Camilla Läckberg: Kultahäkki

Camilla Läckberg (s. 1974): Kultahäkki (2019 Otava)

Olipa vaikeaa tämän lukeminen (lähinnä ensimmäinen sivu ahdisti). Kirjan henkilöt edustavat ylintä yläluokkaa, heitä ihaillaan, kadehditaan ja pokkuroidaan. Faye on upporikkaan miehen vaimo, joka miehensä Jackin vaatimuksesta on keskeyttänyt opintonsa ja jäänyt kotiin huolehtimaan parin yhteisestä lapsesta Juliennesta. Faye on kuin häkkilintu, joka alkaa pyristellä tajutessaan tilanteensa, että on pelkkä statisti upean ja menestyvän miehensä rinnalla.

Jack pettää, hän on aina pettänyt. Jackia vie eteenpäin alapää. Ei riitä oman vaimon paneminen, koko ajan pitää valloittaa muita naisia. Faye on mielestäni epäuskottava ja naiivi, koska ei tee tilanteelle mitään, vaikka tietää totuuden. Eräs ystävättäristä yrittää vihjata siihen suuntaan, että Fayen pitäisi jotenkin turvata tulevaisuutensa, ”jos jotakin sattuu”. Ja kun jotakin sattui, eli Jack halusi eron, Faye jäi puille paljaille ja joutui jättämään ökykotinsa toisen naisen muuttaessa sinne.

Faye ei jää tuleen makaamaan, vaan tekee uskomattoman kostosuunnitelman Jackin kukistamiseksi. Hän luo Revenge-tuotemerkillään maailmanlaajuisen imperiumin, kosmetiikkaa, hajuvesiä ym. (Revenge = kosto) ja saa petettyjä naisia liikekumppaneikseen ja asiakkaikseen. Loppupelissä hän on niin rikas, että ostaa Jackin Compare-hoivakodin osake-enemmistön. Peli on likaista, mutta onko kosto sittenkään niin suloista kuin Faye oli ensin uumoillut. Se, että naiset ovat vahvoja ja saavuttavat unelmansa, ei mielestäni saisi perustua kostoon tai vehkeilyyn. Olemme niin paljon parempia. Kirjassa kaikki panevat kaikkia ja useat kymmenet seksikohtaukset tuntuivat päälleliimatuilta ja alkoivat loppujen lopuksi ahdistaa.

Mutta tämähän on kirja ja kirjailija saa kirjoittaa mitä huvittaa. Joku kuvasi kirjaa trilleriksi, mitä se ei minusta todellakaan ole. Välillä lukiessa tuntui, että katson b-luokan pornoleffaa. Tarina sinänsä on koukuttava, mutta tapa, jolla se kerrotaan epäuskottava. Miehet kuvataan jos nyt ei ihan idiootteina niin ainakin tyhminä.

Tarinassa valotetaan Fayen lapsuutta Fjällbackassa, jonka ajanjakson Faye haluaisi mieluummin unohtaa. Jotakin traagista muistoa hän kantaa mukanaan, tätä avataan vähitellen tarinan edetessä.

Mutta Faye saa kostonsa. Kirjan kannessa on lause ”naisen kosto on kaunis ja karmea”. Kaunis se ei mielestäni ollut, ei sinne päinkään, mutta karmea. Itse saman kohtalon kokeneena mietin aikoinaan totta kai myös jonkinlaista kostoa. Mutta laulussakin sanotaan, että ”pettäjän tie on tuskainen, käy harhaan …”, joten kyllä pettäjäkin, niin kuin me kaikki, löytää edestään sen minkä on taakseen jättänyt, ennemmin tai myöhemmin. Koska kaikilla teoillamme on seuraukset. Melko kevyt pläjäys tämä oli. 

Seuraavaksi tartun unkarilaisen dekkaristin Vilmos Kondorin kirjaan Budapestin marraskuu (2017, Tammi). Sitä ennen tutustun Halmesvirta - Nyyssösen teokseen Unkarin kansannousu, koska Kondorin dekkarin lopputapahtumat sijoittuvat juurikin v:n 1956 kansannousun ajanjaksoon.

