Jyrki Joensuu: Janne Valkeeniemi, lääkäri ja ihminen

Jyrki Joensuu: Janne Valkeeniemi, lääkäri ja ihminen (2018, J&K)

Melkein 700 sivua, painoa 1,3 kg. Kirja vei ison osan lentolaukustani, kun saavuin Unkariin maaliskuussa. Ihailin kirjan värirunsasta kantta, jonka on suunnitellut Aleksi Joensuu. Selvitin tietenkin oitis Jyrkin ja Aleksin sukulaisuussuhteen. Aleksi Joensuu on Jyrki Joensuun poika, Lahden Taideinstituutista valmistunut kuvataiteilija, jolla on galleria Lahdessa osoitteessa Mariankatu 15. Ehdoton vierailukohde, kunhan täältä Unkarista kotiudun. Joensuun dynastialla on osaamista ja viitseliäisyyttä vaikka muille jakaa.

Mutta nyt Janne Valkeeniemen pariin. Kirja on saanut alkunsa v. 2001, mutta uskon, että Joensuu on kypsytellyt sitä paljon kauemmin. Pakko mainita, että eräänä iltana, juuri ennen Unkariin lähtöäni, ovikelloni soi. Avasin oven ja siellä seisoi charmikkaasti harmaantunut herrasmies, joka ojensi minulle tämän kirjan. Tilanne oli niin yllättävä, että en tajunnut pyytää omistuskirjoitusta. Ja nythän kirja jää tänne Geresdlakin kylän kirjastoon suomenkielisten kirjojen hyllyyn. Kylässä asuu lukuisia suomalaisia lääkärinvirasta eläköityneitä, joten uskon, että kiinnostusta riittää.

Sen verran ehdimme keskustella, että kyseessä ei ole Jyrki Joensuun alter ego (uskokoon ken haluaa 😊). Mutta miten voi kirjoittaa, ettei oma elämä lyö tekstistä läpi, tosiasiahan on, että tyhjyydestä ei voi ammentaa. Aloitin tämän jättiläiskirjan lukemisen hieman empien, koska olin valmistautunut mielenterveyspotilaiden epikriiseihin, mutta lukemisen edetessä aloin oivaltaa, että tätä kirjaa kirjoittaa jonkin sortin ”potilas”.

”Vältän totuutta, koska sitä ei usko kukaan”

Alku on surullinen. Janne Valkeeniemi poistuu työpaikaltaan. Ei kukkia, ei kahvitilaisuutta, ei halauksia, ei itkusta punaisia silmiä. Takana pitkä ja kunniakas ura ihmismielen tuntijana. Sisätautien ja psykiatrian erikoislääkäri Janne Valkeeniemi kirjoitti viimeisen työpäivän viimeisen potilaansa kertomuksen harkitusti.

”Iltapäivälehden paskanruskea lööppi tahrii maineen vaalean samettitakin, ja sitä ei kukaan saa pestyksi.” Niin totta!

Janne Valkeeniemi ajaa viimeisen työpäivän päätteeksi taksilla Pispalaan, ryyppää pubissa, räyhää ja tappelee ja heitetään lopuksi ulos. Tässä kohtaa lukija oivaltaa, että Janne on todellakin ihminen, tavallinen ja normaali, ihan kuin me muutkin. Noin kuvaannollisesti. Janne ajautuu huonossa hapessa Siirin hoteisiin, eikä heti muista, että Siiri on hänen hoitotätinsä lapsuuden ajoilta. Hän saa jäädä Siirille asumaan ja maksaa vuokran työllään. Lapsuus- ja nuoruusmuistot pyrkivät pintaan, ihan kuin meillä kaikilla, varsinkin kun ikää tulee. Palaamme niihin tapahtumiin ja tunnelmiin yhä useammin ja useammin muistot joko kultaantuneina tai sitten lapsuudesta nousee asioita, joiden käsittelyyn tarvitsemme ammattiapua. Ja juuri tähän saumaan Jannekin on asettunut. Hän syväluotaa ihmismielen saloja sellaisella intensiteetillä, että ei voi kuin ihailla ja ihmetellä ja on pakko jatkaa lukemista. Kahlaamisesta ei ole kyse, päinvastoin. Teksti on informatiivista ja hauskaa, traagista, koomista ja tragikoomista.

Toimettomuus rassaa ja Janne hakee työpaikkaa Pispalan terveyskeskuksesta. Hän käy parturissa, ostaa uudet vaatteet, otaksuu uuden elämän olevan tuloillaan. Mutta toisin käy. Rekrytoijat ovat tehneet läksynsä. He ovat tutkineet Janne taustatiedot ja homma tyssää ennen kuin alkoikaan. Psykomaailman sankari jätettiin tylysti rannalle. Mutta ei hätää. Siirin naapuri, rakennusmestari Pesonen on työmatkalla ja vaimonsa Margareta yksin kotona, joten Janne päättää tehdä tuttavuutta. Margareta käyttää Je reviens -nimistä parfyymiä. Sitten Siiri kuolee pitkällisen sairastelun jälkeen. Janne suree.

