Herran haltuun (myös kaikki nimbyt*)!

Siitä ei ole kauaa, kun vannoimme Charlie Hebron nimeen, CHARLIE ilmestyi facebookin seinälle usein myös Suomessa. Charliesta tuli synonyymi sananvapaudelle. Yle alkaa lukea Koraania ja nyt räjähti. Herra Jumala varjele meitä tältä hapatukselta! Viisaiksi ja suvaitsevaisiksi luulemani ihmiset kirjoittivat todella veretseisauttavia some-kannanottoja. Mutta luulo ei ole tiedon väärtti! Koraaniin ja islamilaisuuteen liittyy meillä kaikilla paljon mutua, sanoisin, (musta tuntuu – tietoa tai oikeammin luuloa), joten minusta on kohtuullista, että nyt saamme halutessamme totuudenmukaista tietoa. Toisaalta turhauttavaa edes käydä tällaista keskustelua. Täytyy muistaa, että olemme pääasiassa kasvatuksemme tulos. Jos kodeissa ollaan sitä mieltä, että kaikki muualta tulleet ovat huonompia, jonkun muun uskonto on väärä tai huonompi, jonkun muun ihonväri on väärä, joku muu puhuu väärää kieltä ja niin edelleen, mitä voi jälkikasvulta odottaa kuin tätä samaa virttä. Toisaalta, erilaisuuden sietokyky joutuu koetukselle koko ajan, ja arvostelu ja molliminen saattaa olla merkki omasta pahasta olosta. 

Karttapallosta näemme, miten pieni Suomi on, ja jestas sentään, koko muu maailma onkin täynnä muunmaalaisia! Eri värisiä ja eri kokoisia, puhuvat outoa kieltä ja noudattavat outoja tapoja, syövät outoja ruokia! Ja uskovat eri jumaliin. Miten ihmeessä tuolla oikein pärjätään, kun alusvaatteet eivät ole Nanson, kumisaappaat Nokian tai polkupyörä Tunturi-merkkinen. Mielikuvittelen tässä nyt vaihtoehtoa, jossa jumalat taistelevat. Voittajajumalan uskonto olkoon sitten se oikea uskonto. No jaa, aika monet eivät usko mihinkään, korkeintaan itseensä. Mutta ei kai siitä haittaakaan ole, jos uskoo, että joku on tehnyt elämämme käsikirjoituksen. Vai olemmeko sittenkin oman onnemme seppiä? Luuserit saavat syyttää itseään kohtalostaan, niinkö? Isien perinnöt haaskataan hetkessä, kun menneiden sukupolvien uurastusta ei kunnioiteta. Entä itsekunnioitus ja tekojemme seuraukset? No nyt meni liian vaikeaksi. Itsekään en aina ymmärrä mitä kirjoitan.

Uskontoihin ja uskomiseen palatakseni eikö meidän pitäisi Koraanin lukemisen sijasta olla huolissamme niistä lukuisista uuskarismaattisista kirkon ulkopuolella toimivista liikkeistä, joita Suomessa on tällä hetkellä satakunta kappaletta? Esimerkkinä mainittakoon Ajankohtaisessa kakkosessa 3.3.2015 esitelty Houm Church – liike Seinäjoella. Luterilainen kirkko menetti v. 2014 n. 80 000 jäsentä (maksavaa sellaista), joten arvata saattaa, että kirkko alkaa oikeasti olla huolissaan. Ihmiset etsivät jotakin, jota luterilaisuus ei ole heille antanut; yhteisöllisyyttä, iloa ja yhdessäoloa, jotakin erilaista, ehkä jopa toisen(laisen) perheen! Laulu soi ja soitto raikaa, nuoret komeat teologit todistavat Jumalan sanaa ja meno on rentoa. Ja sitten tuleekin iso mutta. Houm Churchin puikoissa on johtokunta, joka on määritellyt liikkeelle tiukat säännöt (esim. ei seksiä ennen avioliittoa). Käytännössä jokainen ”seurakuntalainen” avaa rahapussinsa, koska muuta rahoitusta ei ole kuin liikkeen jäsenten vapaaehtoiset lahjoitukset. Ainakin televisiossa meno näytti perin amerikkalaiselta. Minusta on pelottavaa, että näköjään kuka tahansa voi perustaa minkä tahansa oman seurakunnan, laatia sille säännöt ja rahastaa jäseniä. Lampaita riittää. Nyt joku saattaa sanoa, että onpa suvaitsematon ihminen. Saatan ollakin, sitä en kiellä, mutta keskenkasvuinen itseään etsivä nuori saattaa pelkkää sinisilmäisyyttään ajautua jonkin uuskarismaattisen liikkeen pariin (enkä tarkoita nyt välttämättä Houm Church – liikettä), jossa hänen kypsymätön mielensä täytetään ajatuksilla, joita hän ei kykene kyseenalaistamaan. 