Terkkuja myös Helsingin mammuttikirjamessuilta. Huisketta ja hulinaa. Ostin kaksi kirjaa, toinen Miranda Julyn novellikokoelma Uimakoulu, toinen elämäntapaopas/ selviytymistarina/Karita Aaltonen tai miksi sitä nyt voisi nimittää, joka tapauksessa siinä on paljon "tervehdyttäviä" ravinto-ohjeita, ohjeita kehon voimaan ja mielen voimaan liittyen. Jospa oppisin jotakin uutta. Junassa Lahteen palatessani luin messuilla jaettua ilmaiskirjaa EU-perusteos/Heli Satuli. Suosittelen kaikille, selkokieltä ja ymmärrettävää tekstiä ilman jargonia.

Pekka Hiltunen: Vilpittömästi sinun

Pekka Hiltunen (s. 1966): Vilpittömäsi sinun (2013 Gummerus)

Erittäin kiinnostava tuttavuus, kirja, joka sai v. 2012 johtolankapalkinnon. Pekka Hiltunen on toimittaja, joka osaa asiansa. Olen niin tykästynyt näihin toimittajien kirjoittamiin kirjoihin. Teksti on sujuvaa niin kuin ammatikseen kirjoittavalla pitääkin olla, sisältö monipolvista ja informatiivista, tarkkaa ja yksityiskohtaista sekä ympäristön että ihmismielen kuvausta.

Suomalainen nuori nainen, Lia Pajala, on muuttanut Lontooseen paetakseen jotakin menneisyyden traumaattista kokemusta. Hän saa graafikon paikan Level-nimisestä lehdestä. Ja on osaansa tyytyväinen, tosin illat ovat samanlaisia; lenkkeilyä, patsaspuistossa kävelyä jne. Sitten tulee sanoisinko kohtalokas syntymäpäivä. Lia bilettää työkavereidensa kanssa pubissa ja ilta on kaikin puolin onnistunut. Hänen juttusilleen tulee suomalainen nuori nainen Mari. Mari avautuu itsestään sen verran, että kertoo omaavansa selvännäkijän lahjan. Hän ”tietää” mitä ihmisten päässä liikkuu, mitä he suunnittelevat. Mari kiehtoo Liaa ja heistä tulee ystävykset. Suomalainen kaksikko.

Eräänä aamuna matkalla töihin Lia näkee bussista jotakin kammottavaa. Volvon takakontista keskellä Lontoota on juuri löydetty nuoren naisen pahoin runneltu ruumis. Ruumista ei tunnisteta kuukausiin, mutta Liaa tämä tapaus ei jätä rauhaan. Marilla on oma firma, Studio, mutta Lia saa tietää tarkempia yksityiskohtia firman toimialasta pikkuhiljaa luottamuksen kasvaessa.

Vihdoin Mari kutsu Lian Studioon. Paljon huoneita, työntekijät alansa huippua, hakkereita, näyttelijä, monitoimimies, tietotekniikkaguruja. Lia tuntee Maria kohtaan pelonsekaista kunnioitusta. Mitä ihmeessä Studiossa touhutaan? Pikkuhiljaa kuvio alkaa seljetä Lialle ja kuin huomaamattaan hän on mukana salaisissa operaatioissa. Mari kerto, että Studion avulla paha saa palkkansa eli väärintekijät, jotka luulevat päässeensä pälkähästä, joutuvat tilille. Tähtäimessä on väkivaltainen oikeistopoliitikko, jonka takana on yrityshuijauksia, perheväkivaltaa, rasististen porukoiden tukemista jne.

Lia kertoo Marille, ettei pääse irti auton takakontista löytyneen naisen kohtalosta ja alkaa omatoimisesti etsiä johtolankoja ja joutuu hengenvaaraan, mutta Studion henkilökunnan avulla selviää kiperistä paikoista. Studio ja sen henkilökunta on valjastettu toimimaan yhteiskunnallisen oikeudenmukaisuuden puolesta. Ollaan kiikun kaakun lain oikealla puolella, vaikka Lia sitä välillä epäileekin. Auton takakontista löytyneen naisen tapaus alkaa selvitä lähinnä Lian ansiosta. Taustalta löytyy ihmiskauppaa, prostituutiota, uhkailua kiristystä ja väkivaltaa. Ja ruumiita tulee lisää.

Vilpittömästi sinun aloittaa Studio-sarjan, toinen osa on nimeltään Sysipimeä ja kolmas Varo minua. Sarjaa on käännetty useille kielille ja ei voi kuin toivoa, että jonakin päivänä tämä upea pläjäys nähtäisiin valkokankaalla. Luulen, että Lia Pajala päihittäisi mennen tullen Saga Norénin (Silta).