Jokaisen kappaleen alussa on muutama vinkki siitä, mitä tuleman pitää. Esim. kpl 13:

Jumala poliklinikalla

Kotikäynti jumalan luona

Jalkapalloa sairaalassa

Janne joutuu törmäyskurssille aika ajoin varsinkin silmäätekevin arvovaltaisten ihmisten kanssa ja hankkii tahtomattaankin vihamiehiä.

”Janne totesi vaatimattomasti, että onhan hänessä vajavaisuutta – enkelin siivet puuttuvat.”

Hän muistelee opiskeluaikojaan mm. Sveitsissä sekä lukuisia naisiaan, joista useimmat naimisissa olevia. Hulvattomat kohtaamiset potilaiden kanssa ja uskomaton replikointi piti otteessaan läpi koko opuksen. Välillä nauroin niin, että meinasin tippua tuolilta. Ainakin nyt tiedän, mitä sairaaloissa touhutaan. Vai tiedänkö?

Yhtäkkiä sivulla 633 on varoitus:

Seis! Katko!

… kirjalla on (kirjailijan mukaan) useita tekijöitä (6 kpl). Seksikohtaukset ovat muun kuin lääketieteen asiantuntijoiden kirjoittamia. Kuuden asiantuntijan kokoonpanoa ei julkisteta koskaan. Mikään ei ole aitoa, mitään kirjassa kuvattua ei ole tapahtunut…

Palasin Dostojevskin Kirjoituksia kellarista- kirjaan, josta kirjoitin blogissani v. 2016.

”Kyseessä on nelikymppinen mies, joka elää kellariloukossaan yhdessä palvelijansa kanssa. Yksinäisyydessään ja eristäytyneisyydessään hän keksii outoja juttuja itsestään, ympäristöstään ja tapaamistaan ihmisistä ja kirjaa niitä ylös. Kirjaa on sanottu nykyaikaisen psykologisen romaanin lähtökohdaksi, tiivis tutkielma ihmisen päänsisustasta.”

Jotakin niin perin tuttua ja samaa on tässä Joensuun kirjassa. Pitäisikö meidän nyt sääliä Jannea, joka joutuu koko ajan taistelemaan eri tantereilla, eniten ehkä itsensä kanssa? Rääväsuu, narsisti, riidankylväjä, omalla tavallaan mielipuoli? Vai kaikkia näitä? Paroni von Műnchhausen? (Karl Friedrich Hieronymus von Münchhausen oli saksalainen, Hannoverissa 1700-luvulla syntynyt vapaaherra, joka sepitti mielellään liioiteltuja kertomuksia). Onko Janne antisankari? Vai paneeko Joensuu lukijaansa halvalla vain ja ainoastaan, että tunnistaisimme itsemme näistä psykedeelisistä tarinoista?

Kaikki loppuu aikanaan, niin tämäkin kirja. Loppu oli kuitenkin ihan jotakin muuta kuin mitä olin uumoillut.

Kirjan lopussa oli vierasperäisten sanojen käännökset ja selitykset. Kielitaitoisena henkilönä en joutunut saksan- enkä ranskankielisiä lausahduksia useinkaan tsekkaamaan. Missään tapauksessa lukemista ei haitannut se, etten kaikkia sanoja tai sanontoja tunnistanut. Mielenkiintoista oli lääketieteen sanaston selitykset, osa aukesi heti lukiessa, osaa piti käydä vakoilemassa. Olen taas vähän viisaampi!

Ja tuo värikylläinen kansi, niin osuva, mehiläisiä lentämässä kukasta kukkaan!

Summa summarum: unohtumaton lukukokemus kaiken kaikkiaan. Osittain huvittava, tragikoominen, informatiivinen, soljuvaa kerrontaa. Ja koko ajan oli se tunne, että tätä ei ihan oikeesti voi tapahtua kenellekään, koskaan! Vai voiko? Lukekaa ja ottakaa selvää!
Tässä kuva hieman isompana, yksityiskohdat näkyvät paremmin.

Donna Tartt: Jumalat juhlivat öisin, v. 1992, WSOY

Donna Tartt ( s.1963) on yhdysvaltalainen kirjailija. Hänen esikoisromaaninsa Jumalat juhlivat öisin (the Secret History) ilmestyi v.1992. Muut romaanit ovat Pieni ystävä ja Tikli, josta Tartt sai v. 2014 Pulitzerin kirjallisuuspalkinnon. 

