Leffoja ja teatteria!

Katselin eräänä iltana Aku Louhimiehen ohjaaman Vuosaari-elokuvan. Episodeja erilaisten ihmisten elämistä. Vihaa, pettämistä, väkivaltaa, kostoa, mitätöintiä, aliarvioimista, epäoikeudenmukaisuuksia, kaltoinkohtelua… ja mitä vielä. En tiedä, missä kohtaa draaman kaarta elokuvassa oli kultainen leikkaus, mutta sen olen oppinut ainakin kirjoittamisesta, että jonkinlainen sovitus tai helpotus tilanteeseen tai sääli, millä nimellä me nyt sitä kutsummekin, pitäisi tulla loppupuolella. Termi on katharsis. Toisaalta mikä minä olen arvostelemaan Louhimiehen ohjauksia!  Taitavaa elokuvantekoa, katsojan pitämistä otteessa tai pihdeissä loppuun saakka. Tieto siitä, että hyvä voittaa, että suvantovaihe tulee sittenkin ja seesteisyys ja onni, ystävyys ja avunanto, empatia, jonkinlainen pelastus tai katsojan armahtaminen rauhoittaa mieltämme ja takaa meille paremmat yöunet. Vuosaari-elokuvassa katharsis tuli viime metreillä, minusta liian myöhään, melkein olin jo luovuttanut.

Juha Jokelan Mobile Horror -näytelmä on yksi niistä poikkeuksista katharsiksen suhteen, jonka ratkaisuista en pitänyt. Minkäänlaista armoa ei näytelmän lopussa katsojalle suotu, sama meuhkaaminen jatkui ja jatkui ja sitten näytelmä suureksi tyrmistyksekseni loppui kuin seinään. Olo oli monta päivää esityksen jälkeen todella sekava. Mutta Jokela osaa asiansa. Teatterin ja elokuvan pitääkin antaa ajattelemisen aihetta, niin sisältönsä kuin rakenteensa puolesta. Toisaalta ammatti-ihmiset osaavat työnsä ja kun he sen osaavat niin sen jälkeen he voivatkin surutta rikkoa näitä sääntöjä.

Katselin alkukeväästä pari Pekka ja Pätkä -elokuvaa, lapsuuteni todella suuria suosikkeja. Uskomatonta kamaa, suurenmoisia näyttelijöitä, selkeät hyvikset ja pahikset, kerroksellisia juonenkuljetuksia, nostalgisia miljöökuvauksia, ihmissuhdedraamaa, viatonta kohellusta, huumoria ja aina jokin rakkausstoori, jossa ihana tenori laulaa sydämensä valitulle pari ihanaa rakkauslaulua. 

Armand Lohikoski ohjasi 12 P&P –elokuvaa. Jossakin vaiheessa Lohikoski ehdotti SF:n johtajalle T.J. Särkälle poliittista satiiria nimeltä Pekka ja Pätkä politiikan pyörteissä. Lohikoski oli laatinut käsikirjoitusluonnoksen, jossa Pekka ja Pätkä perustavat Puupäiden Puolueen ja pyrkivät eduskuntaan. Särkän mielestä moinen huumori oli sopimatonta ja yhteiskuntaa halventavaa, joten hanke kaatui siihen. Tuolloin politiikkaankin suhtauduttiin suurella vakavuudella ja poliitikot nauttivat kansan syvien rivien varauksetonta luottamusta. Filmien aiheet olivat kuitenkin yhteiskunnallisesti ajan tasalla olevia teoksia, kuten Pekka ja Pätkä Suezilla esimerkiksi. Suomi oli hyväksytty v.1955 YK:n jäseneksi ja maamme osallistui rauhanturvaamiseen, joten totta kai Pekka ja Pätkäkin kantoivat kortensa kekoon. Sarjan huonoimmaksi katsojamäärien suhteen jäi jostakin syystä P & P neekereinä, mikä selittyy ainakin osittain sillä, että ehkä suuri yleisö oli kyllästynyt näihin ”kohelluksiin”, vaikka elokuvat yleisesti ottaen käsittelivät päivänpolttavia ja ajankohtaisia asioita ja yhteiskunnallisia ilmiöitä. Tai tilalle astui jotakin ihan muuta, kunnon ihmissuhdedraamoja, joiden juonenkäänteitä ei ennalta arvannut. Pätkää esittänyt Masa Niemi teki neekeri-elokuvan jälkeen itsemurhan. Näin taitavan näyttelijän korvaaminen jollakulla muulla olisi ollut vaikeaa ellei mahdotonta. Mutta elokuvat jäivät elämään!

