Arkista juhlaa vai juhlavaa arkea!

Hei taas!

Niitä alkoi ropista yhtäkkiä, Facebookin arkikuvapyyntöjä, joihin sorruin itsekin. Tarpeellista, turhaa, hauskaa ja harmitonta? Vai kaikkea tätä? Haastekuvista heijastuu ihmisten auvoinen ja onnellinen arki. Aamulla herätään pirteänä ja aamupalaksi on tarjolla croissantia ja kahvia, muumimukista kuinkas muuten! Taustalla nousee aurinko. Päivän mittaan tehdään kaikenlaista kivaa, syödään lounasta työkavereiden kanssa, shoppaillaan, käydään kuntosalilla, kuvataan seesteistä järvenselkää. Ai että on kivaa ja ihanaa! Kunpa joku olisi keksinyt nämä arkihaasteet jo ajat sitten, olisivat monet marinat ja kiukuttelut jääneet pois päiväjärjestyksestä. Vai olisivatko? 

Ehdotan että seuraava arkikuva-aalto koskisi totuudenmukaista arkeamme. Sitä, kun biojätepussi hajoaa rappukäytävään, pussilakana tarttuu mankeliin, ulko-ovella astut suoraan koirankakkaan ja mitä vielä. Olisi kiva nähdä ilmeesi, kun menet tottuneesti noutamaan aamulehden postilaatikosta ja kun sitä ei siellä sitten olekaan. Entä kun saat puettua lapsesi kuivankelin vaatteisiin ennen tarhaan vientiä ja sitten alkaakin sataa kaatamalla ja saat perustella varttitunnin, miksi ihan oikeasti p…kele nyt laitetaan kumisaappaat jalkaan ja vähän äkkiä! (Paitsi kunnon vanhempi ei kiroile lastensa edessä!) Ja kun saappaat löytyvät vaatevuorien alta, niissä on väärä kuvio, piti olla ne heloukiti-saappaat, äiti etkö sä ikinä muista, ja päälle puolentunnin itkupotkuraivari! Tai kun bussi sujahtaa ohitsesi, myöhästyit jälleen kerran, kun pusero piti vaihtaa - siihen meni huulipunaa. Kaiken kruunaa tietenkin se ihanan kamalan v-mainen fiilis, kun näpyttelet pankkiautomaatilla tunnuslukua masiinaan nostaaksesi rahaa ja tajuat, että tili on nollilla, ja ensimmäisenä epäilet, että joku huijari on hakkeroinut itsensä tyhjentämään juuri sinun tilini, taas kerran. 

Mutta jösses sentään, eihän tällaisista tilanteista voi kirjoittaa tai ei niitä ainakaan voi kuvata! Ja miksei muka voi? Koska kukaan ei halua lukea niistä, puhumattakaan, että haluaisi katsella kuvaa rappukäytävään hajonneesta biojätepussista, joka paljastaisi oitis että sitä on syöty useampikin avokado siemenistä päätellen, ja ruokaa se on näköjään heittänyt hukkaan, vaikka se aina kehuu, että on taloudellinen. Koska – ja tämä on nyt tärkeätä, lukekaa huolellisesti – SE on meidän kaikkien arkea enemmän tai vähemmän. Tilanteita, joita ei olisi halunnut kokea, aamuja, jotka olisi voinut jättää väliin ja jäädä peiton alle tuutimaan. Mutta eikö juuri se, että joudut niin arki- kuin juhlapäivinäkin organisoimaan, sietämään, luovimaan, neuvottelemaan, maanittelemaan, juoksemaan, selviämään ja selviytymään arjen haasteista, ole juuri sitä oikeaa elämää! Sillä kukapa meistä haluaisi tasaista menoa, ja vaikka haluaisikin, niin ehkä on parempi, että päivämme ovat erilaisia, täynnä yllätyksiä, että niissä on oikea elämisen maku. Anyway, nothing really matters!

Viikkoon en ole kirjoittanut mitään enkä oikeastaan lukenutkaan mitään, en edes päivän lehtiä. Ihanaa, vai onko? Pari novellia lähetin tyrkylle yhteen antologiaan, tein yhteen lauluun sanat ja mietin tulevaisuutta tuijottamalla parvekkeelta avautuvaa metsänäkymää, puutkin ovat jo hiirenkorvalla. 