Kirjan päähenkilö, Richard Papen Kaliforniasta, aloittaa opiskelun Hampden Collegessa (käsittääkseni kyseessä on kuvitteellinen yliopisto). Rinta rottingilla Richard saapuu yliopistoon paremman elämän toivossa. Heti opintojen alussa hän kuulee karismaattisesta muinaiskreikan opettajasta Julian Morrowista, jonka ryhmään Richard haluaa väen väkisin, vaikka hänelle tehdään selväksi, että mies ei ota uusia opiskelijoita.

Ryhmä sinänsä on joukko erilaisia ja mielenkiintoisia persoonia, jotka eristäytyvät muusta opiskelijajoukosta; Henry, Bunny, Francis ja kaksoset Charles ja Camilla. Ja tähän ryhmään Richard halajaa ja pääsee. Kirja alkaa melko jäätävästi:

”Lumi alkoi sulaa ja Bunny oli ollut kuolleena monta viikkoa ennen kuin aloimme ymmärtää tilanteemme vakavuuden. Hänhän oli kuolleena kymmenen päivää ennen kuin hänet löydettiin”.

Jokseenkin outoa/ihailtavaa, että yksi kirjan päähenkilöistä ajetaan sisään ensimmäisessä lauseessa – kuolleena monta viikkoa. Mutta ennen alkuasetelmaa saamme lukea koko valtaisan romaanin melkein loppuun, ennen kuin syyt ja seuraukset Bunnyn kuolemaan tulevat ilmi. Richard saa selville sattumalta (tai hänelle kerrottiin tarkoituksella), että muu ryhmä oli vahingossa tappanut ihmisen. Kysymyksessä oli jonkinlainen kreikkalaisen mytologian hurmoksessa keskellä metsää tapahtunut maanviljelijän vahinkosurma (poissulkematta alkoholia ja huumeita). Ehkä mielsin sen jonkinlaisena larppauksena eli mielikuvitushahmoihin eläytymisenä. Joka tapauksessa porukka oli todella sekaisin surman hetkellä. Kampuksella kiertää huhu, että Julian Morrowin ryhmä harrastaa saatanan palvontaa, mutta kyseessä oli pelkkä huhu. Outo tämä sisäänpäin lämpiävä joukko kuitenkin oli. He ovat koko ajan yhdessä, niin opinnoissa kuin vapaa-aikanakin, nukkuvat toistensa sängyissä jne. Mutta kaikki ovat kuitenkin yksilöitä, erilaisia ja eri tavalla asioihin reagoivia, joitakin painaa syyllisyys enemmän kuin toisia. Pojat pelkäävät, totta kai, kiinnijäämistä. Richard, joka siis ei vielä tuolloin kuulunut ryhmään, ehdottaa tunnustamista, mutta ei saa vastakaikua. Tehty mikä tehty. Julian on nuorille isähahmo, joka moneltakin on omassa elämässä puuttunut, rahalla on korvattu rakkaus.

Yksi porukasta, Bunny, alkaa panikoida ja hän alkaa vihjailla muulle porukalle jopa muitten kuullen tapahtumista. Kun muu porukka porskuttaa vanhempiensa rahoilla, Richard tekee töitä lomiensa ajan psykologian professori Rolandin apuna, että selviytyisi jotenkin opinnoista. Jostakin syystä hän ei kerro kavereilleen, että joutuu tulemaan omillaan toimeen, jonkinlainen häpeä kai rikkaitten kakaroiden yliopistossa.

Lukiessani yritin pähkäillä, onko tämä ihmissuhderomaani, psykologinen trilleri vai dekkari ja tulin siihen tulokseen, että tämä on kaikkia näitä. Taitavaa hengästyttävää dialogia, jossa yksikään repliikki ei ole epäuskottava, jossa ihmismielen salaiset ajatuskuviot tuodaan niin taitavasi esiin, etten tiedä, mihin vertaisin. Elin tämän porukan kanssa heidän elämäänsä, olin kuin yksi heistä. En ymmärrä, miten Tartt sen tekee, mutta koko ajan olen poikien puolella. On vaarallista olla rikollisen puolella, sen toki tiedän, mutta tunsin syvää empatiaa, tiedä sitten mistä johtuu. Niin kuin yleensäkin, myös tässä ryhmässä oli manipuloija, jonka toimia muut eivät kyseenalaistaneet. Totuus valkeni vasta, kun teko oli tehty.

Nämä pikkujumalat juhlivat paitsi öisin myös päivisin. Alkoholi, huumeet ja lääkkeiden väärinkäyttö vauhdittivat olemattomia opintoja, joista vain Richard selvisi loppututkintoon saakka. Joka ikinen päivä pönttö oli enemmän tai vähemmän sekaisin viinasta ja kovista huumeista ja piti pinnistää voimansa äärimmilleen, että kykeni lähtemään ihmisten ilmoille ja selviytymään edes jotenkuten arjesta.  

