Kirja, jonka luin:Riikka Pulkkisen Vieras, kesäfiiliksiä ja PALUU

Kirjoitan tätä juhannuspäivänä anno domini 2014. Katselen lahtelaisen kerrostaloni ikkunasta kadulle, joka on tyhjä, ei autoja, ei pyöräilijöitä, ei ketään. Radiossa kaksi turistia ihmetteli, miten Helsinki voi olla täysin tyhjä klo 14, ei ristin sielua Mannerheimintiellä. Minusta tätä pitäisi hyödyntää enemmänkin matkailumarkkinoinnissa. Vietä juhannus Suomessa! Koe tyhjä Helsinki! Tokion vinkkelistä katsoen tyhjä pääkaupunkimme voisi olla houkutteleva vaihtoehto.

Palasin eilen Laihialta Lahteen. Yleensä virta vie kaupungista maalle, mutta tässä sitä nyt ollaan viettämässä rauhallista kaupunkijuhannusta. Voin tehdä rästitöitä, pestä maalta tuodut pyykit, joogata, lukea, kirjoittaa, mietiskellä, suunnitella.  Tulomatkalla käväisimme Seinäjoelle, tuossa minulle tuntemattomassa pikkukaupungissa, josta löytyi mm. aivan ihana askartelukauppa. Seinäjoki on kompakti muuttovoittoinen pikkukaupunki keskellä Pohjanmaata, moderneja kauppakeskuksia ja ihania vanhoja puutalomiljöitä. Ja ystävällisiä ihmisiä.

Ystäväni toi terveisiä maalauskurssilta Roomasta. Maanantaina hän lähtee toiselle kurssille Keski-Suomeen. Mistä tätä energiaa toisilla riittää? Minä olen kesän lapsi, mutta silti olen välillä kuin lamautunut valosta ja lämmöstä. Kunnioitan kehoni tarpeita. Jos se antaa viestin lepäämisestä, tottelen sitä, jos se ehdottaa hikilenkkiä, toimin sen mukaan, tai ainakin yritän. Mutta syksy tuo energiat takaisin ja voisin kiivetä vuorelle. Silloin aloitan uudet harrastukset tai jatkan vanhoja. 

Mummonmökilläni lomaillessani luin Riikka Pulkkisen kirjan Vieras (Otava, 2012). Kirja kertoo Maria-nimisen papin keväästä. Maria on kotoisin Oulun läheltä, pieneltä paikkakunnalta. Isä on kirkkoherra ja äiti amerikkalainen, tummaihoinen. 

Alku oli vaikea, en meinannut saada siitä millään otetta, teksti oli väkevää, kuvailevaa, runollista, poukkoilevaa ja vaikeatajuista. Sanojen takaa tai lomasta alkoi kuitenkin hahmottua itse tarina, tai tarinat. Suomenkieltä oli muunneltu ja käännelty kuin kippoa, jonka voi nakata halutessaan kauas pois, tai sen voi poimia maasta ja kurkistaa sen sisälle ja katsoa mitä siellä on. Tai oli ollut.

Pulkkisen kirja on täynnä lukuisia aiheita, hengellisyys ja pyhyys, syntymä ja kuolema, menetykset ja uhraukset, muukalaisuus ja juurien etsintä, anoreksia, väkivalta, pettäminen. Vaikeat teemat lomittuvat kuitenkin mallikkaasti ja kirja pysyy upeasti koossa. Maria sairastuu äitinsä kuoleman jälkeen anoreksiaan, jota siivittää uskonnollinen hurmos. Anoreksian kuvaus oli niin piinallista, että voin melkein pahoin lukiessani yksityiskohtia siitä, miten anorektikko laskee jopa kaurahiutaleiden lukumäärän, riutuu kuoleman kielissä ja kutsuu ajanjaksoa silti ”valon kevääksi”. Tiedän, että faktat ovat faktoja eikä niitä tarvitse eikä saa kaunistella eikä niistä varmasti Pulkkisenkaan ole ollut helppo kirjoittaa. Loppujen lopuksi vaikuttava lukukokemus, joka sai ainakin meikäläisen pohtimaan elämän suuria kysymyksiä, muukalaisuutta ja vierautta, aivan uudesta näkökulmasta. Onko ihminen aina vieras, itselleen ja toisille? Siinäpä kysymys.

