Haltiakuusen alla

Salpausselän kirjailijat ry:n jäsenillassa 4.9.2013 esiteltiin teos Haltiakuusen alla – suomalaisia kirjailijakoteja.

Tekijät: Anne Helttunen ja Annamari Saure
Kuvat: Jari Suominen

Haltiakuusen alla esittelee kaikki tärkeimmät suomalaiset museoina toimivat kirjailijakodit. Mukana on 25 suomalaista kirjailijaa ja yli 30 erilaista kohdetta: syntymäkoteja, lapsuuden ja nuoruudenkoteja, itse rakennettuja taloja ja kesämökkejä. Kaksi museoista on ulkomailla.

Oli kiinnostavaa kuulla tekijöitten kuvaus kirjan kirjoittamisen ja valokuvaamisen prosessista. Matkakilometrejä syntyi noin 7000 ja aikaa kirjan tekoon kului kaiken kaikkiaan kaksi vuotta. Museoiden kanssa kuvausaikojen sopimiseen meni todella paljon aikaa. Ensiksikin piti jäljittää se henkilö tai se taho, jonka kanssa vierailua voi alkaa suunnitella, löytää museoiden vastuuhenkilöt. Kaikki museoiksi muutetut kirjailijakodit eivät olleet auki kuin tiettyinä viikkoina tai päivinä vuodessa, joku vain yhden päivän vuodessa. Johonkin sai avaimen naapurin papalta, joka ei enää jaksanut tulla itse kyseistä paikkaa näyttämään. Jotkut museot pysyivät kiinni perikunnan päätöksellä, että ovia ei aukaista kenellekään, eivätkä ne auenneet edes kirjan tekijöille.

Kirjan avulla voi suunnitella esimerkiksi lomamatkalle vierailuja joihinkin kohteisiin, kirjassa on selkeä kartta. Kauniit valokuvat henkivät sitä tunnelmaa, jossa kirjailija on elänyt ja ammentanut luovuutensa. Jari Suomisen valokuvat ovat upeita, luonnonvalossa ja pitkällä valotusajalla otettuja. Näin kuvista on tullut armeliaan pehmeitä ja persoonallisia. Töllien, puolilahojen mökkien sekä talojen ja jopa kartanoiden miljööt ruokkivat mielikuvitusta ja näin sieluni silmin kirjailijat työssään omien työpöytiensä ääressä, kuulin heinäsirkkojen sirityksen pihalla ja aistin auringonpaisteen ja maaseudun rauhan. Useat näistä museoista sijaitsevat juuri maaseudulla, muutamilla kirjailijoilla oli sekä kaupunki- että maalaisasunto kirjoittamista varten. Ja maallehan muutettiin aina kesiksi, usein koko perheen voimin.

Kiinnostavaa oli kuulla myös kirjailijoista sellaista tietoa, jota en tiennyt (tai muistanut). Kirjan tekijät mainitsivat moneen kertaan museoiden oivalliset ja työhönsä sitoutuneet oppaat, jotka valottivat myös kirjailijoiden luonnetta, pieniä tapahtumia tai muuten merkittäviä juttuja. Yksi kiinnostavimmista historioista oli Ilmari Kiannolla ja Kalle Päätalolla. Topeliuksen kaunis valkoinen kotikartano oli myös yllätys, sitä aina otaksuu, että luovuus syntyy nälästä ja siitä, kun lumi tupruaa tupaan nurkista. Mutta nyt ymmärrän paremmin senkin, miten onnellinen lapsuus vaikutti hänen tuotantoonsa ja kirjojen tunnelmiin.

Tällä iällä alkaa enemmän ja enemmän miettiä sitä, mitä meistä jää, kun lähdemme. Minkälaisen tunnelman tai minkälaista tietoa jätämme jälkeemme. Kaikki me haluamme varmasti, että läheisemme muistavat meidät ystävällisenä ihmisenä, joka auttoi, kun huomasi jonkun apua tarvitsevan. Joka kehui, kun muut polkivat lattianrakoon. Joka kiitti, toivotti hyvää päivän jatkoa tai hyvää viikonloppua! Joka otti huomioon. Joka ei mitätöinyt. Joka lohdutti, kun maailma murjoi. Kaikilta ei nykyään jää edes minkäänlaista kirjeenvaihtoa, mistä voisi jotakin tietoa ammentaa, kun kaikki on sähköisessä muodossa ja salasanojen takana. Ja onko kenelläkään aikaa tai tahtoa ruveta haastattelemaan aikalaisia siitä, minkälainen joku henkilö oli tai mitä hän oikein touhusi? Päiväkirjojen pitämisestä nyt puhumattakaan, kenellä nyt sellaiseen on enää aikaa, kun on niin paljon tärkeämpiäkin juttuja!

Olen ottanut varmuuden vuoksi pari kuvaa niistä työtiloista, joissa itse kirjoitan. Ensimmäinen on kaupunkiasunnossani Lahdessa ja toinen siellä Laihian mökillä, jonne matkustan muutaman kerran vuodessa. Esim. talvella, kun ulkona on vähän hämärää ja tuli palaa tuvan hellassa, tunnelma on unenomainen ja kirjoitan tajunnanvirtaa, johon sekoittuvat kaikki lapsuuteni, nuoruuteni ja aikuisuuteni tapahtumat ja tunnelmat.