Ryhmä kyllästyy Bunnyn vihjailuihin ja alkaa suunnitelma Bunnyn pään menoksi. Ja Bunny kuolee. Hän ”putoaa” rotkoon. Alkaa suuret mittakaavat saava etsintä, mukaan tulee FBI ja silmukka ryhmän ympärillä alkaa kiristyä. Mutta he pääsevät kuin koira veräjästä. Nuoria kuulustellaan, koska Bunnyhän oli yksi heistä, mutta he seisovat yhtenä rintamana. Käsittääkseni he eivät tunne sen kummemmin syyllisyyttä, tekohan oli jokseenkin perusteltu, paha sai palkkansa. Teolla tai teoilla on kuitenkin seurauksensa. Kaikkien pää ei kestä ja loppu on surullinen, syyllisyys painaa, se on selvä, vaikka surmat jäävätkin ratkaisematta. Joukko osallistuu Bunnyn hautajaisiin, joiden tragikoominen kuvailu on yksi kirjan kohokohtia. Seremonian aikana käydään läpi Bunnyn äidin lääkearsenaali, koska pakko on jotakin koko ajan vetää.

Samoin kampuksen hippiyhteisön tekemiset ihmetyttivät niin ryhmää kuin minuakin. Hulvaton kuvaus. Pakko tämäkin on kertoa: Kampuksella kiirii huhu, että opiskelijoiden asuntolat tutkitaan huume-epäilyjen takia. Kaikki alkavat mättää yksissä tuumin ruohoa vessanpönttöihin, jotka tukkeutuvat ja paikalle pitää kutsua putkimies. No se oli vain pieni yksityiskohta, mustaa huumoria traagisten tapahtumien keskellä.

Tiedän, että tämä kirja on herättänyt todella voimakkaita tunteita. Siitä joko pidetään tai ei.

Joku pitää sitä tylsänä viinan ja huumeidenhuuruisen opiskelijaelämän kuvauksena.

Minusta kirjan omituinen ja omintakeinen tunnelma oli niin onnistunut, etten olisi millään 

halunnut sen loppuvan. Romaani valottaa myös kreikkalaista filosofiaa ja historiaa. 

Mikään ei voi voittaa kreikkalaisia myyttejä, joiden saloihin tämä porukka uppoaa.

Luin välillä otteita Sinikka Vuolan ja Tommi Melenderin kirjasta Maailmojen loput. Harva romaani onnistuu säväyttämään lopuillaan, se on fakta. Romaanien lopetuksissa ilmenee usein kiire saada tarina päätökseen. Näin oli ikävä kyllä tämänkin kirjan kohdalla. Olisin toivonut, että koko pläjäys olisi loppunut kysymyksiä herättävästi, ilman selittävää epilogia. Lukijana olisin toivonut tilaa omalle tulkinnalle, nyt en saanut siihen tilaisuutta. Hieno kirja joka tapauksessa, yksi parhaista lukukokemuksista ikinä.

Mittari näyttää 27 astetta. Geresdlakin kylä Unkarissa kylpee vehreydessä, hedelmäpuut ovat kukkineet ja pienet hedelmien aihiot ovat jo aluillaan. Lauantaina olin kyläkirkkomme katolisessa messussa ja muistelin Pariisin aikojani ja lukuisia käyntejä Notre Damessa, tuossa kirkkojen kirkossa. Moni asia saattaa muuttua hetkessä.

Annika Idström: Kirjeitä Trinidadiin 1989, WSOY

Annika Idström (1947 – 2011): Kirjeitä Trinidadiin

Luin aikoinaan Idströmin läpimurtoteoksen Veljeni Sebastian, enkä ole siitä ehkä vieläkään kokonaan toipunut. Kirja on karu kertomus lapsuuden kipuiluista ja siitä, kun kukaan ei oikeasti välitä. Missä ovat aikuiset, kun heitä eniten tarvitaan?

Koin Kirjeitä Trinidadiin jokseenkin samantyyppisenä. Isä, äiti ja 14-vuotias tytär matkustavat Harrasmatkojen järjestämälle seuramatkalle Jerusalemiin. Isä, Seppo Sirén, on vaatimaton verovirkailija, joka saa kaikki sympatiat puolelleen heti alkumetreillä. Näitä hiljaisia puurtajia virastot ovat täynnä, kasvottomia harmittomia ihmisiä, jotka vuodesta toiseen jaksavat palvella. Mutta tarinan soljuessa eteenpäin ahdistavana ja outona, Seppo näyttäytyykin aivan uudessa valossa. Vaimonsa Elisabet on jonkinlainen sekopää, niin Seppo ainakin antaa ymmärtää kirjeissään tohtori Syväriselle. Ursula-tytär on iso ja kömpelö, jälkeenjäänyt ja arvaamaton ja vaatii jatkuvaa silmälläpitoa.

