Eppu Nuotio: Myrkkykeiso

Eppu Nuotio (s. 1962): Myrkkykeiso (Otava 2017)

Ellen Lähde menetti varhaiseläkkeelle jäätyään miehensä. Suru oli suuri, mutta Ellen oli päättänyt selviytyä ja jatkaa elämäänsä. Poika perheineen asuu Berliinissä, joten Ellenillä on aikaa; hän on aktiivinen marttailija ja puutarhafriikki, kuntoilee, matkustelee ja tapaa ystäviään.

Ellen kuuluu Marttojen Kotiapu-rinkiin ja eräänä päivänä hän saa kutsun Kairikon perheeseen hoitamaan kaksivuotiasta pikkutyttöä. Mirkka Kairikko on remontoimassa perheen kesämökkiä Smultronställetissä (miksei voinut suomentaa: Mansikkapaikka?) Timo Kairikon oli määrä hoitaa tyttöä, mutta hänen voimavaransa eivät riitä, joten Ellen tulee kuin lahja taivaalta avuksi.

Mutta Mirkkaan ei saada yhteyttä, hän ei vastaa puhelimeen eikä tekstiviesteihin. Hänellä on isosisko Anneli, joka tulee myös hätiin ja asettuu taloksi Kairikkoon. Anneli on ollut ja on yhä edelleen rakastunut Timoon. Anneli on jäänyt omasta mielestään aina Mirkan varjoon; vanhemmat myivät kesämökinkin Mirkalle, vaikka tiesivät, että Anneli olisi halunnut sen.

Ellen alkaa pohtia Mirkan mysteeriä ja ottaa avukseen naapurustossa asuvan Samuel-nuorukaisen, joka hallitsee tietotekniikan. Netti on ihmeellinen maailma, sieltä löytyy myös Mirkasta lisätietoa kuin myös Samuelin salaperäisestä äidistä. Ihmissuhteet ovat kiemuraisia, Mirkan katoamisen taustalla voi olla kuka tahansa, niin monella on ollut jotakin tekemistä naisen kanssa. Motiiveja ja johtolankoja riittää. Lopulta mikään ei ole sitä miltä näyttää.

Ellenin henkilöhahmo ajetaan sisään tässä ensimmäisessä Ellen Lähde – romaanissa, joten uskon ja toivon, että hänen roolinsa jämäköityy. Romaanin alussa esitellään joukko ihmisiä ja menin jossakin vaiheessa sekaisin ja piti palata takaisin alkuun tsekkaamaan keitä nämä nyt olivatkaan. Ellenin yksityiselämää raotetaan sen verran, että saimme tietää hänellä olevan nuori rakastaja Ami, joka käy pari kertaa viikossa ja vanhempi herrasmies, jonka kanssa mennään taidenäyttelyihin ja konsertteihin. Kätevää – niin kauan kuin miehet pysyvät rooleissaan J Muutamassa romaanissa olen törmännyt samankaltaiseen ilmiöön. Ei paha, sanoisin, varsinkin jos miehet asuvat eri paikkakunnilla.

Romaanissa sivutaan väkivaltaa, mutta sillä ei missään vaiheessa mässäillä. Kerronta on rauhallista ja kaikki henkilöhahmot pääsevät ääneen. Romaanista huokuu yhteisöllisyys. Kaikki tapahtumat, niin hyvät kuin pahat, koskettavat koko yhteisöä. Jotenkin epäsuomalaista.  Mutta missä ovat poliisit? Loppu jäi hieman vaisuksi, syyllinen paljastui, mutta mikä oli hänen rangaistuksensa. Sitä ei tarina kerro. Jään odottamaan jatkoa.

.