Kun työtilani museoidaan :), vierailijat saattavat ihmetellä, että ai tuollainenko läppäri sillä oli, melko pieni näyttö. Miksi juuri Asus-merkkinen? Ja tuollainenko printteri, Canon? Ja käyttikö se vielä hiirtä? Ja mikä parasta, koko kirjallisen tuotantoni tuotokset, luonnokset, käsikirjoitukset, arvostelut ja lehtijutut ovat siistissä nipussa pienessä peltirasiassa muutamalla muistitikulla! Kätevää! Ei palonarkoja paperiarkistoja ja tilaa vieviä mappirivistöjä!

Raija Hautalan työpiste Lahdessa. Työtuoli (pyörivä ja pyörillä varustettu) ja mainio säädettävä atk-pöytä kierrätyskeskus Patinasta. 

Raija Hautalan kirjailijakamari Laihian mökissä. Pöytä ja tuolit kuuluvat mummoni isän tekemään kokonaiseen kalustoon, kalusteilla on ikää n. 85 vuotta, senkki 40-luvulta, räsymatot mummon kutomia. Taulut enoni Kanadassa maalaamia öljyväritöitä.

Pihanpuoleinen makuukamari. Kaikki huonekalut n. 85 – 90 vuotta vanhoja. Ja vintissä on niitä lisää roppakaupalla.

Tällaista tällä kertaa!

Kaikki tiet vievät Roomaan ... ja Laihialle!

Demokratiaa ja viestintää

Miten toimii demokraattinen yhteiskunta? Sanasta demokratia tulee mieleen kaikenlaista. Jo Rooman tasavallassa järjestettiin aikoinaan vaaleja, mutta naiset, orjat ja suuri ulkomainen väestö eristettiin politiikasta. Varakkaiden äänille annettiin enemmän painoarvoa, ja melkein kaikki korkea-arvoiset virkailijat tulivat harvoista ylimysperheistä.

Meillä on siis äänioikeus (vaikka kaikki eivät sitä halua käyttää), meillä on kokoontumisvapaus, meillä on lehdistön vapaus, meillä on periaatteessa vapaus melkein mihin tahansa niin ettei kukaan puutu tekemisiimme. Voimme matkustaa minne haluamme, kutsua koteihimme ketä haluamme ja liittyä eri uskontokuntiin ja lahkoihin sekä eri poliittisiin puolueisiin. Voimme lukea niitä kirjoja, joita haluamme tai olla lukematta. Vaikea edes kuvitella, että asiat olisivat toisin, niin itsestään selvää tämä kaikki, olkaamme kiitollisia.

Kreikkalainen filosofi Platon vertaili demokratiaa vaihtoehtoisiin monarkian (yksilön valta), oligarkian (pienen eliittiluokan valta) ja timokratian järjestelmiin. Timokratiassa valta jakautuu omaisuuden määrän ja yleisen kunnioituksen perusteella. No jaa, jotakin tuttua tässäkin!

Jos pitäisi arvottaa niitä vapauksia, joita demokraattinen yhteiskunta kansalaisilleen suo, nostaisin ykköseksi sananvapauden.  Toisaalta demokraattiseen yhteiskuntaan kuuluu myös ”oikeus tietää” yhteiskunnassa vaikuttavista laitoksista ja voimista (Osmo A. Wiio: Cyranon nenä/pakinoita tieteen maailmasta, v. 1990). Voisiko sen enää paremmin ilmaista! Meillä on oikeus tietää! Olen ollut onnekas, koska aikoinaan olen opiskeluaikana saanut osallistua professori Osmo A. Wiion viestinnän kursseille.

Sitten tullaan tieteestä tiedottamiseen. Tieteen itsensä kannalta on tiedottaminen eräänlainen velvollisuus. Äkkiseltään ei kuulosta kauhean kiinnostavalta, koska usein tieteestä tiedottajat, yleensä tiedemiehet itse, eivät aina pysty kansanomaiseen ilmaisuun. He käyttävät usein ammattikieltä, puhuvat ikään kuin toisilleen. Tämän takia tarvitaan tulkkeja, jotka ”kääntävät” meille tavallisille ihmisille tieteenharjoittajien ja tutkijoiden aikaansaannokset. Näitä tulkkeja ovat tietokirjoittajat.

 

Hyvää ammattitaitoa toimittajalta (kuin myös kirjailijalta ylipäänsä) on se, että hän tarkistaa asioita kohtuullisesti, hänellä on velvollisuus tehdä niin. Riippuu tietenkin asian tärkeydestä, mikä on kohtuullisuutta ja onko lähdetietoa ylipäänsä saatavana.

Viestinnän pelkoa (=viestintätilanteen pelkoa)

Siitäkin on tehty maakohtaisia tutkimuksia. On ihmisiä, jotka pelkäävät tilanteita, joissa täytyy viestittää, ottaa kantaa, esitelmöidä, palvella asiakkaita. Niitä, jotka eivät ole tehokkaita viestimään, saatetaan syrjiä mm. työelämässä. Jos olet hakeutunut työpaikkaan, jossa edellytys on esim. asiakaspalvelu, onko oikein, että tosipaikan tullen ilmoitat, ettet pysty? Koska olet hiljainen ja vetäytyvä, ujo, menet kipsiin. Saatat tästä syystä saada leiman otsaan kummajaisena, hiljaisena hissukkana, joka mieluummin istuu suljetun oven takana työpöytänsä ääressä. Tosiasia on, että työnantajat eivät halua hiljaisia, mukavia ihmisiä vaikka heidän osaamisensa muuten olisi huippuluokkaa. Viestintätaidot on suuri etu ja valttikortti työpaikassa kuin työpaikassa, tarvitaan niitä taitoja siinä työssä tai ei. Vaikka me suomalaiset olemme vaiteliaita, ei tutkimusten perusteella kuitenkaan päästä siihen johtopäätökseen, että pelkäisimme viestintätilanteita muita kansakuntia enemmän.