Olen onnenpekka, kun oma sukuni on monikulttuurinen. Koskaan en ole kuullut näiden ”muualta tulleiden” haukkuvan tai tuomitsevan ketään sen takia, että joku on erilainen, en todellakaan koskaan. Asuin itsekin nuoruudessani parissa Keski-Euroopan maassa, Sveitsissä ja Ranskassa. Yhtäkään kertaa en kuullut arvostelua siitä, että olen muualta tullut. Tai kommenttia siitä, että mikset mene sinne mistä olet tullutkin. Työkaverit olivat seitsemästä maasta ja täytyy myöntää, että ne olivat parhaita vuosiani, joita vieläkin muistelen kaiholla. Oli ihana istua lounastamaan tämän sekalaisen seurakunnan kanssa samaan pöytään, oikea kielten sekamelska ja uskokaa tai älkää – naurua, paljon naurua! Paluu Suomeen parin vuoden poissaolon jälkeen oli kulttuurishokki. Olisi pitänyt taas opetella olemaan vakava, marisemaan pikkuasioista, saivartelemaan detaljeista, syyttämään säätä huonosta tuulesta jne. Jos muuta yritin, sain noloja ja omituisia silmäyksiä kanssakulkijoilta. Peruspositiivisuuttani (isänperintöä) minulta ei kuitenkaan kukaan ole onnistunut viemään. Ahdasmielisyyttä ja negatiivisuutta, synkkyyttä ja kateutta, tätäkö Luther tarkoitti, mene ja tiedä, tuskinpa? Olemme usein onnellisia, jos muilla menee huonosti. Tai kateellisia, jos joillakin menee hyvin. Toisen ihmisen kunnioitus ja toisen ihmisen erilaisuuden kunnioitus on Suomessa vieläkin lapsen kengissä. Joskus ihan oikeasti hävettää. Mutta niinhän Einsteinkin aikoinaan sanoi, tämä viisas tiedemies, että elämässä on kaksi ihmetyksen aihetta: maailmankaikkeus ja ihmisen tyhmyys. Mitä tähän nyt enää voisi kommentoida, tottahan se on. Peräänkuulutan siis ihan oikeasti kansainvälisyyskasvatusta oman perheen parissa. Meillä kaikilla on mahdollisuus olla vähän viisaampiaja suvaitsevaisempia kuin aikaisemmat sukupolvet ja teroittaa lapsille ja lastenlapsille, että jokainen ihminen on tärkeä, joka ikinen. Koulu tekee (toivottavasti) parhaansa eli edes yrittää levittää suvaitsevaisuutta, mutta kasvatus kuuluu vanhemmille ja vanhemmat ovat vastuussa siitä, mitä jälkikasvu touhuaa. Lapsille olisi hyvä myös selittää, että kukaan ei ole parempi toista, eikä myöskään pahempi. Hymyilkää ihmiset, siitä tulee hyvä olo!