Ensin ajattelin, että kaikki se, mitä Studion ympärille oli rakennettu, on fiktiivistä tarinointia, kunnes tajusin tai oikeastaan pelästyin sitä tosiasiaa, että tämä on totta, dystooppinen kuvaus siitä, miten elämäämme voidaan yhä enenevässä määrin tarkkailla ja junailla kulloinkin haluttuun suuntaan. Miten tietokoneitamme hakkeroidaan, valokuvia ja videonpätkiä muokataan, turvakamerat kertovat missä kulloinkin kuljemme ja kenen kanssa jne. Sekä tiedon että ihmisten manipulointi on nyt jo lasten leikkiä. Kuka tahansa meistä voi joutua suden suuhun eikä ikinä voida tietää, mistä kaikki alkoi tai mikä on oikeasti totuus. Kenen tahansa maine voidaan pilata hetkessä, kaivaa pienetkin likaiset yksityiskohdat kaiken kansan riepoteltaviksi. Eikä kukaan huutele lähteiden perään.

Hiltunen on onnistunut todella hienosti. Monikerroksinen romaani, trilleri, ihmissuhdekuvaus ja mitä kaikkea. Kirjoitan tätä Unkarissa, Geresdlakin uinuvassa maalaiskylässä klo 17.00 paikallista aikaa, kaukana kaikesta pahasta. Mutta paha on ja pysyy. Nyt se on jossakin kaukana. Ulkona on vielä + 30 astetta, linnut laulavat ja sauna lämpiää. Hiltusen kirja antoi kuitenkin niin paljon ajattelemisen aihetta, että maailma näyttäytyy taas ainakin vähän aikaa erilaisena.

”Maailmaa paitsi pitää myös voi muuttaa”

Jyrki Joensuu: Janne Valkeeniemi, lääkäri ja ihminen

Jyrki Joensuu: Janne Valkeeniemi, lääkäri ja ihminen (2018, J&K)

Melkein 700 sivua, painoa 1,3 kg. Kirja vei ison osan lentolaukustani, kun saavuin Unkariin maaliskuussa. Ihailin kirjan värirunsasta kantta, jonka on suunnitellut Aleksi Joensuu. Selvitin tietenkin oitis Jyrkin ja Aleksin sukulaisuussuhteen. Aleksi Joensuu on Jyrki Joensuun poika, Lahden Taideinstituutista valmistunut kuvataiteilija, jolla on galleria Lahdessa osoitteessa Mariankatu 15. Ehdoton vierailukohde, kunhan täältä Unkarista kotiudun. Joensuun dynastialla on osaamista ja viitseliäisyyttä vaikka muille jakaa.

Mutta nyt Janne Valkeeniemen pariin. Kirja on saanut alkunsa v. 2001, mutta uskon, että Joensuu on kypsytellyt sitä paljon kauemmin. Pakko mainita, että eräänä iltana, juuri ennen Unkariin lähtöäni, ovikelloni soi. Avasin oven ja siellä seisoi charmikkaasti harmaantunut herrasmies, joka ojensi minulle tämän kirjan. Tilanne oli niin yllättävä, että en tajunnut pyytää omistuskirjoitusta. Ja nythän kirja jää tänne Geresdlakin kylän kirjastoon suomenkielisten kirjojen hyllyyn. Kylässä asuu lukuisia suomalaisia lääkärinvirasta eläköityneitä, joten uskon, että kiinnostusta riittää.

Sen verran ehdimme keskustella, että kyseessä ei ole Jyrki Joensuun alter ego (uskokoon ken haluaa 😊). Mutta miten voi kirjoittaa, ettei oma elämä lyö tekstistä läpi, tosiasiahan on, että tyhjyydestä ei voi ammentaa. Aloitin tämän jättiläiskirjan lukemisen hieman empien, koska olin valmistautunut mielenterveyspotilaiden epikriiseihin, mutta lukemisen edetessä aloin oivaltaa, että tätä kirjaa kirjoittaa jonkin sortin ”potilas”.

”Vältän totuutta, koska sitä ei usko kukaan”

Alku on surullinen. Janne Valkeeniemi poistuu työpaikaltaan. Ei kukkia, ei kahvitilaisuutta, ei halauksia, ei itkusta punaisia silmiä. Takana pitkä ja kunniakas ura ihmismielen tuntijana. Sisätautien ja psykiatrian erikoislääkäri Janne Valkeeniemi kirjoitti viimeisen työpäivän viimeisen potilaansa kertomuksen harkitusti.