PALUU-käsikirjoitus tuli arvostelupalvelusta. Todella tarkka 13-sivuinen analyysi, jossa arvostelija kertoi, mitä päässäni on kirjoittaessani liikkunut! Kyllä ne osaa ja tietää. Selvää suomea, mutta tarvitsisin silti ihan oikeasti nyt tulkin. Kääntynen asiantuntijan puoleen ja toivon saavani selkoa siitä, mitä arvostelija on oikeasti tarkoittanut. Ainakin tiivistää pitää, ehkä lyhentää koko tarinaa, erääseen kappaleeseen näkökulman muutos jne. Kieli on tarkkaa ja mainio kirjoitustaitoni heijastuu joka sivulta, niin hän kirjoitti. Käyn nyt kesän aikana koko kässärin uudelleen läpi ja teen toivotut ja ehdotetut muutokset. Olen todella kiitollinen, että arvostelija (kriittisen korkeakoulun kirjoittamisen opettaja) paneutui hänelle uskottuun tehtävään näin perusteellisesti ja kuuliaisena ihmisenä yritän noudattaa tietenkin hänen antamiaan ohjeita, harkintani mukaan tietenkin. Olisin tyhmä, ellen niin tekisi!

Kuva reality-sarjasta Maalaiselämää. Puut pitää pilkkoa itse, vedet pitää kantaa saaveihin, pyykit pestään pulsaattoripesukoneella ja sitten ne lingotaan, jonka jälkeen ne ripustetaan pyykkinaruille. Paitsi linko hajosi, vain 30 vuotta vanha, ihme, ettei mikään kestä.

Juhannusruusuja omasta puutarhasta.

Kirja jonka luin:Pirjo Rautiainen Esikoiskirjailijasta kirjailijaksi ja maaseudun rauhaa

Kirjastosta nappasin kesälukemiseksi Pirjo Rautiaisen Esikoiskirjailijasta kirjailijaksi (Avain, 2013). Rautiainen on haastatellut 35 kirjailijaa, jotka anonyymisti kertovat kirjan/kirjojen julkaisemiseen liittyvistä tunnelmista, odotuksista ja siitä, vastasiko mielikuva todellisuutta.

Olin aistivinani läpi koko kirjan jonkinlaisen epävarmuuden ja tuen puutteen varsinkin kirjailijan alkutaipaleella. Kustantamoissa on kiire, eikä sieltä aina ehditä tai hoksata antaa tarpeeksi tukea, toisaalta aloittelija ei osaa tai rohkene esittää oikeita kysymyksiä. Kaivataan järjestelmällistä neuvontaa, jonkinlaista tutor-toimintaa. Kommenteissaan kirjailijat pohtivat mm. kustantamoyhteistyötä ja suhdetta alan toimijoihin ja organisaatioihin apurahatahoja unohtamatta.

Kirjailija haluaa kirjoittaa, hän ei välttämättä ole hyvä esiintyjä eivätkä useat katsoneet edes tarpeelliseksi omata loistavia esiintymistaitoja.  Monet halusivat silti satsata juuri esiintymistilanteista selviytymiseen, koska esiintyminen kuuluu enemmän tai vähemmän kirjailijan työhön. Myös medianäkymättömyyden voi valita, eikä sitä sen kummemmin kukaan ihmettele. (esimerkkeinä mm. yhdysvaltalainen kirjailija Donna Tartt ja ulkomailla asuva Ilkka Remes).