Joku on sanonut, että nykyihmiselle pitää asiat esittää rankimman mukaan, että kukaan ei halua katsoa pliisua menoa valkokankaalla. Jassoo! Elokuvateattereissa pyörii tällä hetkellä muutama varteenotettava kotimainen lastenelokuvakin. Ainakin yhdessä filmissä lasten sinkkuäidin poikaystävät vaihtuvat tiuhaan, joten … realismia, totta tosiaan. Vai onko? Ja miksi?

Mutta mikään ei ole helppoa, ei ainakaan draaman kaaren hahmottaminen. Opiskeltuani näytelmäkäsikirjoitusta yhden lukukauden ja saatuani kasaan yhden kokopitkän näytelmän draaman oppien mukaan, olin todella ylpeä itsestäni. Mutta oli se tuskien taival. Ja sen jälkeen monet näkemäni näytelmät ja niiden tunnelma menivät täysin pilalle, kun mietin koko ajan kultaista leikkausta, teemoja, kaaria sun muita. Mutta ei tätä niin vakavasti kannata ottaa. Näytelmistä ja elokuvista kannattaa nauttia ja mitä enemmän niitä katsoo, sitä helpommin kaikki yksityiskohdat hahmottuvat ja jos nyt ei kaikki mene ihan oppikirjojen mukaan, niin so what? 

Teatteria

Jouluna kävin Kallion kirkossa katsomassa Kallio-teatterin Enkelit ensin – näytelmää, siitä kirjoitinkin blogiini jutun. Pääsiäisenä menen samaiseen kirkkoon katsomaan Kallio-teatterin Varjoista valoon – näytelmää. Osaksi siksi, että Ari-Pekka Miettisen käsikirjoitukset ovat todella oivaltavia ja tarjoavat erilaisen näkökulman Raamatun tapahtumiin ja henkilöihin, osaksi tietenkin siksi, että nuorimmaiseni Aino näyttelee tässä teatteriporukassa. Varjoista valoon –näytelmässä Ainolla on Magdalan Marian rooli.

Pelkoa, epäluuloa, hulluutta, surua ja taivaallista iloa - tätä kaikkea käsittelee Teatteri Kallion uusi pääsiäisnäytelmä, jossa kuljemme Juudaksen, Magdalan Marian ja useiden naisten matkassa pääsiäisviikon varjoista kohti valoa ja kirkkautta.

Esitykset Kallion kirkossa ma 14., ti 15. ja ke 16.4. klo 18 & la 19.4. klo 16 ja 18.

Käsikirjoitus Ari-Pekka Miettinen, ohjaus Mari Mattsson, näyttelijöinä Teatteri Kallion nuoret aikuiset. Vapaa pääsy ja ohjelma.

Kevennys

Tässä videonpätkä, jota on katsottu yli 17 miljoonaa kertaa. Laitan tämän tähän lähinnä sen takia, että nyt kun lomakausi on taas alkamassa ja matkustelemme ympäri maailmaa, miettisimme omaa käytöstämme vierailla mailla … tai emmehän me nyt toki tällä tavalla, mutta kun ne mun naapurit …  No, hauska tämä on ja pääosan esittäjä on todella vihkiytynyt rooliinsa nuoresta iästään huolimatta. Älkää kysykö mitään draaman kaaresta! Katharsis eli suvantovaihe kyllä lopusta löytyy!

http://www.youtube.com/watch?v=cds7lSHawAw

 

Lapsen suusta

3,5-vuotias rantakahvilassa, jonne tuli silmälapulla varustettu mieshenkilö: ”Äiti, kato merirosvo!” Lapselle kyseinen mies oli merirosvo, siitä ei pääse mihinkään. Se oli hänen todellisuuttaan.

3,5-vuotias nukketeatteriesityksen jälkeen Kiveriön kirjastossa: ”Äiti, mä halun mennä sanomaan tolle tädille yhden jutun.” Ja niin hän käveli tomerana eteen ja totesi kuuluvalla äänellä, kuten aina: ”Minä en pitänyt yhtään tuosta sun möröstäs!” Voisimme ottaa oppia tästä pikku neidistä. Palaute on tärkeää ja luulen, että nukketeatterin täti saattoi vaikka ottaa onkeensa tästä kommentista. Miksi meidän pitäisi niellä kaikki? Voimme toki kertoa mielipiteemme, vaikka sitä ei meiltä ole kysytty. Vai voimmeko? Vai täytyykö arvostelu jättää yhden kriitikon varaan? Koska tuhat muuta voi olla täysin eri mieltä.

Kaikkia juttuja en nyt tähän laita, mutta kyllä noitten kanssa turha tärkeily häviää. Mutta emmehän me nyt mitään turhan tärkeilijöitä olekaan, emmehän!

Ihanaa kevättä kaikille! Tämä joutsen asustelee Vesijärven rannalla.