”Iltapäivälehden paskanruskea lööppi tahrii maineen vaalean samettitakin, ja sitä ei kukaan saa pestyksi.” Niin totta!

Janne Valkeeniemi ajaa viimeisen työpäivän päätteeksi taksilla Pispalaan, ryyppää pubissa, räyhää ja tappelee ja heitetään lopuksi ulos. Tässä kohtaa lukija oivaltaa, että Janne on todellakin ihminen, tavallinen ja normaali, ihan kuin me muutkin. Noin kuvaannollisesti. Janne ajautuu huonossa hapessa Siirin hoteisiin, eikä heti muista, että Siiri on hänen hoitotätinsä lapsuuden ajoilta. Hän saa jäädä Siirille asumaan ja maksaa vuokran työllään. Lapsuus- ja nuoruusmuistot pyrkivät pintaan, ihan kuin meillä kaikilla, varsinkin kun ikää tulee. Palaamme niihin tapahtumiin ja tunnelmiin yhä useammin ja useammin muistot joko kultaantuneina tai sitten lapsuudesta nousee asioita, joiden käsittelyyn tarvitsemme ammattiapua. Ja juuri tähän saumaan Jannekin on asettunut. Hän syväluotaa ihmismielen saloja sellaisella intensiteetillä, että ei voi kuin ihailla ja ihmetellä ja on pakko jatkaa lukemista. Kahlaamisesta ei ole kyse, päinvastoin. Teksti on informatiivista ja hauskaa, traagista, koomista ja tragikoomista.

Toimettomuus rassaa ja Janne hakee työpaikkaa Pispalan terveyskeskuksesta. Hän käy parturissa, ostaa uudet vaatteet, otaksuu uuden elämän olevan tuloillaan. Mutta toisin käy. Rekrytoijat ovat tehneet läksynsä. He ovat tutkineet Janne taustatiedot ja homma tyssää ennen kuin alkoikaan. Psykomaailman sankari jätettiin tylysti rannalle. Mutta ei hätää. Siirin naapuri, rakennusmestari Pesonen on työmatkalla ja vaimonsa Margareta yksin kotona, joten Janne päättää tehdä tuttavuutta. Margareta käyttää Je reviens -nimistä parfyymiä. Sitten Siiri kuolee pitkällisen sairastelun jälkeen. Janne suree.

Jokaisen kappaleen alussa on muutama vinkki siitä, mitä tuleman pitää. Esim. kpl 13:

Jumala poliklinikalla

Kotikäynti jumalan luona

Jalkapalloa sairaalassa

Janne joutuu törmäyskurssille aika ajoin varsinkin silmäätekevin arvovaltaisten ihmisten kanssa ja hankkii tahtomattaankin vihamiehiä.

”Janne totesi vaatimattomasti, että onhan hänessä vajavaisuutta – enkelin siivet puuttuvat.”

Hän muistelee opiskeluaikojaan mm. Sveitsissä sekä lukuisia naisiaan, joista useimmat naimisissa olevia. Hulvattomat kohtaamiset potilaiden kanssa ja uskomaton replikointi piti otteessaan läpi koko opuksen. Välillä nauroin niin, että meinasin tippua tuolilta. Ainakin nyt tiedän, mitä sairaaloissa touhutaan. Vai tiedänkö?

Yhtäkkiä sivulla 633 on varoitus:

Seis! Katko!

… kirjalla on (kirjailijan mukaan) useita tekijöitä (6 kpl). Seksikohtaukset ovat muun kuin lääketieteen asiantuntijoiden kirjoittamia. Kuuden asiantuntijan kokoonpanoa ei julkisteta koskaan. Mikään ei ole aitoa, mitään kirjassa kuvattua ei ole tapahtunut…

Palasin Dostojevskin Kirjoituksia kellarista- kirjaan, josta kirjoitin blogissani v. 2016.

”Kyseessä on nelikymppinen mies, joka elää kellariloukossaan yhdessä palvelijansa kanssa. Yksinäisyydessään ja eristäytyneisyydessään hän keksii outoja juttuja itsestään, ympäristöstään ja tapaamistaan ihmisistä ja kirjaa niitä ylös. Kirjaa on sanottu nykyaikaisen psykologisen romaanin lähtökohdaksi, tiivis tutkielma ihmisen päänsisustasta.”