Pohdintaa aiheuttaa mm. se tosiasia, että moni kirjailija joutuu nyhtämään toimeentulonsa moninaisista töistä, he joutuvat tekemään paljon muutakin, kirjoittamaan esim. kolumneja ja muita lehtijuttuja, näytelmäkäsikirjoituksia jne. Monet opettavat kirjoittamista. Summa summarum; olennaisin kysymys uudelle tekijälle ei ole se, haluaako hän kirjailijaksi vaan se, haluaako hän kirjoittaa. 

Kaiken kaikkiaan ajatuksia herättävä teos. Ja kiinnostavinta oli se, että pääosassa olivat kirjailijat itse, vaikkakin anonyymeinä.

Kirjoitan tällä hetkellä kolumneja Kyrönmaa-lehteen. Saan valita itse aiheen/aiheet ja olen todella iloinen tästä mahdollisuudesta. Kolumni on aivan oma lajinsa. Kolumni on sanoma- tai aikakauslehdessä omalla palstalla säännöllisesti julkaistava lyhyt, kantaaottava kirjoitus jostakin ajankohtaisesta aiheesta. Kirjoittaja esittää siinä henkilökohtaisen mielipiteensä ja tarkastelee asiaa vain valitsemastaan näkökulmasta ironiaa ja huumoria unohtamatta. Sopii meikäläiselle, joka omaa kyllä provosoimisen taidon. Kiihdytä ja viihdytä!

 

Maaseudun rauhaa

Täällä maaseudulla elämä kulkee verkkaiseen tahtiin. Kylä (ja kylätie) on niin hiljainen …, taitaa meikäläisen tontilta kuulua kovimmat melskeet, kun sahaan, pilkon, ajan nurmikkoa, laulan ja nauran (siis itsekseni!). Ryntään hommasta toiseen ja onnittelen itseäni, että autotallin ovien kohdalla ollut kivi on nyt poissa. Tosin siihen tarvittiin apuvoimia, kuten kuvasta näette, avustajalle suurkiitos. Routa oli nostanut kiveä, joka on hankaloittanut oviparin aukaisemista about 20 vuotta. Mutta nyt on sekin asia korjattu. Tänään pesin pyykkiä pulsaattorikoneella ja hupsista, linko ei suostunut enää toimimaan, vaikka on toiminut kolmekymmentä vuotta, pitikö sen juuri tänään simahtaa! No kesäinen tuuli kuivatti pyykit alle aikayksikön, joten kaikki hyvin.

Arkista juhlaa vai juhlavaa arkea!

Hei taas!

Niitä alkoi ropista yhtäkkiä, Facebookin arkikuvapyyntöjä, joihin sorruin itsekin. Tarpeellista, turhaa, hauskaa ja harmitonta? Vai kaikkea tätä? Haastekuvista heijastuu ihmisten auvoinen ja onnellinen arki. Aamulla herätään pirteänä ja aamupalaksi on tarjolla croissantia ja kahvia, muumimukista kuinkas muuten! Taustalla nousee aurinko. Päivän mittaan tehdään kaikenlaista kivaa, syödään lounasta työkavereiden kanssa, shoppaillaan, käydään kuntosalilla, kuvataan seesteistä järvenselkää. Ai että on kivaa ja ihanaa! Kunpa joku olisi keksinyt nämä arkihaasteet jo ajat sitten, olisivat monet marinat ja kiukuttelut jääneet pois päiväjärjestyksestä. Vai olisivatko? 

