Jyrki Joensuu: Janne Valkeeniemi, lääkäri ja ihminen

Jyrki Joensuu: Janne Valkeeniemi, lääkäri ja ihminen (2018, J&K)

Melkein 700 sivua, painoa 1,3 kg. Kirja vei ison osan lentolaukustani, kun saavuin Unkariin maaliskuussa. Ihailin kirjan värirunsasta kantta, jonka on suunnitellut Aleksi Joensuu. Selvitin tietenkin oitis Jyrkin ja Aleksin sukulaisuussuhteen. Aleksi Joensuu on Jyrki Joensuun poika, Lahden Taideinstituutista valmistunut kuvataiteilija, jolla on galleria Lahdessa osoitteessa Mariankatu 15. Ehdoton vierailukohde, kunhan täältä Unkarista kotiudun. Joensuun dynastialla on osaamista ja viitseliäisyyttä vaikka muille jakaa.

Mutta nyt Janne Valkeeniemen pariin. Kirja on saanut alkunsa v. 2001, mutta uskon, että Joensuu on kypsytellyt sitä paljon kauemmin. Pakko mainita, että eräänä iltana, juuri ennen Unkariin lähtöäni, ovikelloni soi. Avasin oven ja siellä seisoi charmikkaasti harmaantunut herrasmies, joka ojensi minulle tämän kirjan. Tilanne oli niin yllättävä, että en tajunnut pyytää omistuskirjoitusta. Ja nythän kirja jää tänne Geresdlakin kylän kirjastoon suomenkielisten kirjojen hyllyyn. Kylässä asuu lukuisia suomalaisia lääkärinvirasta eläköityneitä, joten uskon, että kiinnostusta riittää.

Sen verran ehdimme keskustella, että kyseessä ei ole Jyrki Joensuun alter ego (uskokoon ken haluaa 😊). Mutta miten voi kirjoittaa, ettei oma elämä lyö tekstistä läpi, tosiasiahan on, että tyhjyydestä ei voi ammentaa. Aloitin tämän jättiläiskirjan lukemisen hieman empien, koska olin valmistautunut mielenterveyspotilaiden epikriiseihin, mutta lukemisen edetessä aloin oivaltaa, että tätä kirjaa kirjoittaa jonkin sortin ”potilas”.

”Vältän totuutta, koska sitä ei usko kukaan”

Alku on surullinen. Janne Valkeeniemi poistuu työpaikaltaan. Ei kukkia, ei kahvitilaisuutta, ei halauksia, ei itkusta punaisia silmiä. Takana pitkä ja kunniakas ura ihmismielen tuntijana. Sisätautien ja psykiatrian erikoislääkäri Janne Valkeeniemi kirjoitti viimeisen työpäivän viimeisen potilaansa kertomuksen harkitusti.

”Iltapäivälehden paskanruskea lööppi tahrii maineen vaalean samettitakin, ja sitä ei kukaan saa pestyksi.” Niin totta!

Janne Valkeeniemi ajaa viimeisen työpäivän päätteeksi taksilla Pispalaan, ryyppää pubissa, räyhää ja tappelee ja heitetään lopuksi ulos. Tässä kohtaa lukija oivaltaa, että Janne on todellakin ihminen, tavallinen ja normaali, ihan kuin me muutkin. Noin kuvaannollisesti. Janne ajautuu huonossa hapessa Siirin hoteisiin, eikä heti muista, että Siiri on hänen hoitotätinsä lapsuuden ajoilta. Hän saa jäädä Siirille asumaan ja maksaa vuokran työllään. Lapsuus- ja nuoruusmuistot pyrkivät pintaan, ihan kuin meillä kaikilla, varsinkin kun ikää tulee. Palaamme niihin tapahtumiin ja tunnelmiin yhä useammin ja useammin muistot joko kultaantuneina tai sitten lapsuudesta nousee asioita, joiden käsittelyyn tarvitsemme ammattiapua. Ja juuri tähän saumaan Jannekin on asettunut. Hän syväluotaa ihmismielen saloja sellaisella intensiteetillä, että ei voi kuin ihailla ja ihmetellä ja on pakko jatkaa lukemista. Kahlaamisesta ei ole kyse, päinvastoin. Teksti on informatiivista ja hauskaa, traagista, koomista ja tragikoomista.