Jotakin niin perin tuttua ja samaa on tässä Joensuun kirjassa. Pitäisikö meidän nyt sääliä Jannea, joka joutuu koko ajan taistelemaan eri tantereilla, eniten ehkä itsensä kanssa? Rääväsuu, narsisti, riidankylväjä, omalla tavallaan mielipuoli? Vai kaikkia näitä? Paroni von Műnchhausen? (Karl Friedrich Hieronymus von Münchhausen oli saksalainen, Hannoverissa 1700-luvulla syntynyt vapaaherra, joka sepitti mielellään liioiteltuja kertomuksia). Onko Janne antisankari? Vai paneeko Joensuu lukijaansa halvalla vain ja ainoastaan, että tunnistaisimme itsemme näistä psykedeelisistä tarinoista?

Kaikki loppuu aikanaan, niin tämäkin kirja. Loppu oli kuitenkin ihan jotakin muuta kuin mitä olin uumoillut.

Kirjan lopussa oli vierasperäisten sanojen käännökset ja selitykset. Kielitaitoisena henkilönä en joutunut saksan- enkä ranskankielisiä lausahduksia useinkaan tsekkaamaan. Missään tapauksessa lukemista ei haitannut se, etten kaikkia sanoja tai sanontoja tunnistanut. Mielenkiintoista oli lääketieteen sanaston selitykset, osa aukesi heti lukiessa, osaa piti käydä vakoilemassa. Olen taas vähän viisaampi!

Ja tuo värikylläinen kansi, niin osuva, mehiläisiä lentämässä kukasta kukkaan!

Summa summarum: unohtumaton lukukokemus kaiken kaikkiaan. Osittain huvittava, tragikoominen, informatiivinen, soljuvaa kerrontaa. Ja koko ajan oli se tunne, että tätä ei ihan oikeesti voi tapahtua kenellekään, koskaan! Vai voiko? Lukekaa ja ottakaa selvää!
Tässä kuva hieman isompana, yksityiskohdat näkyvät paremmin.

Donna Tartt: Jumalat juhlivat öisin, v. 1992, WSOY

Donna Tartt ( s.1963) on yhdysvaltalainen kirjailija. Hänen esikoisromaaninsa Jumalat juhlivat öisin (the Secret History) ilmestyi v.1992. Muut romaanit ovat Pieni ystävä ja Tikli, josta Tartt sai v. 2014 Pulitzerin kirjallisuuspalkinnon. 

Kirjan päähenkilö, Richard Papen Kaliforniasta, aloittaa opiskelun Hampden Collegessa (käsittääkseni kyseessä on kuvitteellinen yliopisto). Rinta rottingilla Richard saapuu yliopistoon paremman elämän toivossa. Heti opintojen alussa hän kuulee karismaattisesta muinaiskreikan opettajasta Julian Morrowista, jonka ryhmään Richard haluaa väen väkisin, vaikka hänelle tehdään selväksi, että mies ei ota uusia opiskelijoita.

Ryhmä sinänsä on joukko erilaisia ja mielenkiintoisia persoonia, jotka eristäytyvät muusta opiskelijajoukosta; Henry, Bunny, Francis ja kaksoset Charles ja Camilla. Ja tähän ryhmään Richard halajaa ja pääsee. Kirja alkaa melko jäätävästi:

”Lumi alkoi sulaa ja Bunny oli ollut kuolleena monta viikkoa ennen kuin aloimme ymmärtää tilanteemme vakavuuden. Hänhän oli kuolleena kymmenen päivää ennen kuin hänet löydettiin”.

Jokseenkin outoa/ihailtavaa, että yksi kirjan päähenkilöistä ajetaan sisään ensimmäisessä lauseessa – kuolleena monta viikkoa. Mutta ennen alkuasetelmaa saamme lukea koko valtaisan romaanin melkein loppuun, ennen kuin syyt ja seuraukset Bunnyn kuolemaan tulevat ilmi. Richard saa selville sattumalta (tai hänelle kerrottiin tarkoituksella), että muu ryhmä oli vahingossa tappanut ihmisen. Kysymyksessä oli jonkinlainen kreikkalaisen mytologian hurmoksessa keskellä metsää tapahtunut maanviljelijän vahinkosurma (poissulkematta alkoholia ja huumeita). Ehkä mielsin sen jonkinlaisena larppauksena eli mielikuvitushahmoihin eläytymisenä. Joka tapauksessa porukka oli todella sekaisin surman hetkellä. Kampuksella kiertää huhu, että Julian Morrowin ryhmä harrastaa saatanan palvontaa, mutta kyseessä oli pelkkä huhu. Outo tämä sisäänpäin lämpiävä joukko kuitenkin oli. He ovat koko ajan yhdessä, niin opinnoissa kuin vapaa-aikanakin, nukkuvat toistensa sängyissä jne. Mutta kaikki ovat kuitenkin yksilöitä, erilaisia ja eri tavalla asioihin reagoivia, joitakin painaa syyllisyys enemmän kuin toisia. Pojat pelkäävät, totta kai, kiinnijäämistä. Richard, joka siis ei vielä tuolloin kuulunut ryhmään, ehdottaa tunnustamista, mutta ei saa vastakaikua. Tehty mikä tehty. Julian on nuorille isähahmo, joka moneltakin on omassa elämässä puuttunut, rahalla on korvattu rakkaus.