Puukkojunkkareita

Television vaikutusta katuväkivaltaan ja ihmisen käyttäytymiseen yleensä on tutkittu paljonkin eri kulttuureissa. Tutkimuksissa lähdetään usein siitä, että ympäristötekijät, esim. väkivaltaiset elokuvat, vaikuttavat käyttäytymiseemme. Lienee sekin pelkkä myytti. Mutta entä perintötekijät? Tiedän, että on väkivaltaisia sukuja ja väkivaltaisia sukupolvia, jo ennen television keksimistä olemassa olleita. Tästä todisteena kerron teille kirjasta, jonka ostin viime viikolla Etelä-Pohjanmaalta Laihialta.

Kirjan koostuu n. 150 vuoden ajalta Laihialla tapahtuneista rikoksista tai oikeastaan kysymyksessä on kokoelma lehtileikkeitä kirjan muotoon painettuna (Jouko Lehtinen: Laihia 150 vuotta otsikoissa, v. 2012).

Tulipaloja, tuhopolttoja, murhapolttoja, 5-vuotiaan tulitikkuleikeistä alkanut palo, joka tuhosi koko kylän ja kaikki kotieläimet, raiskauksia, tappoja, uhkauksia, vankina pitämisiä, puukotuksia häissä, hautajaisissa ja syntymäpäivillä. Kymmeniä lastenmurhia. 5-vuotias ampui vahingossa parivuotiaan veljensä, toinen lapsi ampui tahallaan tuomarin 6-vuotiaan pojan paimenessa ollessaan. Jopa kaksinnaimista. Useita eläinrääkkäystapauksia. Ja lukuisia juttuja Amerikasta, jossa eteläpohjalaiset, usein laihialaiset, puukottivat toisiaan. Ja istuivat pitkiä, jopa kymmenien vuosien tuomioita amerikkalaisissa vankiloissa vaimojen ja lasten odottaessa Laihialla.

Vuosina 1892 – 1926 pelkästään Laihialla murhattiin puukolla tai pyssyllä 17 henkilöä. Loukkaantuneista oli vähemmän mainintoja. Tämän lisäksi oli 28 lapsenmurhaa. Viinatehtaita hävitettiin 178 kappaletta. Tässä kohtaa alkaa tosissaan miettiä mikä oli ympäristötekijöiden ja/tai perintötekijöiden osuus, viinan osuus on kai jokseenkin ilmiselvää. Ihmishenki saattoi olla puolikkaan viinapullon varassa. Tämä tilasto siis vain muutaman tuhannen henkilön Laihialta.

Tuohon aikaa toimittajan rooli oli kantaaottavampi. Lehtiotsikoissa tai itse jutuissa toimittaja saattoi ilmaista oman mielipiteensä asiasta, esim. näin:

Veristä elämää Laihialla (puukotus)

Ei ole kaikki varkaat vielä kiinni (lammasvarkaus)

Laihialla hirmuisia murhia (ampumisvälikohtaus)

Kamala teko (junan alle heittäytyminen)

Sirpillä suolet pihalle (veljessurma sirpillä)

Pystyy ne naisetkin johonkin (kaksi naista puukotti toisiaan)

Ja mielipidekirjoituksia, kuten Amerikkaan menneiden akat. Kirjoituksessa heitä syytettiin laiskuudesta. He ovat tyhjäntoimittajia, jotka odottavat vain, että miehensä lähettäisivät rahaa kotiin, päivät kuluvat kahvikuppien ääressä juoruten.

Toisesta naisesta käytettiin surutta nimitystä naikkonen, jos mies jätti perheensä hänen takiaan. Toimittaja kertoi, että nainen oli synnyttänyt miehelle neljä parkujaa (millä tavallaan puolusteltiin miehen lähtöä!). Mies löysi uuden ja vielä  kolmannenkin. Ja huikeinta oli, että kaikista niin rikoksen tekijöistä kuin uhreistakin kerrottiin aina heidän oikeilla nimillään ja vielä lisättiin, mistä kylistä he olivat kotoisin ja mitä rikoksia he ehkä olivat aikaisemmin tehneet. Murhaajan kaikki sisarukset ja isä ja äiti lueteltiin myös usein heidän oikeilla nimillään.

Eikä tuolloin ei ollut vielä televisioita, videoita, väkivaltaelokuvia jne. No jaa, Ison talon Antti ja Rannanjärvi ja heistä tehdyt laulut ehkä inspiroivat muita murhamiehiä, mene ja tiedä!

Kirjoitan tätä Laihialla. Ilta pimenee, hirsitalo huokailee ja nurkat naksuvat. Mutta ulkona on rauhallista ja ihanaa!

.

Ollako vai eikö olla?