Ehdotan että seuraava arkikuva-aalto koskisi totuudenmukaista arkeamme. Sitä, kun biojätepussi hajoaa rappukäytävään, pussilakana tarttuu mankeliin, ulko-ovella astut suoraan koirankakkaan ja mitä vielä. Olisi kiva nähdä ilmeesi, kun menet tottuneesti noutamaan aamulehden postilaatikosta ja kun sitä ei siellä sitten olekaan. Entä kun saat puettua lapsesi kuivankelin vaatteisiin ennen tarhaan vientiä ja sitten alkaakin sataa kaatamalla ja saat perustella varttitunnin, miksi ihan oikeasti p…kele nyt laitetaan kumisaappaat jalkaan ja vähän äkkiä! (Paitsi kunnon vanhempi ei kiroile lastensa edessä!) Ja kun saappaat löytyvät vaatevuorien alta, niissä on väärä kuvio, piti olla ne heloukiti-saappaat, äiti etkö sä ikinä muista, ja päälle puolentunnin itkupotkuraivari! Tai kun bussi sujahtaa ohitsesi, myöhästyit jälleen kerran, kun pusero piti vaihtaa - siihen meni huulipunaa. Kaiken kruunaa tietenkin se ihanan kamalan v-mainen fiilis, kun näpyttelet pankkiautomaatilla tunnuslukua masiinaan nostaaksesi rahaa ja tajuat, että tili on nollilla, ja ensimmäisenä epäilet, että joku huijari on hakkeroinut itsensä tyhjentämään juuri sinun tilini, taas kerran. 

Mutta jösses sentään, eihän tällaisista tilanteista voi kirjoittaa tai ei niitä ainakaan voi kuvata! Ja miksei muka voi? Koska kukaan ei halua lukea niistä, puhumattakaan, että haluaisi katsella kuvaa rappukäytävään hajonneesta biojätepussista, joka paljastaisi oitis että sitä on syöty useampikin avokado siemenistä päätellen, ja ruokaa se on näköjään heittänyt hukkaan, vaikka se aina kehuu, että on taloudellinen. Koska – ja tämä on nyt tärkeätä, lukekaa huolellisesti – SE on meidän kaikkien arkea enemmän tai vähemmän. Tilanteita, joita ei olisi halunnut kokea, aamuja, jotka olisi voinut jättää väliin ja jäädä peiton alle tuutimaan. Mutta eikö juuri se, että joudut niin arki- kuin juhlapäivinäkin organisoimaan, sietämään, luovimaan, neuvottelemaan, maanittelemaan, juoksemaan, selviämään ja selviytymään arjen haasteista, ole juuri sitä oikeaa elämää! Sillä kukapa meistä haluaisi tasaista menoa, ja vaikka haluaisikin, niin ehkä on parempi, että päivämme ovat erilaisia, täynnä yllätyksiä, että niissä on oikea elämisen maku. Anyway, nothing really matters!

Viikkoon en ole kirjoittanut mitään enkä oikeastaan lukenutkaan mitään, en edes päivän lehtiä. Ihanaa, vai onko? Pari novellia lähetin tyrkylle yhteen antologiaan, tein yhteen lauluun sanat ja mietin tulevaisuutta tuijottamalla parvekkeelta avautuvaa metsänäkymää, puutkin ovat jo hiirenkorvalla. 

Illalla katsoin kuitenkin Rukajärven tie-elokuvan. Katsoin ja itkin. Itkin sitä, etten aikoinaan ymmärtänyt tarpeeksi omia isoisiäni, jotka olivat vuosia poissa rakkaittensa luota, elivät jatkuvassa vaarassa epäinhimillisissä olosuhteissa ja joutuivat varmasti tekemään hirvittäviä ratkaisuja säilyäkseen itse hengissä, tappamaan toisen nuorukaisen. Sota loppui ja miehet, veljet, enot ja sedät palasivat. Ei voi kuin ihmetellä, miten he selvisivät? Vai selvisivätkö he?

Tässä on isoisäni äiti Hilma Ketomäki nuorimman poikansa hautajaispäivänä omalla pihallaan Laihian Keskikylässä. Kaikki 6 poikaa olivat sodassa ja kaikki palasivat, nuorimmainen Voitto, 20-vuotias, ruumisarkussa.