Ihmettelen tässä nyt itsekin, miksi tuhlaan aikaani ja voimavarojani tällaiseen paasaamiseen. Joskus vain täytyy kirjoittaa näistäkin asioista. Olen oppinut kirjoittajakursseilla tänä keväänä erään oivallisen ajatuksen – näkökulman muutoksen, jota suosittelen kaikille rajoittuneille ihmisille. Eli kun seuraavan kerran törmäät vaikka marketin ovella ”muukalaiseen”, tervehdi häntä iloisesti. Se saattaa pelastaa hänen päivänsä. Et voi tietää, mitä hän on kokenut ennen kuin saapui Suomeen. Minulla on nuori ystävä, Irakin kurdi, lahjakas nuorimies joka tekee elokuvia ja on saanut nuoresta iästään huolimatta palkintoja aikaansaannoksistaan. Ensimmäisen elokuvansa hän omisti omille vanhemmilleen, isälle joka kantoi häntä (6 v.) ja äidille, joka kantoi siskoa (4 v.) kokonaisen viikon pakomatkalla Irakin vuoristossa. Heidän kotikylänsä tuhottiin kokonaisuudessaan, vain nuorukaisen perhe pääsi pakoon. Pakomatka yli vuorten, ilman ruokaa ja vettä. Kunnes saapuivat pakolaisleirille ja toivo uudesta elämästä alkoi itää.  Neljän vuoden kuluttua he sitten pääsivät leiriltä Suomeen. Neljä vuotta on pitkä aika, varsinkin pienille lapsille. Ja sitten lapset aloittivat Suomessa koulun, valtaväestön jälkikasvun pilkatessa tulijoita.

Eli yrittäkäämme edes tätä näkökulman muutosta. Ollaan kiitollisia kaikesta siitä, mitä meillä on, iloitkaamme muitten menestyksestä, älkäämme kadehtiko ketään. Amen.

Minusta todellinen ongelma tässä maassa on vanhusten heitteillejättö, huono hoito, mitätöiminen, unohdus. 9.3.2015 MOT-ohjelma, katsokaa jos jostakin syystä jäi väliin, ylitti kaikki kauhuleffat mennen tullen. Omaiset joutuvat asentamaan vanhustensa koteihin kameroita, joista sitten voivat seurata, mitä kodeissa käyvät hoitajat vanhusten kanssa touhuavat, tai mitä olisi pitänyt touhuta. Kiire on tietenkin kova, mutta aina ihminen itse päättää, miten vanhusta kohtelee, kiireessäkin.

Körtti eli herännäinen(omasta kirjahyllystäni). Tällaisen patsaan saa kun on kunnostautunut eteläpohojalaasten riveissä. Kaikki kunnia Paavo Ruotsalaiselle, mutta minusta tässä on jotakin ahdistavaa.

Joten energiaa voi ja täytyykin suunnata tämän maan todellisiin ongelmiin, joihin mielestäni Koraanin lukeminen radiossa ei kuulu! Tällaista tällä kertaa – näin vaalien alla!

*) nimby = not in my backyard

Sisustamista, Maalaiselämää, Tapahtui Pariisissa ja Kirjallisuusterapiaa

Sisustamista 

Pimeät ovat vielä illat, vaikka päivät ovat jo kirkkaita. Laitan aurinkolasit silmille ja lähden luontoon. Päässäni varmasti viiraa jokin, koska olo on suhteellisen levollinen, outo tunne meikäläiselle, joka on tottunut siihen, että aina on jokin dilemma … Kai se on tämä ikä, joka tuo jonkinlaista rauhaa. Täydellisyyden tavoittelu on burnoutin alku, tämän kuulin jostakin. Yritän hellittää ja antaa itselleni armoa kaikessa tekemisessäni. 

Muuttoni on vielä jotenkin keskeneräinen, tai siis sisustaminen. Olen viettänyt elämästäni nyt kokonaisen päivän sisustuslehtien parissa. Kyllä minä niitä aina selailen, mutta en todellakaan kokonaista päivää yhteen syssyyn. Vanhoja poistettuja lehtiä (vuodelta 2012) sai Karjalohjan kirjastosta 10 senttiä kappale. Tein mielenkiintoisen havainnon. Kyseisen genren lehtiä syytetään usein siitä, että ne keskittyvät pääkaupunkiin ja pääkaupunkiseudun sisustuskauppoihin ja että niissä haastatellaan Helsingissä asuvia taiteilijoita ja muotoilijoita. Mutta kas, ihmetykseni oli suuri, kun melkein kaikki haastateltavat asuivatkin aivan jossakin muualla kuin Helsingissä, Eero Aarnio esimerkiksi asuu Veikkolassa, joku asuu Ylöjärvellä ja joku Paimiossa.  Suositeltavia sisustuskauppoja näyttää olevan ympäri Suomea ihan niin kuin meitä asiakkaitakin (ainakin potentiaalisia sellaisia). Onko tämä kaupungista pako jonkinlainen protesti taiteilijoilta, etsitäänkö ilmavampia maisemia luovuuden virikkeeksi, puhdasta luontoa ja puutarhoissa puuhastelua, hirsiseiniä ja rosoisia pintoja? Mutta entäs kaikki ne kokkarit siellä Stadissa? No, vanhanaikaista, luulen. Kunnon taiteilija muistetaan hänen teoksistaan, ei lehtikuvista drinkkilasi kädessä. Tai en ole sittenkään tästä ihan varma. 