Käsitys mielestä on filosofille tärkeä ja mieluisa, mutta jossakin määrin myös kirjailijalle, vaikkakaan kirjailija ei useinkaan jaksa/ehdi/pysty/viitsi pohtia mistä mikin johtuu. Tosiasia on, että kieli on eri asia kuin kokemus ja kirjallisuuden hahmot ovat usein tekemällä tehtyjä. Fiktiivistenkin hahmojen sisäiset maailmat ja mieli muistuttavat siinä määrin omiamme, että jokainen lukija tunnistaa niistä ainakin jossakin määrin itsensä. Mutta rajansa silläkin. Olisi naivia uskotella, että kirjailijan kaikki kirjoittama olisi hänen mielipiteensä jostakin asiasta. Toisaalta jonkin hahmon taakse voi ”piiloutua” ja laittaa hahmon kertomaan asioita, jotka ovatkin kirjailijalle itselleen tosia. Minunkin LÄHTÖ-kirjani on faktaa ja fiktiota, mutta lukija saa itse päättää, mikä on totta, koska totuuden tiedän vain minä (nojaa, myös muutama läheiseni). Olenkin kehottanut ihmisiä lukemaan kirjan romaanina, en minun elämäkertanani, koska sitä se ei missään tapauksessa ole.

Mitä tästä kaikesta on sitten hyötyä? Olen kesän aikana kuullut mielenkiintoisia, surullisia ja traagisia tarinoita. Kirjani lukeneet ovat tulleet juttelemaan ja kertoneet omia lapsuuden kokemuksiaan, juuri niitä, joista he ovat vaienneet koko elämänsä. Traumat ovat syviä, mutta uskon, että puhuminen auttaa. Eikä tarvitse ihan kaikkea kertoa, riittää, kun kertoo edes osan, mutta totuudenmukaisesti, ettei itselleen valehtelu jatkuisi. Annan kaikille ohjeeksi kirjoittamisen. Kirjoittaa voi itselleenkin, joka päivä jotakin, ja yhtäkkiä huomaa, että tekstiin on tullut uudenlaista uskoa, uskoa ihmiseen ja tulevaisuuteen, valoa ja iloa. Pahat asiat voi kirjoittaa paperille. Kun luet lauseen tai lauseet, jotka olit kirjoittanut, paha asia ikään kuin kutistuu tai saa ainakin pienempiä mittasuhteita. Näin tulee mieleen tilaa hyville asioille ja tapahtumille, menneille ja tuleville. Olemme keskustelleet myös anteeksiannosta ja siitä, miten viha kuluttaa ihmistä. En vain ymmärrä, miksi pitäisi antaa anteeksi sille isälle tai äidille, joka on piessyt pienen lapsensa joka viikko ilman syytä. Syyksi ei riitä, että oli sota, pula kaikesta jne. Ei kai sellainen koskaan unohdu, epäoikeudenmukainen kohtelu! Anteeksiantaminen ja/tai unohdus, jopa kosto, siinäpä pohtimista kerrakseen. Kirjassani ei ole fyysistä väkivaltaa, ehkä siksi, etten luottanut itseeni ja ryhtynyt siitä kirjoittamaan fiktiota, koska itse en ole koskaan sitä kokenut. Tässä tullaan taas siihen oman kokemusmaailman rajallisuuteen suhteessa kirjalliseen ilmaisuun tai päinvastoin.

Viisas ajattelija Plutarkhos (n. 45 – 125 jaa), kreikkalainen filosofi, oli sitä mieltä, että emme voi saavuttaa mielenrauhaa, ellemme tarkastele koko elettyä elämäämme. Jokseenkin totta, otaksun. Kerro itsestäsi! –kysymys saa uusia ulottuvuuksia, jos kerromme itsestämme vain ne asiat, joita luulemme kysyjän haluavan kuulla. Olemme kohteliaita, emmekä halua sysätä omaa painolastiamme toisen harteille. Miksemme? Se, joka pyytää sinua kertomaan itsestäsi ei tarkoita, että kerro itsestäsi kaikki kivat asiat. Häpeämmekö ja miksi? Todennäköistä on, ettemme ole pystyneet itse vaikuttamaan asioiden kulkuun. Sen kysyjä takuulla ymmärtää. Miettikää silti, kenelle avaudutte, koska kysyjän tarkoitusperistä ei ehkä aina pääse selvyyteen.

Plutarkhos oli mielenkiintoinen henkilö, kuten kaikki muutkin antiikin suuret ajattelijat. Hän oli sekä elämäkertakirjailija että filosofi. Vanhin säilynyt antiikinajan teksti on Plutarkhoksen kirjoitus Lihansyönnistä, jossa hän kyseenalaistaa lihansyönnin oikeutuksen. Toinen kuuluisa teos häneltä on Hellien tunteiden kirja. Eli kyllä tuolloin oli jo kaikki pelissä!

Toisaalta, mistä erotamme, ovatko muistomme omiamme? Muistammeko oikein? Jos sanon veljelleni, että muistatko silloin siellä ja kaikki ne tapahtumat. Veljeni saattaa sanoa, että silloin, sorry vaan, satoi eikä siellä ollut kuin muutama ihminen (vaikka minä muistin että melkein sata) ja jos muistelen automatkaa kaupunkiin, veljeni sanoo, että ethän ollut edes mukana!

Mielenkiintoista luettavaa on v. 2010 Hannu Rajaniemen Englannissa englanniksi ilmestynyt The Quantum Thief (suomennos v. 2011, Kvanttivaras). Teos sijoittuu omaan aurinkokuntaamme kaukaisessa tulevaisuudessa, jossa ihmismieli on tallennettavissa ja monistettavissa. Etuoikeutetut voivat valita vapaasti ruumiillisen elämän ja koneellisen tietoisuuden välillä, kun taas alistetut ja orjuutetut ovat pelkän tietokoneohjelman asemassa kuolleina sieluina eli gogoleina, (heh!  Gogolin teos on nimenomaan v. 1842 ilmestynyt Kuolleet sielut).