Toimettomuus rassaa ja Janne hakee työpaikkaa Pispalan terveyskeskuksesta. Hän käy parturissa, ostaa uudet vaatteet, otaksuu uuden elämän olevan tuloillaan. Mutta toisin käy. Rekrytoijat ovat tehneet läksynsä. He ovat tutkineet Janne taustatiedot ja homma tyssää ennen kuin alkoikaan. Psykomaailman sankari jätettiin tylysti rannalle. Mutta ei hätää. Siirin naapuri, rakennusmestari Pesonen on työmatkalla ja vaimonsa Margareta yksin kotona, joten Janne päättää tehdä tuttavuutta. Margareta käyttää Je reviens -nimistä parfyymiä. Sitten Siiri kuolee pitkällisen sairastelun jälkeen. Janne suree.

Jokaisen kappaleen alussa on muutama vinkki siitä, mitä tuleman pitää. Esim. kpl 13:

Jumala poliklinikalla

Kotikäynti jumalan luona

Jalkapalloa sairaalassa

Janne joutuu törmäyskurssille aika ajoin varsinkin silmäätekevin arvovaltaisten ihmisten kanssa ja hankkii tahtomattaankin vihamiehiä.

”Janne totesi vaatimattomasti, että onhan hänessä vajavaisuutta – enkelin siivet puuttuvat.”

Hän muistelee opiskeluaikojaan mm. Sveitsissä sekä lukuisia naisiaan, joista useimmat naimisissa olevia. Hulvattomat kohtaamiset potilaiden kanssa ja uskomaton replikointi piti otteessaan läpi koko opuksen. Välillä nauroin niin, että meinasin tippua tuolilta. Ainakin nyt tiedän, mitä sairaaloissa touhutaan. Vai tiedänkö?

Yhtäkkiä sivulla 633 on varoitus:

Seis! Katko!

… kirjalla on (kirjailijan mukaan) useita tekijöitä (6 kpl). Seksikohtaukset ovat muun kuin lääketieteen asiantuntijoiden kirjoittamia. Kuuden asiantuntijan kokoonpanoa ei julkisteta koskaan. Mikään ei ole aitoa, mitään kirjassa kuvattua ei ole tapahtunut…

Palasin Dostojevskin Kirjoituksia kellarista- kirjaan, josta kirjoitin blogissani v. 2016.

”Kyseessä on nelikymppinen mies, joka elää kellariloukossaan yhdessä palvelijansa kanssa. Yksinäisyydessään ja eristäytyneisyydessään hän keksii outoja juttuja itsestään, ympäristöstään ja tapaamistaan ihmisistä ja kirjaa niitä ylös. Kirjaa on sanottu nykyaikaisen psykologisen romaanin lähtökohdaksi, tiivis tutkielma ihmisen päänsisustasta.”

Jotakin niin perin tuttua ja samaa on tässä Joensuun kirjassa. Pitäisikö meidän nyt sääliä Jannea, joka joutuu koko ajan taistelemaan eri tantereilla, eniten ehkä itsensä kanssa? Rääväsuu, narsisti, riidankylväjä, omalla tavallaan mielipuoli? Vai kaikkia näitä? Paroni von Műnchhausen? (Karl Friedrich Hieronymus von Münchhausen oli saksalainen, Hannoverissa 1700-luvulla syntynyt vapaaherra, joka sepitti mielellään liioiteltuja kertomuksia). Onko Janne antisankari? Vai paneeko Joensuu lukijaansa halvalla vain ja ainoastaan, että tunnistaisimme itsemme näistä psykedeelisistä tarinoista?

Kaikki loppuu aikanaan, niin tämäkin kirja. Loppu oli kuitenkin ihan jotakin muuta kuin mitä olin uumoillut.

Kirjan lopussa oli vierasperäisten sanojen käännökset ja selitykset. Kielitaitoisena henkilönä en joutunut saksan- enkä ranskankielisiä lausahduksia useinkaan tsekkaamaan. Missään tapauksessa lukemista ei haitannut se, etten kaikkia sanoja tai sanontoja tunnistanut. Mielenkiintoista oli lääketieteen sanaston selitykset, osa aukesi heti lukiessa, osaa piti käydä vakoilemassa. Olen taas vähän viisaampi!

Ja tuo värikylläinen kansi, niin osuva, mehiläisiä lentämässä kukasta kukkaan!

Summa summarum: unohtumaton lukukokemus kaiken kaikkiaan. Osittain huvittava, tragikoominen, informatiivinen, soljuvaa kerrontaa. Ja koko ajan oli se tunne, että tätä ei ihan oikeesti voi tapahtua kenellekään, koskaan! Vai voiko? Lukekaa ja ottakaa selvää!
Tässä kuva hieman isompana, yksityiskohdat näkyvät paremmin.