Sepolla on ollut lukuisia irtosuhteita ja viimeisin suhde veroviraston aputyttöön on juuri niin raadollinen, että tajuan Sepon olevan psykopaatti. Sepon ja Elisabethin kummallinen avioliitto saa matkan aikana yhä enenevässä määrin outoja, jopa tragikoomisia piirteitä. Seppo on aikoinaan ajautunut avioliittoon jonkinlaisesta säälintunteesta Elisabetia kohtaan ja nyt vaimo nöyryyttää häntä koko matkaseurueen edessä halailemalla matkanjohtajaa ja marssittamalla hotelliin Marokossa tapaamansa Benin. Tässä vaiheessa Seppo joutuu majoittumaan hotellin varastona olleeseen kopperoon – ikkunoissa on kalterit. Ursula hyppii ulkona uima-altaaseen, mutta isä ei jaksa innostua tytön uimisesta. Äiti huitelee missä milloinkin.

Käsittämätön ja ahdistava kuvaus perheen sisäisistä ristiriidoista, lapsen yksinäisyydestä – siitä kun kukaan ei välitä eikä kuuntele.

Lopussa Ursulan kirjeet paljastavat, minkälaista elämää hän on elänyt. Siitä elämästä isällä ei näytä oleva minkäänlaista käsitystä. Pimeässä komerossa tuntikausia, kun äidillä oli vieraita, lyönneistä… Ursulan selväjärkiset kirjeet paljastavat mielestäni sen, että hän oli perheessä vähiten sekopää. Ja mitä Ursulalle tapahtui uima-altaalla? Loppu oli todella ahdistava. Epätoivoinen kuvaus siitä, mitä tapahtuu, kun lapsesta ei pidetä huolta, kun kukaan ei kuuntele, ei ota syliin eikä lohduta. Eikä kukaan joudu vastuuseen. Kirjan nimi on osuva. Ursula kirjoittaa isälleen kirjeitä ja toteaa, että ihan sama vaikka hän lähettäisi kirjeet Trinidadiin.

Raadollinen kuvaus avioparista, jota viha ja halveksunta liimaavat yhteen. Kurjuutta ja epätoivoa, alistamista ja nöyryyttämistä, pelkkiä negatiivisia tunteita. Tottumus on toinen luonto. Elisabet odottaa Benille lasta, muta Ben on lähtenyt.

”Minä odotan lasta. Seppo kysyi koska hän tulisi ja lupasi olla kentällä vastassa”

 

Agnès Martin-Lugand: Onnelliset ihmiset lukevat ja juovat kahvia

Agnès Martin-Lugand: Onnelliset ihmiset lukevat ja juovat kahvia

Bazar, 2018

(Les gens heureux lisent et boivent du café)

Hieman epäröin tarttua tähän kirjaan, en tiedä miksi. Mutta ehkä se, että Onnelliset- kahvila sijaitsee Pariisissa, sai minut tietenkin koukkuun. Kirjan kannessa kaunis nuori nainen katselee kaukaisuuteen. Ilmiselvästi hän on kahvilassa lukemassa kirjaa ja näyttää elämäänsä tyytyväiseltä. Kirjan tie on kuin suoraan sadusta. Omakustanne, josta ranskalainen kustantaja kiinnostui ja nosti sen tietoisuuteen julkaisemalla sen omilla listoillaan. Useat kirjabloggaajat kiinnostuivat myös kirjasta ja näin tie tähtiin oli valmis.

Raskaiden ja surullistenkin dekkareiden jälkeen oli oikeastaan ihanaa lukea tekstiä, jossa ketään ei kiduteta, ketään ei uhata tai pelotella, ketään ei tarvitse paeta. Mannaa sielulle, sanoisin. Joku muu sanoisi ehkä, että kevyttä chick littiä. So what! Teksti soljuu eteenpäin melkoisella jännitteellä, vaikka mitään kovin ”suurta” ei tapahdukaan. Diane ja ystävänsä Felix pitävät Onnelliset kahvilaa Pariisissa, paitsi että Diane ei ole käynyt koko lafkassa aikoihin. Diane pakenee menneisyyttään, hänen henkilökohtainen tragediansa ajaa hänet Irlannin kaukaiseen kolkkaan, hän haluaa muuttaa pois raskaiden muistojen täyttämästä kodista ja saada etäisyyttä kahvilaan.

Pienestä Irlannin Mulrannyn kylästä hän vuokraa pienen mökin, jonne hautautuu päiväkausiksi käymättä edes ulkona. Ryyppää ja sauhuttelee sen minkä kerkiää, eikä jaksa huolehtia ulkonäöstään. Naapurimökki on tyhjänä, mutta Dianelle selviää, että siinä asuu vuokranantajansa veljenpoika Edward. Molemmat kauhistuvat ajatuksesta, että ovat toistensa naapureita. Erakkomaisen Edwardin koira sulattaa Dianen sydämen ja hän saakin usein huolehtia siitä, kun Edward on valokuvausmatkoillaan. Mutta kemiat eivät meinaa pelata. Diane ryyppää kylän pubissa ja Edward kuskaa hänet mökkiinsä. Pikkuhiljaa tilanne alkaa muuttua ja molemmat huomaavat olevansa kiinnostuneita toisistaan romanttisessa mielessä. Kunnes Edwardin ex-naisystävä tupsahtaa sekoittamaan pakkaa.