Suuret ajattelijat ja filosofit tekivät aikanaan parhaansa, jotta ihmiskunta edes jossakin määrin ajattelisi omilla aivoillaan ja pyrkisi hyvään, minuus ja pyhyys yhdistyneinä. Mutta mikä meni pieleen, kun vielä puolentoistatuhannen vuoden jälkeen olemme lähtöpisteessä? Vai olemmeko edes siellä? Minusta olemme jossakin vielä kauempana, emme ole edes lähelläkään lähtöviivaa. Jollekin hymiön lähettäminen kännykällä toiselle puolelle maapalloa on oikeata elämää eikä hän voi keskittyä mihinkään, ellei jää tumput suorina ja silmät tapittaen odottamaan, että vastaanottaja reagoi ja lähettää samanlaisen hymiön takaisin. Tällaisia me olemme. Mutta onko meidän ihan pakko? Mikä sitten on todellisuutta? Heinänteko, saunan lämmitys ja puiden hakkaaminen(ko)? Sitä taas sunnuntaina maalla ihmetellään puuliiterissä.

Never let your past experiences harm your future. Your past can´t  be altered and your future doesn´t deserve the punishment.

Älä anna menneisyytesi vahingoittaa tulevaisuuttasi. Menneisyyttäsi et voi muuttaa eikä tulevaisuutesi ansaitse rangaistusta. (vapaa suomennos)

Tässä vielä linkki ruotsalaiseen dokumenttiin vuodelta 2011. Dokumentti kertoo erään ihmisen elämäntarinan. Itkin melkein koko ajan, kun tämän katsoin. Täytyy myöntää, että joskus ihan oikeasti hävettää olla ihminen, niin ilkeitä ja ajattelemattomia saatamme olla. Mutta hän oli yksi meistä, kuin sinä tai minä.

http://www.svtplay.se/video/174805/del-1

Tutkimuksia, tähtitiedettä ja teenjuontia

Ainaisen kirjojen lukemisen tai kirjoittamisen ohessa tai niitten lisäksi olen syventynyt linkkeihin ja erilaisiin lääketieteellisiin tutkimuksiin. Eilen tai oikeastaan viime yönä silmiini osui tutkimus fluorista ja sen vaikutuksesta ympäristöön ja elimistöön. Ymmärrän, että muutaman sivun mittainen tutkimustulosten julkaiseminen arvostetuissa tieteellisissä julkaisuissa harvemmin saavuttaa tavallisen ihmisen. Kuitenkin on erittäin positiivista, että yhä useammat tutkimustulokset tulevat kaiken kansan luettaviksi jopa ihan kotiin kannettuina. Mutta mikä tieto ja tutkimustulos on paikkansapitävä? Vanha kansa (kai minäkin siihen kuulun) uskoo mielellään kaikkeen painettuun. Jos isovahempani lukivat lehdestä jostakin tapahtumasta, tuskin heille tuli mieleenkään epäillä tekstin todenperäisyyttä. Mutta nykyään saa rasitukseen asti epäillä onko teksti täysin totta, kenen asialla kirjoittaja on jne. Ja jos joku tänään kirjoittaa jotakin niin huomenna hän voi sen sitten perua, helppoa sanoisin. Ja kaikki tämä hyvällä omallatunnolla.

Alla esimerkki:

"Fluori – suuri valhe (Elina Hytönen/toukokuu 2013)
http://www.elinahytonen.fi/2011/01/fluori-suuri-valhe-2/


Lähes kaikki ihmiset Suomessa altistuvat fluorille, elleivät tietoisesti osaa sitä välttää, vaikka meillä ei (enää) fluoria lisätäkään vesijohtoveteen. Fluoria on pohjavedessä alueittain vaihtelevia määriä, ja sitä lisätään hammastahnoihin, suuvesiin ja hammaslankoihin. Hammaslääkärit käsittelevät hampaita fluorilla ja lapsille syötetään fluoritabletteja. Fluoria on myös lääkkeissä, virvokejuomissa, oluissa, hedelmämehuissa, teollisuuden saasteissa, tupakansavussa ja erilaisissa tuhoaineissa.  Pohjaveden luonnollinen fluori on ihmiselle harmittomampaa kuin se, mitä ihminen itse tuottaa, mutta myös luonnollisesti esiintyvän fluorin alueilla ihmiset sairastuvat luuston fluoroosiin, mikä johtaa selkärangan epämuodostumiin, lihasten surkastumiseen ja halvauksiin."

Tutkimuksessa lueteltiin kaikki ne vaivat ja sairaudet, joihin fluorilla on vaikutusta.( Olisi ollut helpompaa, jos tutkimuksessa olisi lueteltu ne sairaudet, joihin fluori ei vaikuta). Hampaiden hyvinvointiin tai kariekseen ei fluorilla näyttänyt olevan osaa eikä arpaa.

Luin tutkimuksen huolellisesti ja tunnistin itsessäni niitä vaivoja, jotka oli listattu; migreeni, väsymys, muistiongelmat, ruuansulatusongelmat, iho-ongelmat, kilpirauhasen toiminta jne. Toisaalta, migreeni saattaa kehittyä siitä, etten nuku tai syö säännöllisesti, muistamattomuus on ainakin minun kohdallani sitä, etten keskity tarpeeksi siihen, mitä kulloinkin olen tekemässä, ruuansulatusongelmat saattavat johtua epäsäännöllisistä ruokailuajoista. Mutta alanko nyt ihan oikeasti miettiä fluorin mahdollisia vaikutuksia elimistöön, koska se aiheuttaa myös kuulemma alzheimerin tautia?Fluori on alumiiniteollisuuden jätettä, jostakin senkin tiedon luin.Ja alumiinilla ja alzheimerilla on ellei selvä yhteys niin ainakin vahva epäilys siitä, että se saattaa olla yksi taudin aiheuttajista. (Tämän takia olen heittänyt maalla kaikki alumiinikattilat jo vuosia sitten pois, ihan oikeasti.)