Yksi porukasta, Bunny, alkaa panikoida ja hän alkaa vihjailla muulle porukalle jopa muitten kuullen tapahtumista. Kun muu porukka porskuttaa vanhempiensa rahoilla, Richard tekee töitä lomiensa ajan psykologian professori Rolandin apuna, että selviytyisi jotenkin opinnoista. Jostakin syystä hän ei kerro kavereilleen, että joutuu tulemaan omillaan toimeen, jonkinlainen häpeä kai rikkaitten kakaroiden yliopistossa.

Lukiessani yritin pähkäillä, onko tämä ihmissuhderomaani, psykologinen trilleri vai dekkari ja tulin siihen tulokseen, että tämä on kaikkia näitä. Taitavaa hengästyttävää dialogia, jossa yksikään repliikki ei ole epäuskottava, jossa ihmismielen salaiset ajatuskuviot tuodaan niin taitavasi esiin, etten tiedä, mihin vertaisin. Elin tämän porukan kanssa heidän elämäänsä, olin kuin yksi heistä. En ymmärrä, miten Tartt sen tekee, mutta koko ajan olen poikien puolella. On vaarallista olla rikollisen puolella, sen toki tiedän, mutta tunsin syvää empatiaa, tiedä sitten mistä johtuu. Niin kuin yleensäkin, myös tässä ryhmässä oli manipuloija, jonka toimia muut eivät kyseenalaistaneet. Totuus valkeni vasta, kun teko oli tehty.

Nämä pikkujumalat juhlivat paitsi öisin myös päivisin. Alkoholi, huumeet ja lääkkeiden väärinkäyttö vauhdittivat olemattomia opintoja, joista vain Richard selvisi loppututkintoon saakka. Joka ikinen päivä pönttö oli enemmän tai vähemmän sekaisin viinasta ja kovista huumeista ja piti pinnistää voimansa äärimmilleen, että kykeni lähtemään ihmisten ilmoille ja selviytymään edes jotenkuten arjesta.  

Ryhmä kyllästyy Bunnyn vihjailuihin ja alkaa suunnitelma Bunnyn pään menoksi. Ja Bunny kuolee. Hän ”putoaa” rotkoon. Alkaa suuret mittakaavat saava etsintä, mukaan tulee FBI ja silmukka ryhmän ympärillä alkaa kiristyä. Mutta he pääsevät kuin koira veräjästä. Nuoria kuulustellaan, koska Bunnyhän oli yksi heistä, mutta he seisovat yhtenä rintamana. Käsittääkseni he eivät tunne sen kummemmin syyllisyyttä, tekohan oli jokseenkin perusteltu, paha sai palkkansa. Teolla tai teoilla on kuitenkin seurauksensa. Kaikkien pää ei kestä ja loppu on surullinen, syyllisyys painaa, se on selvä, vaikka surmat jäävätkin ratkaisematta. Joukko osallistuu Bunnyn hautajaisiin, joiden tragikoominen kuvailu on yksi kirjan kohokohtia. Seremonian aikana käydään läpi Bunnyn äidin lääkearsenaali, koska pakko on jotakin koko ajan vetää.

Samoin kampuksen hippiyhteisön tekemiset ihmetyttivät niin ryhmää kuin minuakin. Hulvaton kuvaus. Pakko tämäkin on kertoa: Kampuksella kiirii huhu, että opiskelijoiden asuntolat tutkitaan huume-epäilyjen takia. Kaikki alkavat mättää yksissä tuumin ruohoa vessanpönttöihin, jotka tukkeutuvat ja paikalle pitää kutsua putkimies. No se oli vain pieni yksityiskohta, mustaa huumoria traagisten tapahtumien keskellä.

Tiedän, että tämä kirja on herättänyt todella voimakkaita tunteita. Siitä joko pidetään tai ei.