Illalla katsoin kuitenkin Rukajärven tie-elokuvan. Katsoin ja itkin. Itkin sitä, etten aikoinaan ymmärtänyt tarpeeksi omia isoisiäni, jotka olivat vuosia poissa rakkaittensa luota, elivät jatkuvassa vaarassa epäinhimillisissä olosuhteissa ja joutuivat varmasti tekemään hirvittäviä ratkaisuja säilyäkseen itse hengissä, tappamaan toisen nuorukaisen. Sota loppui ja miehet, veljet, enot ja sedät palasivat. Ei voi kuin ihmetellä, miten he selvisivät? Vai selvisivätkö he?

Tässä on isoisäni äiti Hilma Ketomäki nuorimman poikansa hautajaispäivänä omalla pihallaan Laihian Keskikylässä. Kaikki 6 poikaa olivat sodassa ja kaikki palasivat, nuorimmainen Voitto, 20-vuotias, ruumisarkussa.

Loppuja, alkuja, draamaa ja Haapasalon Villeä

Erilaisia loppuja

Lukijat haluavat usein, että kirjan lopussa palaset loksahtavat paikalleen ja hyvä palkitaan. Toisaalta, jos näin aina olisi, häviäisikö tarinan tuoma jännitys. Menestyskirjailijat antavat ohjeita, joiden mukaan murhaajan tai muun pahantekijän pitää esiintyä jo kirjan alkupuolella. Mutta eikä olekin kutkuttavaa, jos esimerkiksi murhaaja onkin aivan joku muu kuin yksikään kirjan hahmoista. Joku jolla oli kytkös tapahtumiin vaikkakin mutkan kautta. Henkilö, joka on saattanut tarkkailla tapahtumia ja tapahtumien selvittelyä etäämmältä eikä ole voinut kuin ihmetellä, miten hakoteillä tutkinta on. Hän saattaa jopa vihjaista tutkijoille jotakin tärkeää, jotakin todella oleellista ja jäädä sitten odottamaan, ottiko kukaan onkeensa. Ja turhautuu, kun mitään ei tapahdu. Hänen aivonsa raksuttavat; pitääkö minun tehdä toinen murha, että näyttöä on tarpeeksi? 

Murhatarina

Kirjoitan usein, siis melkein joka päivä, jotakin tajunnan virtaa. Kehittelin tässä menneellä viikolla pienen murhatarinan, jossa teolle ei ollut ainakaan alussa yhtään ainutta silminnäkijää. Metsätie, pimeä, puolikuu, vesisade. Ei puuttunut kuin pöllön huhuilu! Aamu valkeni ja metsätiellä koiraansa ulkoiluttava nuori nainen (mikä klisee!) löytää sieltä vanhan miehen ruumiin, jossa ei ole minkäänlaisia ulkoisen väkivallan merkkejä. Tutkinta alkaa. Joku on oletettavasti nähnyt murhatun miehen, joku satunnainen ohikulkija esimerkiksi. Kuolleen miehen suku ja naapurit, työyhteisö ja kaveripiiri kartoitetaan. Todistajia tai ainakin silminnäkijöitä kyseisenä iltana pimeällä metsätiellä - mahdoton yhtälö. Vai onko? Viikkojen jälkeen joku muisti, että hän oli juuri tuona kyseisenä iltana ajellut autollaan sielläpäin ja ihmetellyt, että pimeällä metsätiellä tihkusateessa kulkee yksi henkilö, todennäköisesti nuori mies, saattoi olla myös nuori nainen. Autoilija ilmoittaa havainnostaan poliisille. Tutkijat alkavat etsiä kyseistä henkilöä tiedustellakseen tältä, oliko hän nähnyt metsässä mitään erityistä tai kuullut esimerkiksi tappelun ääniä. Mutta miksei tätä henkilöä epäillä murhasta? Koska hän on epäuskottava henkilö murhaajaksi, hän on metsätiellä sattumalta liikkunut sauvakävelijä. Jostakin syystä sauvakävelijät kategorioidaan tyhmiin, saamattomiin tai muuten yksinkertaisiin ihmisiin, eivät ne nyt ainakaan murhaa pysty suunnittelemaan. Ihan niin kuin minä, kun otan sauvat esiin ja painun lenkkipolulle, yritän nollata aivoni kaikesta pähkäilystä ja aivan varmasti olen sen näköinen, että mitään korkealentoista ei päässäni liiku, jos on koskaan liikkunut. Joten, miten kukaan voisi uskoa, että sauvakävelijä on murhaaja! Koska sauvakävelijät eivät murhaa, he kuntoilevat. He kulkevat katse maahan luotuina, he ovat tosissaan, hikikarpalot otsalla nauttimassa jokapäiväistä efedriiniannostaan. Aivan yhtä epäuskottava kuin murhaava joulupukki, vaikka näitäkin on valkokankaalla sittemmin nähty.