Juuri on paljastunut hirvittävä taideväärennösten ketju, Suomessa. Miljoonien eurojen huijaus. Ainakin kuvien perusteella kyseessä on todella lahjakas taiteilija, joka jostakin syystä kanavoi lahjakkuutensa väärennöksiin. En tiedä, missä tämä lahjakkuus asuu, lehtitietojen mukaan jossakin Etelä-Suomessa. Saattaa tulla vastaan minkä tahansa lenkkipolun mutkassa, toistaiseksi. Hyvistä taiteilijoista on pulaa ja esittävistä tauluista. Luonto, ihmiset, eläimet, niitä jaksaa katsella pitempäänkin. Taidan vierailla taas Lahdessa Galleria Kipinän valikoimaan tutustumassa. Josko sieltä nyt löytyisi ihan oikeaa esittävää taidetta. 

Kahdeksannen sisustuslehden kohdalla on jo pakko hellittää, juoda pullakahvit ja miettiä elämän menoa. Melkein kaikista Eiran ja Punavuoren remontoitavista kämpistä ”löytyy” ihana puulattia. Ja sitten lehdissä kerrotaan, että puuhella säästettiin remontissa! Ihan niin kuin se olisi saanut jonkinlaisen armon ja sitten pitää vielä selitellä, että kyllä me nyt ollaan ihan moderneja, mutta ... Aamulla näin pihassa jäniksen, supikoiran, hiiren ja jonkun muun eläimen jäljet, saattoi olla naapurin kissa. Siivouskomeron perukka oli täynnä hiiren papanoita. Ja nyt ette ikinä arvaa – puoliksi syöty sappisaippua. Varsinainen detox-kuuri pienelle hiirulaiselle. R.I.P. Tosin ruumista ei ole vielä löytynyt. Tällaista menoa siis Karjalohjalla.

Tapahtui Pariisissa

Ja kerron nyt taas tässä tämän vanhan jutun. Tapahtui Pariisissa v. 1969, taidenäyttelyn avajaiset, Salvador Dali rappusilla vastaanottamassa vieraita. Hän tervehti minua (ja kaikkia muitakin naisia) käsisuudelmalla. Oooh! Hän oli niin isokokoinen ja pelottava ja minä tällainen (siis tuolloin) pieni ja arka. Erään salin perukoilla joku tumma kultahampainen mies soitti kitaraa. Tunnistin hänet heti – Manitas de Plata (oikealta nimeltään Ricardo Baliardo) – maailmankuulu, lahjakas flamencokitaristi, joka syntyi v. 1921 mustalaisvankkureissa jossakin päin Etelä-Ranskaa ja kuoli marraskuussa 2014 Montpellierissä Ranskassa. Kaivan hänen LP-levynsä esiin, se on samassa paikassa kuin kaikki Ranskan vuoden muistoni. Kurkkuani kuristaa.

Kirjallisuusterapiaa

Koulutusta kaksi intensiivistä päivää edellisviikonloppuna Lahdessa, Iloa sanoista/Tuulikki Norrlin (kirjallisuusterapiaohjaaja). Hyppäsin minulle täysin vieraaseen elementtiin ja olen siitä todella onnellinen. Uusi ryhmä, uusia ajatuksia kotiin vietäväksi. Mietimme omia roolejamme tässä maailmassa – ja niitä onkin yllättävän monta. Pohdimme minuutta – kuka olen, miksi olen täällä, mitä haluan. Kirjoitimme haikuja (tiedättehän, kolme riviä: ekassa 5, tokassa 7 ja kolmannessa 5 tavua). Ja tuotimme tekstejä annettujen aiheiden pohjalta tai tajunnanvirtana. Taas tajusin, miten tärkeää on saada olla yhdessä samanhenkisten ihmisten kanssa, kirjoittaminen kun on välillä todella yksinäistä ja joskus jopa ahdistavaakin puuhaa. Analysoimme myös toistemme tekstejä ja luimme runoja, joimme kahvia ja keskustelimme.