Nautin tästä kirjasta talvi-iltana viltin alla suklaarasia vieressä. Olenko se tosiaan minä, asiallinen ja noin yleisesti ottaen melko virallisen oloinen J. Selkeää tekstiä, paljon dialogeja. Tarina jäi hieman pinnalliseksi ja kirjan lopusta päättelin, että jatkoa seuraa. Mutta … On ihan pakko saada tietää, mitä Dianelle ja Edwardille tapahtuu. Koska juttu ei voi loppua näin. Ei vain voi!

Annika Eronen: Yöhön kadonnut

Annika Eronen (s.1977): Yöhön kadonnut, Myllylahti, 2018

10-vuotias Linda Rask katoaa sijaiskodistaan. Perheellä on Lindan lisäksi kaksi biologista lasta, tyttö ja poika. Tapahtumat sijoittuvat Hämeenlinnaan, lähinnä Katumajärvelle. 12 vuotta myöhemmin Tampereen yliopiston filosofian prosessori Tage Iversen katoaa. Emma Iversen istuu rikoskomisario Hannu Savolaisen ja Siru Hakalan edessä ja yrittää kuvailla miestään – läheisriippuvainen, haluaa aina tehdä kaikki yhdessä. Mutta nyt Tage on lähtenyt jonnekin kertomatta minne tai miksi. Päivä oli ollut kaikenpuolin normaali, mutta saunaa lämmittäessään Tage oli huomannut vanhasta sanomalehdestä artikkelin Lindan katoamisesta ja tullut siihen tulokseen, että artikkelissa oli ollut virhe.

Linda Raskin katoaminen avataan uudelleen, lukuisia henkilöitä kuulustellaan ja yritetään saada jonkinlaista uutta näkökulmaa tutkimuksiin.

Savolaisen vaimo on kuollut ja hän yrittää tosissaan suhdetta Lauraan, jolla on murrosikäinen tytär. Savolainen epäröi ja epäröi eikä uskalla tehdä lopullista ratkaisua, elämä oman kissan ja hoitokissan kanssa on kuitenkin jokseenkin tyydyttävää. Tupakanpolttokin pitäisi lopettaa, koville ottaa.

Lindan katoamisen tutkinta ei ota tuulta alleen. Tage Iverseniä ei löydy. Lisäksi joku työntää ihmisiä auton alle Hämeenlinnan kaduilla. Tapaukset näyttävät irrallisilta, mutta Eronen sitoo langat yhteen nerokkaasti. Tarinaan lisätään vapaudenriisto, mutta missään tapauksessa kyse ei ole kirjailijan kannalta ylilyönnistä, huikeaa tarinan kerrontaa.

Välillä ollaan Afganistanissa, jossa vanha mies kertoo tyttärelleen asian, joka on painanut häntä vuosikausia. Tytär palaa Suomeen mukanaan järkyttävä salaisuus.

Alussa menin jokseenkin sekaisin, kun henkilöitä tuli koko ajan lisää ja nimet olivat hieman epätavallisia. Oli pakko ottaa kynä ja paperia ja tehdä lista henkilöistä. En kerro nyt enempää, etten paljasta jutun juonta. Savolainen on kissaihmisiä niin kuin minäkin, joten lisäpisteitä siitä. Hän on sympaattinen ja kunnollinen ihminen, jolta puuttuu yksityiselämässään jonkinlainen heittäytymisen lahja. Toivotaan, että suhde Lauraan selkiytyy, koska joskus on vain uskallettava.

Minulle jäi sellainen tunne, että syyllistä ei oikeasti löydetty, mutta tämä on minun mielipiteeni. Tarpeeksi monta vihjettä annettiin ja niiden pohjalta tulin tähän tulokseen. No, ehkä kolmas osa tuo selvyyden.

Sujuvaa tekstiä ja nerokas juoni. Hannu Savolaisen tutkimukset alkoivat Kaivo-romaanista ja uskon, että jatkoa seuraa vielä ainakin kolmannen romaanin verran, miksei jopa useammankin.