No se siitä! Ehkä käytän tätä formaattia vielä joskus ihan oikeasti. Tarinassani murhaaja selvisi, mutta toinen dilemma on sitten motiivi, jonka kanssa nyt painin. Motiivi ei tällaisenaan ole uskottava tai riittävä, ihan miten vain. Tämä on siis tällaisia välitöitä, joihin pakenen ihan oikeitten töiden välttämiseksi, kirjoitelmia, harjoitelmia, novelleja sun muita, muutaman proosarunonkin olen väsännyt.

Kummasti tulee esteitä, kun pitäisi alkaa jatkaa tai lopetella kokonaista romaania. Onko se sitä, että ei enää jaksa, hyytyy kalkkiviivoilla, kyllästyy hahmoihinsa, vai sitä, ettei raaski päästää tarinasta irti? Ehkä se on sitä, että pitäisi aloittaa taas uusi romaani, eikä millään jaksaisi, vaikka hahmot ja rakenne ovat jo pään sisällä pyrkimässä ulos. Kun kevätkin on jo ovella, aurinko paistaa, ihanat pyöräilyilmat käsillä, ikkunatkin pitäisi pestä … Ihminen on hyvä keksimään tekosyitä. Mutta sitten kun istun tietokoneen ääreen, tekstiä tulee kuin pyssyn suusta, melkein ajatuksen nopeudella. Ja tästä olen kiitollinen.

Paluu

Paluu (työnimi) on nyt ”mankeloitavana”. Kirjoitin sille kaksi erilaista loppua, koska päässäni alkoi muhia kolmas osa ja toinen vaihtoehtoinen loppu piti saada sellaiseksi, että lukijalle jää odottava tunne tulevasta. Katsotaan nyt, mitä mieltä asiantuntijat ovat. Teen toivotut muutokset, poistot ja lisäykset – jos teen. LÄHTÖ-romaanin lopetus tuli unenomaisessa tunnelmassa. Näen kaiken kirjoittamani elokuvana, tiedän jopa ketkä hahmojani näyttelisivät, jos kirjoistani tehtäisiin elokuva, niin selkeää kaikki on. Ja kun näitä lopetuksia olen pähkäillyt, satuin katsomaan norjalaisen kirjallisuusohjelman, jossa painosten kuninkaat ja kuningattaret kertoivat kirjojensa lopuista. Joku oli jopa muuttanut loppua uusintapainoksen myötä, mikä lienee kyllä harvinaista.

Loppu on tietenkin erilainen riippuen siitä, onko kysymyksessä yksittäinen teos vai kirjasarja, jossa lukija jää malttamattomana odottamaan seuraavaa. Toisaalta, sellainen Blue Velvet – loppu olisi houkutteleva, mutta jätetään nyt David Lynch painimaan omaan nerokkaaseen synkkyyteensä. 

Lukiessamme voimme itse kukin miettiä, minkälainen loppu kussakin teoksessa on. Pää- tai tärkeä sivuhenkilö kuolee tai poistuu muuten tarinasta ja hänen tarinansa oli sitten siinä. Toiveikas loppu antaa ymmärtää, että ehkä tapaamme vielä. Ironinen loppu on sellainen, jossa kirjan tapahtumat kyseenalaistetaan ikään kuin ne olisivat olleet valhetta. Ja vielä epämääräinen joukko loppuja, jotka eivät sovi oikein mihinkään kategorioihin.

