällisestä henkilökunnasta, meitä kirjailijoita kuuntelemaan tulleista ihmisistä, miljööstä? Mietin vielä illalla teetä hörppiessäni tätä kokemusta. Kaiken järjen mukaan minun olisi pitänyt olla helpottunut, kun tilaisuus oli ohi, mutta kun en ollut. Olisin halunnut jäädä siihen positiivisen energian täyttämään olotilaan, joka aivan varmasti johtui suureksi osaksi siitä, että tällä työpaikalla on hyvä henki. Sitä se oli! Kukaan ei pomottanut, vaikka aivan varmasti työyhteisössä on sekä esimiehiä että alaisia. Tuoleja järjesteltiin, kahvia keitettiin, iloista juttelua kirjaesittelymme jälkeen, yhteystietojen vaihtoa ja kiitoksia ja hyvän kotimatkan toivotuksia – kaikille tasapuolisesti. 


Jatkan haravointia, availen varastojen, autotallin ja saunan ovia, nuuhkin puuliiterin tuoksua, jonka voittaa vain perunakellarin tai navetan tuoksu. Haaveilenkin joskus vielä pääseväni navettaan, silittämään lehmän pehmeää turpaa ja painamaan pääni sen lämmintä kehoa vasten. Mutta kun lähistöllä ei ole ainuttakaan navettaa enää. No, jossakin niitä lehmiä on, koska kauppojen hyllyt ovat pullollaan maitotuotteita, vaikkakin osin ruotsalaisia. Rakastan myös possuja. Muistelen, miten paappa söi aina mummin tekemää sianpääsylttyä, kolesterolista ei silloin puhuttu tai siitä ei mitään tiedetty. En ymmärtänyt, mistä se sianpääsyltty tuli, koska vähän ennen joulua sika pääsi aina karkuun. Yhtenä aamuna vain sitä ei enää ollut karsinassa. Vähän aikaa sitä aina etsittiin, mutta asia unohtui pikkuhiljaa jouluvalmistelujen täyttäessä mielen.


Tutkailen mummolani kirjastoa. Niteitä ei ole paljon, ehkä 100 – 150. Tällä kertaa käteeni osui teos vuodelta 1958; Ethel Arnolds-Hongisto: Elämisen taito.

Sivulla 11 on tällainen kappale:


”Sielumme suuressa arvoituksellisessa syvyydessä ovat kaikki kokemuksemme varastoituina. Siellä ovat valoisat päivät, pimeät pelottavat yöt, siellä ovat ohikiitäneet ajatukset, epämääräiset pelot. Kaikki tuntemamme kolkko kammo on siellä samoin kuin hellimämme salainen toivo ja rohkeat toiveet, suuret suunnitelmamme, säteilevä ilo, jota täynnä olemme olleet ja kokemamme katkera pettymys sekä raskas suru.


Siellä ovat voitot ja tappiot, siellä ovat menestys ja vastoinkäyminen, onnelliset hetket ja kiusalliset tilanteet. Siellä on kaikki, mitä olemme lukeneet, kirjoittaneet ja osanneet. Niin, ei mitään siitä, mitä ihminen on kokenut, ole unohtunut – vaikka hän niin luulee ja väittääkin – vaan se on kaikki hänen sielunelämänsä piilokerroksissa.”


Mitenköhän tuon nyt kiteyttäisi? Minkä taakseen jättää, sen edestään löytää, vai? Uskon, että mitään emme jätä taaksemme, jotkut asiat saattavat tosin ”unohtua”, jotkut asiat painamme alitajunnan eri kerroksiin, ne ovat siellä jossakin, meillä on sisäinen varasto täynnä elämänkokemuksia. Joskus emme tiedä tai muista jotakin tapahtumaa, vaikka ”tiedämme että tiedämme”. Joskus taas jokin asia tulee mieleemme oudossa asiayhteydessä. 


Mutta itsetutkistelu kannattaa. Jonakin päivänä oivallamme elämämme tarkoituksen, tai sitten emme. Mutta kannattaa ainakin yrittää. Mikä onkaan mieluisampaa kuin miettiä oman minän arvoitusta, olemmehan kaikkein lähimpänä juuri itseämme!


Tämä listakohan sen euforian loppujen lopuksi aiheutti?