Tuire Malmstedt: Pimeä jää

Tuire Malmstedt (s. 1974): Pimeä jää, Myllylahti, 2018

Romaanissa on kolme näyttämöä, pieni savonlinnalainen kalastajakylä Oravi; nykyaika, Alaska; 1880-luku, Naarajärvi; 1940 - 1950 -luku. Minulle tuotti lieviä vaikeuksia lukea muutamaa kymmentä aloitussivua. Ihan kuin kirjailija ei olisi osannut päättä, millä tyylillä kirjoittaa. Juutuin ehkä liiaksi tähän. Sitten tyyli jotenkin löytyi ja tarina alkoi saada siivet alleen. Syynä voi olla myöskin se, että nyt ollaan suomalaisen pikkukaupungin pienessä kylässä ei Ystadissa tai Juutinrauman sillalla. Rantavedestä löytyy katiskaan sullottuna pienen tytön ruumis. Hiljainen pikkukylä ja nyt lapsen ruumis! Rikostarkastajat Isa Karos ja Niiles Aarnikoski saavat tapauksen selvitettäväkseen. Jokainen kivi ja kanto käännetään, mutta minkäänlaista johtolankaa puhumattakaan silminnäkijöistä ei löydy. Tapaus meinataan jo hyllyttää.

Isalla on täysi työ tämän jutun kanssa, menneisyyden henkilökohtainen tragedia nostaa päätään ja työkaverit ovat huolissaan Isan jaksamisesta. Mutta Isa vannoo, että ei ole mitään hätää, että hän ottaa tämän jutun pelkkänä työtehtävänä. Mutta sitä tuskin kukaan uskoo, Isa on huonossa hapessa ja jossakin vaiheessa myös häntä epäillään lapsenmurhasta. Niilekselläkin on jokin peikko menneisyydessä ja asia avataan pikkuhiljaa. Kaksi traumatisoitunutta rikostutkijaa yrittää siis selvittää lapsenmurhaa. Alkaa matka ihmismielen pimeimpiin syvyyksiin. Kuka on paha, ketä pitää pelätä?

Oravin tapahtumista siirrytään Alaskaan Tlingit-heimon keskuuteen. Pienet lapset, Naalnish-poika ja siskonsa Maya ovat isä Absyrtoksen orpokodissa, josta lapsia viedään uusiin perheisiin – öisin. Mayakin viedään ja karmea totuus paljastuu Naalnishille, joka pakenee sisar Hildan kanssa rahtilaivalla Venäjälle.

Sitten ollaan Naarajärvellä, josta joku löytää Naalnishin päiväkirjat. En voi kertoa nyt enempää paljastamatta juonta. Löytyy toinen lapsiuhri, ja kolmas. Tutkinta polkee paikallaan. Isaa uhkaillaan. Koko kylän väki on vuorotellen kuulusteluissa ja kaikkia epäillään. Lukijaa harhautetaan oikein olan takaa. Oli erittäin vaikea arvata tekijä, joka löytyi loppujen lopuksi niin läheltä, etten olisi ikinä uskonut.

Jännitin melkoisesti, miten kirjailija saa ommeltua kaikki palat yhteen, mutta ihan suotta, hienoa työtä, totta tosiaan. Erityisesti pidin maagisuudesta, siitä tunnelmasta, jonka Tuire Malmstedt loihti pelkillä sanoilla, piinaavaa jännitystä. Myös pikkukylän kyräilevä tunnelma oli kuvattu taitavasti. Mutta … näinkin monen lapsiuhrin olisi luullut laittavan koko Suomen poliisivoimat liikkeelle, sen verran järkyttävistä asioista oli kyse. Minusta se, että murhia ratkoo pääosin Isa ja Niiles, oli outoa. Joku Keskusrikospoliisista tosin käväisee paikalla. Armeija hätiin haravoimaan maastoa ja pysäyttämään ajoneuvoja, kymmenet poliisit haastattelemaan kyläläisiä, tiedotustilaisuus televisioon eli täysi härdelli päälle. Nyt murhaaja sai puuhastella ihan rauhassa ja harhauttaa poliiseja. Eli kaikki peliin suuremmalla koneistolla. Tämä on Isa Karos –avausromaani ja ehkä siksi romaanissa keskityttiin näinkin paljon Isan ja Niileksen omaan elämään ja menneisyyteen. Erilainen ja koukuttava suomalainen dekkari, sujuvaa ja virheetöntä tekstiä. Odotan mielenkiinnolla jatkoa. Vaikuttava esikoisteos.

Ian McEwan: Lauantai

Ian McEwan (s. 1948): Lauantai (Saturday) (Otava, 2005)

Neurokirurgian lyhyt oppimäärä

McEwan on monipuolinen kirjoittaja ja jotenkin tuntuu, että hän pystyy väsäämään romaanin aiheesta kuin aiheesta. Joskus hänen kirjojensa teksti on napakkaa ja tiivistä, joskus taas rönsyilevää, viipyilevää ja pikkutarkkaa elämän eri osa-alueiden kuvaamista, kuten tämä Lauantai. Vaikka kirja kuvaa yhden päivän tapahtumia, se on täynnä sekä ammatillisia että muita yksityiskohtia niin paljon, että alan jo hengästyä. McEwan seurasi kahden vuoden ajan kirurgien työskentelyä National hospital for Neurology and Neurosurgery-sairaalassa Lontoossa. Mikä pitkäjänteisyys ja asioihin vihkiytyminen! Respect!