Eli palaan tuohon ensimmäiseen lauseeseen:

Lukijat haluavat usein, että kirjan lopussa palaset loksahtavat paikalleen ja hyvä palkitaan. Kuka niin väittää? En minä ainakaan. Mika Waltari sai tuntea nahoissaan, miten hänen pienoisromaaninsa Vieras mies tuli taloon loppu sai murska-arviot kriitikoilta epäoikeudenmukaisuutensa takia. Romaani alkaa lauseella: ”Vieras mies tuli taloon keväisenä päivänä iltaruskon aikaan.” Voiko koukuttavampaa alkua olla? Siinä on oikeasti koko draaman kaari heti ensimmäisessä lauseessa, kolmiodraaman uhka ja intohimo ovat käsinkosketeltavia. Kirjassa maalaistaloon pestautuva renkipoika rakastuu emäntään, joka alkaa odottaa tälle lasta. Emännän aviomies on juoppo, joka mustasukkaisena ampuu rengin. Emäntä surmaa sitten aviomiehensä kirveellä. Suurta pahennusta aiheutti se, että emäntää ei tuomittu surmatyöstä.

Mutta riittääkö se, että hyvä palkitaan ja paha saa niin sanotusti palkkansa? Tämän pitäisi päteä ainakin saduissa, mutta olen ikävä kyllä törmännyt niissä loppuihin, joissa paha ei saakaan palkkaansa eli rangaistusta. Vai olenko ymmärtänyt jotakin väärin? Esimerkkinä mainittakoon Jaakko ja pavunvarsi. Jaakko tunkeutuu jättiläisen linnaan ja pudottaa tämän maahan, jonka seurauksena jättiläinen kuolee – kotirauhan rikkominen, josta ei saa rangaistusta! Pieni tulitikkutyttö on omaa luokkaansa, todella epäoikeudenmukainen, parhaasi yrität, mutta ei auta, kuolema korjaa pienen ihmisen. Ja missä ovat aikuiset? Miksi he eivät auta? Miksi kukaan ei ota vastuuta?

Sain ystävältäni lainaksi kirjan, jonka parissa meni koko eilinen ilta. Kirja on Ville Haapasalosta kertova Et kuitenkaan usko (Kauko Röyhkä ja Juha Metso). En ihan oikeasti muista, milloin olisin nauranut näin paljon. Ville muistelee mm. opiskeluvuosiaan Leningradin teatteriakatemiassa, ja kertoo uskomattomista ja traagisistakin kokemuksista tässä villissä ja mahtavassa naapurimaassamme, jota hän oppi rakastamaan. Villen ura lähti nousukiitoon elokuvan Metsästyksen kansallisia erikoisuuksia – elokuvan myötä, joka sai kaikki mahdolliset palkinnot Sotshin elokuvajuhlilla 1995. Olen nähnyt tämän elokuvan ja olisin enemmän kuin kiitollinen, jos näkisin sen vielä joskus. Elokuva on Venäjän suosituin komedia kautta aikojen.

Ville Haapasalo, s. 1972 Hollolassa

Leffoja ja teatteria!

Katselin eräänä iltana Aku Louhimiehen ohjaaman Vuosaari-elokuvan. Episodeja erilaisten ihmisten elämistä. Vihaa, pettämistä, väkivaltaa, kostoa, mitätöintiä, aliarvioimista, epäoikeudenmukaisuuksia, kaltoinkohtelua… ja mitä vielä. En tiedä, missä kohtaa draaman kaarta elokuvassa oli kultainen leikkaus, mutta sen olen oppinut ainakin kirjoittamisesta, että jonkinlainen sovitus tai helpotus tilanteeseen tai sääli, millä nimellä me nyt sitä kutsummekin, pitäisi tulla loppupuolella. Termi on katharsis. Toisaalta mikä minä olen arvostelemaan Louhimiehen ohjauksia!  Taitavaa elokuvantekoa, katsojan pitämistä otteessa tai pihdeissä loppuun saakka. Tieto siitä, että hyvä voittaa, että suvantovaihe tulee sittenkin ja seesteisyys ja onni, ystävyys ja avunanto, empatia, jonkinlainen pelastus tai katsojan armahtaminen rauhoittaa mieltämme ja takaa meille paremmat yöunet. Vuosaari-elokuvassa katharsis tuli viime metreillä, minusta liian myöhään, melkein olin jo luovuttanut.