Joku pitää sitä tylsänä viinan ja huumeidenhuuruisen opiskelijaelämän kuvauksena.

Minusta kirjan omituinen ja omintakeinen tunnelma oli niin onnistunut, etten olisi millään 

halunnut sen loppuvan. Romaani valottaa myös kreikkalaista filosofiaa ja historiaa. 

Mikään ei voi voittaa kreikkalaisia myyttejä, joiden saloihin tämä porukka uppoaa.

Luin välillä otteita Sinikka Vuolan ja Tommi Melenderin kirjasta Maailmojen loput. Harva romaani onnistuu säväyttämään lopuillaan, se on fakta. Romaanien lopetuksissa ilmenee usein kiire saada tarina päätökseen. Näin oli ikävä kyllä tämänkin kirjan kohdalla. Olisin toivonut, että koko pläjäys olisi loppunut kysymyksiä herättävästi, ilman selittävää epilogia. Lukijana olisin toivonut tilaa omalle tulkinnalle, nyt en saanut siihen tilaisuutta. Hieno kirja joka tapauksessa, yksi parhaista lukukokemuksista ikinä.

Mittari näyttää 27 astetta. Geresdlakin kylä Unkarissa kylpee vehreydessä, hedelmäpuut ovat kukkineet ja pienet hedelmien aihiot ovat jo aluillaan. Lauantaina olin kyläkirkkomme katolisessa messussa ja muistelin Pariisin aikojani ja lukuisia käyntejä Notre Damessa, tuossa kirkkojen kirkossa. Moni asia saattaa muuttua hetkessä.

Annika Idström: Kirjeitä Trinidadiin 1989, WSOY

Annika Idström (1947 – 2011): Kirjeitä Trinidadiin

Luin aikoinaan Idströmin läpimurtoteoksen Veljeni Sebastian, enkä ole siitä ehkä vieläkään kokonaan toipunut. Kirja on karu kertomus lapsuuden kipuiluista ja siitä, kun kukaan ei oikeasti välitä. Missä ovat aikuiset, kun heitä eniten tarvitaan?

Koin Kirjeitä Trinidadiin jokseenkin samantyyppisenä. Isä, äiti ja 14-vuotias tytär matkustavat Harrasmatkojen järjestämälle seuramatkalle Jerusalemiin. Isä, Seppo Sirén, on vaatimaton verovirkailija, joka saa kaikki sympatiat puolelleen heti alkumetreillä. Näitä hiljaisia puurtajia virastot ovat täynnä, kasvottomia harmittomia ihmisiä, jotka vuodesta toiseen jaksavat palvella. Mutta tarinan soljuessa eteenpäin ahdistavana ja outona, Seppo näyttäytyykin aivan uudessa valossa. Vaimonsa Elisabet on jonkinlainen sekopää, niin Seppo ainakin antaa ymmärtää kirjeissään tohtori Syväriselle. Ursula-tytär on iso ja kömpelö, jälkeenjäänyt ja arvaamaton ja vaatii jatkuvaa silmälläpitoa.

Sepolla on ollut lukuisia irtosuhteita ja viimeisin suhde veroviraston aputyttöön on juuri niin raadollinen, että tajuan Sepon olevan psykopaatti. Sepon ja Elisabethin kummallinen avioliitto saa matkan aikana yhä enenevässä määrin outoja, jopa tragikoomisia piirteitä. Seppo on aikoinaan ajautunut avioliittoon jonkinlaisesta säälintunteesta Elisabetia kohtaan ja nyt vaimo nöyryyttää häntä koko matkaseurueen edessä halailemalla matkanjohtajaa ja marssittamalla hotelliin Marokossa tapaamansa Benin. Tässä vaiheessa Seppo joutuu majoittumaan hotellin varastona olleeseen kopperoon – ikkunoissa on kalterit. Ursula hyppii ulkona uima-altaaseen, mutta isä ei jaksa innostua tytön uimisesta. Äiti huitelee missä milloinkin.

Käsittämätön ja ahdistava kuvaus perheen sisäisistä ristiriidoista, lapsen yksinäisyydestä – siitä kun kukaan ei välitä eikä kuuntele.