Aloitan tietenkin vaihtamalla hammastahnan fluorittomaan. (suolahammastahnaan, jostakin saa aloe vera -hammastahnaa (jossa kylläkin on fluoria), Frantsilan yrttitilalla on oma fluoriton hammastahnansa, jne.)


Tutkimuksessa paljastettiin myös fluorin vasta-aine eli boori, yksi alkuaineista.
Wikipedian mukaan booria muodostuu tähdissä ja tähtien välisessä avaruudessa kosmisen säteilyn osuessa booria raskaampiin ytimiin, jolloin ne halkeavat.
Hmm! Mielenkiintoista! 

Ja jotta tuskamme lisääntyisi, tutkittu on myös halpojen ns. markettien teelaatujen fluoripitoisuuksia, jotka ylittävät reippaasti suositukset. Halvoissa teelaaduissa teelehdet on kerätty kasvin ala-osista. Tämä koskee erityisesti mustaa teetä. Ja teetä pitää juoda n. 1 l per päivä, jotta siinä oleva fluori vaikuttaisi haitallisesti elimistöömme. No litrahan on mielestäni melko normaali päiväannos teenjuojalle. Ja minä kun luulin, että kahvi on se myrkky ja tee se ystävällisempi vaihtoehto!


Varoituksen sana olisi paikallaan myös mm. aspartaamista (makeutusaine) ja  natriumglutamaatista = E621 = arominvahvenne. Ehkä alan vielä tutkailla soijaan liittyviä linkkejä ja varoituksia :) Sitä ennen keitän itselleni kuitenkin kaurapuuroa, jonka päälle kaadan aamulla keräämiäni vadelmia! Vaarallista. En tiedä, mitä ympäristömyrkkyjä vadelmat ovat itseensä keränneet, mutta menkööt nyt tämän kerran!

Kirjailijan uhrit

Pari viikkoa sitten näin ohjelman, jossa käsiteltiin kirjailijan uhreja yllättävästä näkökulmasta. Olin varma, että nyt puhutaan kostosta. Kirjailija kostaa menneet pahat teot ja laiminlyönnit kirjoillaan, joissa faktan ja fiktion seasta erottuvat tosiasiat ja ne tosialliset henkilöt, jotka ovat syyllisiä joihonkin menneisyyden tapahtumiin. Jos siis osaa lukea rivien välistä. Mutta ohjelmassa käsiteltiinkin kirjailijoiden lapsia ja muuta perhettä. Kun kirjailija kirjoittaa pahimmassa luomisvimmassaan, hän ei muuhun keskity, ei hahmota ympäristöään, kadottaa ajan ja paikan tajun, unohtaa jopa lastensa nimet ja syntymäajat. Huokaus! No hieman ehkä liioiteltua, ajattelin. Miten siinä nyt noin voi käydä! Kunnes aloin tutkistella sitä ajanjaksoa, kun kirjoitin LÄHTÖ-romaanin ja tämän toisen vielä julkaisua odottavan tekeleeni ( molemmat samanaikaisesti!). Tulin töistä, ryntäsin työpisteeseeni, avasin tietokoneeni ja pari tuntia kirjoitettuani tajusin, että minulla oli vielä toppatakki päällä, kengät jalassa ja ruokakassi eteisessä. Tajusin, että jos minulla olisi ollut tuolloin perhe, kotona asuvia lapsia esimerkiksi, olisin saattanut hyvinkin unohtaa hakea jonkun harrastuksista, ateriat olisivat olleet valmisruoka-annoksia, roskapussit parvekkeella, pyykit pesemättä.

Mutta olisinko ryhtynyt kirjoittamaan? Kyllä olisin. Se sanoinkuvaamaton vimma, jolla asiat on  saatava pääkopasta ulos, ei anna armoa, tuskin olisi antanut armoa tuolloinkaan. Vaihtoehtoja ei ollut. En voinut kuvitellakaan, että olisin sysännyt tämän vimmani syrjään, vaikka lapseni olisivat olleet pieniä. Olisinko voinut tehdä itselleni niin suurta henkistä väkivaltaa! Uskon, että järkevänä ihmisenä olisin varmasti järjestellyt asiat niin, että lapset olisi hoidettu, pyykit pesty ja koti siistinä. Vai olisinko? Olisinko edes huomannut ympäröivää maailmaa ja suttuisia nälkäisiä lapsukaisia, jotka soittavat naapurin ovikelloa ja pyytävät ruokaa :). Koska äiti ei ole kotona, vaikka istuukin läppärinsä ääressä.

Kirjailija (vaikka minä en todellakaan ole vielä edes lähellä oikeaa kirjailijaa!) tekee työtä siinä missä muutkin, kuvataiteilijat, säveltäjät, it-osaajat, projektipäälliköt sun muut. Tuskin tietokoneen ääressä koko päivän istunut DI kotiin päästyään jättää työt taakseen, vaikka haluaisikin, ainakin sähköposti on tsekattava pari kertaa illan mittaan ja kännykällä on varmistettava huomisen työkuviot muutaman kerran. Onko tällainenkaan isä tai äiti oikeasti "kotona"? 