Juha Jokelan Mobile Horror -näytelmä on yksi niistä poikkeuksista katharsiksen suhteen, jonka ratkaisuista en pitänyt. Minkäänlaista armoa ei näytelmän lopussa katsojalle suotu, sama meuhkaaminen jatkui ja jatkui ja sitten näytelmä suureksi tyrmistyksekseni loppui kuin seinään. Olo oli monta päivää esityksen jälkeen todella sekava. Mutta Jokela osaa asiansa. Teatterin ja elokuvan pitääkin antaa ajattelemisen aihetta, niin sisältönsä kuin rakenteensa puolesta. Toisaalta ammatti-ihmiset osaavat työnsä ja kun he sen osaavat niin sen jälkeen he voivatkin surutta rikkoa näitä sääntöjä.

Katselin alkukeväästä pari Pekka ja Pätkä -elokuvaa, lapsuuteni todella suuria suosikkeja. Uskomatonta kamaa, suurenmoisia näyttelijöitä, selkeät hyvikset ja pahikset, kerroksellisia juonenkuljetuksia, nostalgisia miljöökuvauksia, ihmissuhdedraamaa, viatonta kohellusta, huumoria ja aina jokin rakkausstoori, jossa ihana tenori laulaa sydämensä valitulle pari ihanaa rakkauslaulua. 

Armand Lohikoski ohjasi 12 P&P –elokuvaa. Jossakin vaiheessa Lohikoski ehdotti SF:n johtajalle T.J. Särkälle poliittista satiiria nimeltä Pekka ja Pätkä politiikan pyörteissä. Lohikoski oli laatinut käsikirjoitusluonnoksen, jossa Pekka ja Pätkä perustavat Puupäiden Puolueen ja pyrkivät eduskuntaan. Särkän mielestä moinen huumori oli sopimatonta ja yhteiskuntaa halventavaa, joten hanke kaatui siihen. Tuolloin politiikkaankin suhtauduttiin suurella vakavuudella ja poliitikot nauttivat kansan syvien rivien varauksetonta luottamusta. Filmien aiheet olivat kuitenkin yhteiskunnallisesti ajan tasalla olevia teoksia, kuten Pekka ja Pätkä Suezilla esimerkiksi. Suomi oli hyväksytty v.1955 YK:n jäseneksi ja maamme osallistui rauhanturvaamiseen, joten totta kai Pekka ja Pätkäkin kantoivat kortensa kekoon. Sarjan huonoimmaksi katsojamäärien suhteen jäi jostakin syystä P & P neekereinä, mikä selittyy ainakin osittain sillä, että ehkä suuri yleisö oli kyllästynyt näihin ”kohelluksiin”, vaikka elokuvat yleisesti ottaen käsittelivät päivänpolttavia ja ajankohtaisia asioita ja yhteiskunnallisia ilmiöitä. Tai tilalle astui jotakin ihan muuta, kunnon ihmissuhdedraamoja, joiden juonenkäänteitä ei ennalta arvannut. Pätkää esittänyt Masa Niemi teki neekeri-elokuvan jälkeen itsemurhan. Näin taitavan näyttelijän korvaaminen jollakulla muulla olisi ollut vaikeaa ellei mahdotonta. Mutta elokuvat jäivät elämään!

Joku on sanonut, että nykyihmiselle pitää asiat esittää rankimman mukaan, että kukaan ei halua katsoa pliisua menoa valkokankaalla. Jassoo! Elokuvateattereissa pyörii tällä hetkellä muutama varteenotettava kotimainen lastenelokuvakin. Ainakin yhdessä filmissä lasten sinkkuäidin poikaystävät vaihtuvat tiuhaan, joten … realismia, totta tosiaan. Vai onko? Ja miksi?