Henry Perowne on taitava ja työlleen omistautunut neurokirurgi. Henryllä on perhe, vaimo ja kaksi aikuista lasta. Rakkaus Rosalindeen kukoistaa. Elämä soljuu omalla painollaan, kaikki elementit ovat kohdallaan. Alun parisataa sivua olivat yhtä alastalonsalia. Meinasin jo luovuttaa. Jos lääketiede olisi oma alani, tämä romaani toimisi hyvinkin oppikirjana, niin taitavasti ja yksityiskohtaisesti (mutta ei mitenkään tylsästi) kuvaillaan niitä leikkauksia, joita Perowne on vuosien saatossa tehnyt. Sitten tulee viikonloppu ja lauantai.

Perowne oli nähnyt eräänä iltana taivaalla palavan lentokoneen ja palaa halusta saada lisätietoa asiasta, uumoilee, että kyseessä on terrori-isku, kaksi lentäjää on vangittu. Lähi-idän sota on tuloillaan ja mielenosoitukset ravistelevat Englantia. Juuri tänä lauantaina, vapaapäivänään, Perowne lähtee tapansa mukaan pelaamaan kavereittensa kanssa squashia, mutta joutuu mielenosoittajien takia ajamaan sivukadulle, jossa törmää kolmen miehen autoon. Tilanne on pelottava, vaikka henkilövahingoilta säästyttiin. Perowne tunnistaa eräällä miehistä aivoperäisen sairauden ja saa näin lisäaikaa alkamalla keskustella kyseisen tyypin, Baxterin, kanssa. Tilanne laukeaa ja kaikki lähtevät omiin suuntiin.

Mutta miehille jäi jotakin hampaankoloon, he tunkeutuvat Perownen kotiin ja uhkailevat ja nöyryyttävät sekä Rosalindea että tytärtä. Jossakin vaiheessa syntyy käsirysy ja Perownen poika työntää Baxterin alas rappusia sillä seurauksella, että mies kiidätetään sairaalaan pää veressä. Perowne haluaa varta vasten mennä sairaalaan, vaikka on hänen vapaapäivänsä. Hän tekee Baxterille aivoleikkauksen. Tähän saakka ajattelin, että siinäpä kunnon mies, sankari, joka operoi hyökkääjänsä. Mutta sitten rupesin ajattelemaan asiaa toiselta kantilta. Perowne jätti perheensä oman onnensa nojaan näinkin kauhean tilanteen jälkeen. Mutta … kirurgi on aina kirurgi, tuntuu, että mikään ei mene sen edelle, ei edes oman perheen hätä.

Romaani on yhtä tunteiden vuoristorataa, mennyt, nykyaika ja tulevaisuus täyttävät Perownen pään. Juuri ihmismielen koukeroita ja mielenliikkeitä McEwan kuvaa taitavasti. Pitkiä kappaleita, pitkiä lauseita, suomentajalla (Juhani Lindholm) on ollut tässä kova duuni, mutta mielestäni hän onnistui loistavasti. Melkein 400 sivua, ja kaikki tämä tapahtui yhden ainoan päivän aikana. Välillä tuskastuin montakin kertaa, kun asioita ja tapahtumia vatkataan sivukaupalla, alun parisataa sivua olivat ehkä vaikeimmat, kun mitään ei oikeastaan tapahdu. Odottelin kultaista leikkausta malttamattomana. En ole koskaan pelannut squashia, mutta tämän kirjan jälkeen luulisin hallitsevani senkin. Mikään helppo kirja tämä ei ole. Silti voit kääriytyä vilttiin, laittaa kynttilän palamaan ja suklaalevyn valmiiksi ennen kuin avaat Lauantain. Aina kun turhaudut liiallisiin yksityiskohtiin ja ylipitkiin lauseisiin, ota pala suklaata, se pehmentää olotilaa kummasti. Kirjan nimi on todella osuva. Lauantaista tulee assosiaatio letkeästä päivästä ilman työtä, voit tehdä mitä haluat tai olla tekemättä. Se on ainakin minulle merkinnyt aina ihan oikeaa lepopäivää, pitkiä aamuja. Niin varmaan Henry Perownellekin. Mutta tämän kyseisen lauantain jälkeen mitkään lauantait eivät Perownesta ehkä tunnu enää samanlaisilta.

Tämän kirjoitin lauantaina 3.11.2018 Unkarissa, Geresdlakin kylässä. Mittari näyttää 22 astetta. Nautimme juuri iltapäiväkahvit ulkona terassilla. Ilma on lempeä, utuinen, ei tuule eikä sada. Mutta illan totaalinen pimeys laskeutuu äkkiarvaamatta ja yhtäkkiä olemme pehmeän pimeyden syleilyssä.