Ja nyt sitten näiden kirjailijoiden jälkikasvu kostaa kertomalla kirjailijavanhempansa mokat ja laiminlyönnit ja sen, että ovat oikeasti uhreja, koska sisäinen vimma ajoi isän tai äidin kauas pois asioiden oikeasta ytimestä, normaalista perhe-elämästä. Surullista, puolin ja toisin. Mutta mikä on totuus? Ymmärrän, että dramaturgia vaatii asioiden liioittelua. Ei riitä, että kertoo kirjailijaäidin tai -isän juoneen joka ilta pullon olutta. Täytyy kertoa, että kirjailijaäiti tai -isä joi joka ilta melkein kokonaisen kossupullon. Eikä riitä sekään, että kertoo jääkaapin olleen tyhjä, täytyy kertoa, että jääkaappi oli aina tyhjä, mutta onneksi koulussa sai lounaan, jos nyt sinne ehti, kun äiti tai isä eivät muistaneet ikinä herättää.

Täytyy myöntää, että kyllä minäkin laiminlöin erästä rakasta olentoa vimmani aikana, nimittäin kissaani, joka joskus katsoi minua todella vihaisesi kulmat kurtussa. Sehän on vain kissa, ajattelin ja kuvittelin, että riittää kyllä, kun täytän sen ruokakupin ja heittelen palloa muutaman minuutin ja silittelen aina ohi mennen. Kaduin käytöstäni tuhat kertaa, kun pitelin 21-vuotiasta Tipiäni elänlääkärin vastaanottohuoneessa lopetuspiikin vaikuttaessa pikkuhiljaa, kunnes se nukahti rauhallisesti ikiuneen ja lepää nyt eläinten hautausmaalla.

Olen viettänyt nyt pari viikkoa vanhassa mummolassani Laihialla, juuri siinä mökissä, jossa enoni syntyi ja asui lapsuutensa ja nuoruutensa ennen Kanadaan muuttoaan. Enoni kuoli Kanadassa helmikuussa tänä vuonna ja kaksi hänen parasta lapsuuden ystäväänsä  myöhemmin keväällä täällä Laihialla. Löysin liiterin ovenpielestä kolmet siihen kaiverretut nimikirjaimet. He jättivät puumerkkinsä ovenpieleen muistoksi siitä, että olivat ystävyksiä. Ja nyt he kokoontuvat ihan jossakin muualla, juoksevat toisilla niityillä. Terveisiä sinne ja vetäkää edelleen yhtä köyttä!

Täällä Keskikylässä olen tavannut eri ikäisiä sukulaisiani ja tuttujani. He ovat lukeneet kirjani ja pitäneet siitä kovasti. Ne, jotka tuntevat minut ja menneisyyteni, mutta myös minulle täysin vieraat henkilöt, nuoret ja vanhat. Olen tutkinut vanhoja valokuvia ja edelleen olen sitä mieltä, että tein oikein kirjoittaessani tämän kirjan. Torstaina tulee Kyrönmaa-lehden toimittaja Hanna Kleemola tekemään juttua minusta ja romaanistani. Yritän valmistautua niin hyvin kuin mahdollista, vaikka oloni onkin turvallinen, olenhan kotikentällä!

Aikamatka 50-luvulle

Lomailua Keski-Suomessa akselilla Jyväskylä, Säynätsalo, Lehtisaari  

Tänään kävin Haikan majakalla. Siinä Saaritien päässä juuri ennen majakkaa on kaksikerroksinen valkoinen talo, jonka alakerrassa on kahvila. Astuin sisään ja luulin vähän aikaa olevani jossakin Kaurismäen elokuvassa. Uskomaton miljöö, 50-luvulta, otaksun. Tien vieressä ei ollut minkäänlaista kylttiä ja luulin jo, että paikka on suljettu. Kahvi ja sokerimunkki 2 euroa. Paikkaa pitää Raili, ehkä n. 85-vuotias kohtelias vanha rouva, joka toi kahvin, munkin, sokerit ja kermanekan vanhalla peltisellä kukkatarjottimella pienin töpöttävin askelin. Yhdeltä asiakkaalta kuulin, että Raili asuu yläkerrassa.
 
Asiakkaina oli perhe, jonka pikkutytön nimi oli Tyyne (minun mummini nimi!), nuori äiti, joka imetti lastaan, kaksi hienoa rouvaa, jotka ottivat kuvia toisistaan ja keski-ikäinen pariskunta, joka katseli toisiaan lumoutuneena. Etsin katseellani kameraa, olo oli epätodellinen. Olenko kuitenkin jossakin filmissä? Olin vähän aikaa tosi onnellinen. Hengitin syvään menneisyyden tunnelmaa ja aloin unelmoida. Näin ympärilläni ihmisiä eri vuosikymmeniltä, erilaisissa vaatteissa, erilaisissa kampauksissa. Vastakihlautuneen sotilaan, jonka silmistä kuvastui lähtö, pelko ja kaipaus. Näin  pienten lasten kanssa pöydässä istuvan väsyneen äidin. Pariskunnan, jonka ainut tytär oli juuri muuttanut ulkomaille. Näin tyylikkään herran, joka oli käynyt kahvilassa joka sunnuntai-iltapäivä vaimonsa kanssa. Haudattuaan vaimonsa hän jatkoi perinnettä, neljäkymmentäyhdeksän yhteistä vuotta, silmissä kyynel.
 