Mutta mikään ei ole helppoa, ei ainakaan draaman kaaren hahmottaminen. Opiskeltuani näytelmäkäsikirjoitusta yhden lukukauden ja saatuani kasaan yhden kokopitkän näytelmän draaman oppien mukaan, olin todella ylpeä itsestäni. Mutta oli se tuskien taival. Ja sen jälkeen monet näkemäni näytelmät ja niiden tunnelma menivät täysin pilalle, kun mietin koko ajan kultaista leikkausta, teemoja, kaaria sun muita. Mutta ei tätä niin vakavasti kannata ottaa. Näytelmistä ja elokuvista kannattaa nauttia ja mitä enemmän niitä katsoo, sitä helpommin kaikki yksityiskohdat hahmottuvat ja jos nyt ei kaikki mene ihan oppikirjojen mukaan, niin so what? 

Teatteria

Jouluna kävin Kallion kirkossa katsomassa Kallio-teatterin Enkelit ensin – näytelmää, siitä kirjoitinkin blogiini jutun. Pääsiäisenä menen samaiseen kirkkoon katsomaan Kallio-teatterin Varjoista valoon – näytelmää. Osaksi siksi, että Ari-Pekka Miettisen käsikirjoitukset ovat todella oivaltavia ja tarjoavat erilaisen näkökulman Raamatun tapahtumiin ja henkilöihin, osaksi tietenkin siksi, että nuorimmaiseni Aino näyttelee tässä teatteriporukassa. Varjoista valoon –näytelmässä Ainolla on Magdalan Marian rooli.

Pelkoa, epäluuloa, hulluutta, surua ja taivaallista iloa - tätä kaikkea käsittelee Teatteri Kallion uusi pääsiäisnäytelmä, jossa kuljemme Juudaksen, Magdalan Marian ja useiden naisten matkassa pääsiäisviikon varjoista kohti valoa ja kirkkautta.

Esitykset Kallion kirkossa ma 14., ti 15. ja ke 16.4. klo 18 & la 19.4. klo 16 ja 18.

Käsikirjoitus Ari-Pekka Miettinen, ohjaus Mari Mattsson, näyttelijöinä Teatteri Kallion nuoret aikuiset. Vapaa pääsy ja ohjelma.

Kevennys

Tässä videonpätkä, jota on katsottu yli 17 miljoonaa kertaa. Laitan tämän tähän lähinnä sen takia, että nyt kun lomakausi on taas alkamassa ja matkustelemme ympäri maailmaa, miettisimme omaa käytöstämme vierailla mailla … tai emmehän me nyt toki tällä tavalla, mutta kun ne mun naapurit …  No, hauska tämä on ja pääosan esittäjä on todella vihkiytynyt rooliinsa nuoresta iästään huolimatta. Älkää kysykö mitään draaman kaaresta! Katharsis eli suvantovaihe kyllä lopusta löytyy!

http://www.youtube.com/watch?v=cds7lSHawAw

 

Lapsen suusta

3,5-vuotias rantakahvilassa, jonne tuli silmälapulla varustettu mieshenkilö: ”Äiti, kato merirosvo!” Lapselle kyseinen mies oli merirosvo, siitä ei pääse mihinkään. Se oli hänen todellisuuttaan.

3,5-vuotias nukketeatteriesityksen jälkeen Kiveriön kirjastossa: ”Äiti, mä halun mennä sanomaan tolle tädille yhden jutun.” Ja niin hän käveli tomerana eteen ja totesi kuuluvalla äänellä, kuten aina: ”Minä en pitänyt yhtään tuosta sun möröstäs!” Voisimme ottaa oppia tästä pikku neidistä. Palaute on tärkeää ja luulen, että nukketeatterin täti saattoi vaikka ottaa onkeensa tästä kommentista. Miksi meidän pitäisi niellä kaikki? Voimme toki kertoa mielipiteemme, vaikka sitä ei meiltä ole kysytty. Vai voimmeko? Vai täytyykö arvostelu jättää yhden kriitikon varaan? Koska tuhat muuta voi olla täysin eri mieltä.

Kaikkia juttuja en nyt tähän laita, mutta kyllä noitten kanssa turha tärkeily häviää. Mutta emmehän me nyt mitään turhan tärkeilijöitä olekaan, emmehän!

Ihanaa kevättä kaikille! Tämä joutsen asustelee Vesijärven rannalla.