Lopussa Ursulan kirjeet paljastavat, minkälaista elämää hän on elänyt. Siitä elämästä isällä ei näytä oleva minkäänlaista käsitystä. Pimeässä komerossa tuntikausia, kun äidillä oli vieraita, lyönneistä… Ursulan selväjärkiset kirjeet paljastavat mielestäni sen, että hän oli perheessä vähiten sekopää. Ja mitä Ursulalle tapahtui uima-altaalla? Loppu oli todella ahdistava. Epätoivoinen kuvaus siitä, mitä tapahtuu, kun lapsesta ei pidetä huolta, kun kukaan ei kuuntele, ei ota syliin eikä lohduta. Eikä kukaan joudu vastuuseen. Kirjan nimi on osuva. Ursula kirjoittaa isälleen kirjeitä ja toteaa, että ihan sama vaikka hän lähettäisi kirjeet Trinidadiin.

Raadollinen kuvaus avioparista, jota viha ja halveksunta liimaavat yhteen. Kurjuutta ja epätoivoa, alistamista ja nöyryyttämistä, pelkkiä negatiivisia tunteita. Tottumus on toinen luonto. Elisabet odottaa Benille lasta, muta Ben on lähtenyt.

”Minä odotan lasta. Seppo kysyi koska hän tulisi ja lupasi olla kentällä vastassa”

 

Agnès Martin-Lugand: Onnelliset ihmiset lukevat ja juovat kahvia

Agnès Martin-Lugand: Onnelliset ihmiset lukevat ja juovat kahvia

Bazar, 2018

(Les gens heureux lisent et boivent du café)

Hieman epäröin tarttua tähän kirjaan, en tiedä miksi. Mutta ehkä se, että Onnelliset- kahvila sijaitsee Pariisissa, sai minut tietenkin koukkuun. Kirjan kannessa kaunis nuori nainen katselee kaukaisuuteen. Ilmiselvästi hän on kahvilassa lukemassa kirjaa ja näyttää elämäänsä tyytyväiseltä. Kirjan tie on kuin suoraan sadusta. Omakustanne, josta ranskalainen kustantaja kiinnostui ja nosti sen tietoisuuteen julkaisemalla sen omilla listoillaan. Useat kirjabloggaajat kiinnostuivat myös kirjasta ja näin tie tähtiin oli valmis.

Raskaiden ja surullistenkin dekkareiden jälkeen oli oikeastaan ihanaa lukea tekstiä, jossa ketään ei kiduteta, ketään ei uhata tai pelotella, ketään ei tarvitse paeta. Mannaa sielulle, sanoisin. Joku muu sanoisi ehkä, että kevyttä chick littiä. So what! Teksti soljuu eteenpäin melkoisella jännitteellä, vaikka mitään kovin ”suurta” ei tapahdukaan. Diane ja ystävänsä Felix pitävät Onnelliset kahvilaa Pariisissa, paitsi että Diane ei ole käynyt koko lafkassa aikoihin. Diane pakenee menneisyyttään, hänen henkilökohtainen tragediansa ajaa hänet Irlannin kaukaiseen kolkkaan, hän haluaa muuttaa pois raskaiden muistojen täyttämästä kodista ja saada etäisyyttä kahvilaan.

Pienestä Irlannin Mulrannyn kylästä hän vuokraa pienen mökin, jonne hautautuu päiväkausiksi käymättä edes ulkona. Ryyppää ja sauhuttelee sen minkä kerkiää, eikä jaksa huolehtia ulkonäöstään. Naapurimökki on tyhjänä, mutta Dianelle selviää, että siinä asuu vuokranantajansa veljenpoika Edward. Molemmat kauhistuvat ajatuksesta, että ovat toistensa naapureita. Erakkomaisen Edwardin koira sulattaa Dianen sydämen ja hän saakin usein huolehtia siitä, kun Edward on valokuvausmatkoillaan. Mutta kemiat eivät meinaa pelata. Diane ryyppää kylän pubissa ja Edward kuskaa hänet mökkiinsä. Pikkuhiljaa tilanne alkaa muuttua ja molemmat huomaavat olevansa kiinnostuneita toisistaan romanttisessa mielessä. Kunnes Edwardin ex-naisystävä tupsahtaa sekoittamaan pakkaa.

Nautin tästä kirjasta talvi-iltana viltin alla suklaarasia vieressä. Olenko se tosiaan minä, asiallinen ja noin yleisesti ottaen melko virallisen oloinen J. Selkeää tekstiä, paljon dialogeja. Tarina jäi hieman pinnalliseksi ja kirjan lopusta päättelin, että jatkoa seuraa. Mutta … On ihan pakko saada tietää, mitä Dianelle ja Edwardille tapahtuu. Koska juttu ei voi loppua näin. Ei vain voi!