Tässä on kuva kahvilan sisältä. Mitään muutoksia ei ole varmaankaan tehty ainakaan viiteenkymmeneen vuoteen. Seinät ovat kuulleet satoja ellei tuhansia tarinoita, rakkaudentunnustuksia, riitoja, sairaskertomuksia, tulevaisuuden suunnitelmia. 
Yritin kysellä Raililta kahvilan historiasta, mutta hän ei kuullut. Jaksoi kuitenkin hymyillä. En muista, milloin kahvi ja sokerimunkki olisivat maistuneet näin ihanille!

 

Albina, Aleksis Kiven suuri rakkaus (?)

Albina Palmqvist oli viisilapsisen perheen toiseksi vanhin. Hänen äitinsä oli varakkaan tanskalaisen tilanomistajan tytär, isä oli räätälimestari Albin Palmqvist, joka oli muuttanut Kööpenhaminaan ja suorittanut siellä räätälimestarin arvon, tai niin hän ainakin väitti. Perhe muutti Kööpenhaminasta Helsinkiin v. 1829. Albina oli tuolloin 2 kuukautta vanha, vanhempi sisko Sofia 2-vuotias.

Albinan isä Albin Palmqvist rakennutti Helsinkiin Pohjois-Esplanadille valtavan kivitalon, joka käsitti 60 huonetta. Helsinki oli tuolloin käsityöläisille luvattu kaupunki ja perhe vaurastui. Jossakin vaiheessa Albin Palmqvistin liiketoimiin alettiin kiinnittää tarkempaa huomiota; onko mies edes oikea räätälimestari vai huijari? Liiketoiminta alkoi hiipua ja perhe joutui muuttamaan kivilinnasta vaatimattomampaan asuntoon Kaivokadulle. 

Samoihin aikoihin Katajanokan hökkelikylässä asui kyläräätälin poika Aleksis Stenvall, joka muutti Nurmijärveltä Helsinkiin 12-vuotiaana C.J. Granbergin kouluun oppiakseen lähinnä ruotsia. Vai oliko hän sittenkin siniverinen, laamanni Adlercreutzin avioton poika? Myöhemmin Aleksis  ystävystyi Palmqvistin nuorimman pojan Edmundin kanssa. Aleksis oli älykäs koululainen, joka kirjoitti yksityisesti ylioppilaaksi v. 1857. Edmundin ystävänä hänen vierailujaan Palmqvistin perheessä ei kukaan kummeksunut, vaikka vierailujen syy oli mitä todennäköisimmin juuri Albina. Tosin Aleksis oli kovin kiinnostunut perheen laajasta kirjastosta josta hän sai lainata mielinmäärin lukemista, vaikkakin ruotsinkielistä, koska suomenkielisten kirjojen painattaminen oli tuolloin kiellettyä. Ja Aleksis luki, lainasi ja luki, ja kävi syvällisiä keskusteluja kirjallisuudesta Albinan kanssa. Näin syttyi kipinä! Aleksis halusi itse ruveta kirjoittamaan. Vaikka Albina oli sisäänpäin kääntynyt ja hiljainen, jokin erityinen yhteys hänellä oli Aleksiksen kirjalliseen heräämiseen.

Albinan vaikutus Aleksis Kiven tunne-elämään kattoi koko tämän tuotannon. Se, mitä on luultu vain nuoren miehen kaukaiseksi haavekuvaksi, onkin ollut syvästi ja katkerasti elettyä todellisuutta, vai onko?. Kiven oma arvio salatusta lemmestä muuttui ”sielun synkeäksi paloksi”. Tarinan mukaan (perustuu sukulaisten haastatteluihin) Aleksis kosi Albinaa, mutta sai rukkaset.
Otsikon kysymysmerkki on minun laittamani. Koska tutkijat eivät varmuudella tiedä, oliko Albina todella Aleksis Kiven suuri rakkaus. Ja jos oli niin tuskin se oli ainoa. Oliko heillä suhde, olivatko he rakastavaisia, palvoiko Aleksis Albinaa vain etäältä uskaltamatta sittenkään kertoa syvistä tunteistaan? 

Lähde: Albina – Aleksis Kiven suuri rakkaus (Anja Kauppila)

…………………………….

Kadehdin Aleksis Kiveä (1834 - 1872), hänen tapaansa elää ja eläytyä, hänen huumoriansa. Hän ei pelännyt elämää, ei muita ihmisiä eikä itseään. Sitä vastoin Albina oli pelokas ja alistunut, mikä saattoi johtua hänen kovaluonteisesta äidistään. Mutta Albinalla oli hyvä sydän ja hän tunnisti sen lahjakkuuden, mitä Aleksis kantoi sisimmässään.

Elämä on mielenkiintoista. Ja elämän polut, juuri ne, mitä itsekin joka päivä tallaamme, ovat juuri sitä materiaalia, josta ammennamme, saamme voimaa ja joista kirjoitamme. Jokaisella on omat polkunsa, omat intressinsä, oma tapa tutkia ulkopuolisia tapahtumia ja oma tapa reagoida näihin tapahtumiin.

Tuusulassa on pieni mökki, Aleksis Kiven kuolinmökki, sielläkin kannattaa vierailla. Mutta muistakaa, että Aleksis Kivi oli paljon muutakin kuin Seitsemän veljestä ja se, että hän kuoli sairaana pienessä mökissä, on vain yksi etappi elämän taipaleella. Hän opiskeli, rakasti, kirjoitti ja eli! Ja kärsi ja ikävöi, aivan kuten me kaikki muutkin.