Kaikilla meillä on varmasi ns. tyynynaluskirja (voi olla yöpöydälläkin!). Tutustuimme kurssilla mm. Mia Kankimäen kirjaan Asioita, jotka saavat sydämen lyömään nopeammin (Otava, 2013). Kirja perustuu 900-luvulla eläneen hovinaisen kirjoituksiin. Kankimäen tutkimusaihe Sei Shonagon oli poikkeava henkilö aikansa naisten keskellä. Hän uskalsi sanoa mielipiteensä, osoittaa tietonsa ja kirjoitti teräväkatseisia ja uskaliaita kommentteja "päiväkirjaansa".

Päiväkirja – mitä siihen voi kirjoittaa

Päiväkirja on varmasti paras esimerkki yksinkirjoittamisesta, sen tarkoituksena on niin sanotusti puhdistaa sielu, se on jokaisen henkilökohtainen, suorastaan pyhä kirja.   Päiväkirjaanhan kirjoitetaan omia tuntemuksia, jotka eivät kuulu muille. Vai kuuluvatko? Kuoleman jälkeen päiväkirja saattaa paljastaa meistä aivan toisenlaisen henkilön. No jaa, päiväkirjojahan on myös aina luettu salaa, jopa varastettu. Pikkuveljet ovat lukeneet niitä sukujuhlissa, esimerkiksi, kaikkien nauraessa. Päätimme, että jokaisen päiväkirjan etulehdelle voisimme kirjoittaa, että sisältö on täysin henkilökohtainen ja jos luet tätä, olet varastanut minulta jotakin ja astunut reviirilleni. Tai jotakin sinne päin, varoitus joka tapauksessa. 

Näkökulman muutos

Ja harjoitukset jatkuivat. Otin korttikasasta kortin, joka esitti aurinkoista toria ja kahvilaa Arlesissa Ranskassa. Tämä oli ns. hyvä kortti. Toinen kortti esitti synkkää metsää, ns. paha kortti.

Oli niin helppo kirjoittaa aurinkoisesta torikahvilasta ja kuvailla onnellisen näköisiä ihmisiä viinilasien ääressä. Mutta sitten pitikin löytää kuvasta jotakin pahaa, inhottavaa, pelottavaa jne. Sama juttu metsäkortin kanssa. Kun ensin oli löytänyt siitä kaikki kauhun elementit, pitikin katsoa synkkää metsämaisemaa kauneuden ja hyvän olon kautta. Että oli ensin vaikeaa tämä näkökulman muutos. Pikkuhiljaa harjoitusten myötä aloimme oivaltaa, että metodi pätee kaikkiin elämämme osa-alueisiin. Aina voi tarkastella asioita eri kantilta, toisen näkökulmasta, joka usein on erilainen kuin omamme. Koskaan näkökulma ei kuitenkaan ole väärä, koska muodostamme mielipiteemme omaa taustaamme ja omaa persoonallisuuttamme heijastaen.

Lopuksi saimme vielä valita esineen, josta kirjoitimme. Valitsin helminauhan ja näin siitä kirjoitin:

Nauhan helmet ovat erilaisia kuten me ihmisetkin, isoja ja pieniä, vaatimattomia, mahtailevia tai sädehtiviä. Mutta emme ole yksin. Kuulumme aina johonkin ryhmään – suku, perhe, yhteiskunta, taloyhtiö, koululuokka, työyhteisö, seurakunta. Jokainen meistä on yksi pieni helmi nauhassa, jossa kukaan ei ole parempi toista, jossa kukaan ei ole väärän värinen tai väärän kokoinen, väärään kieli- tai uskontokuntaan kuuluva, väärin ajatteleva. Me täydennämme toisiamme. Miten kauniisti punainen helmi hohtaakaan valkoisten helmien jonossa!

Summa summarum

Koulutusviikonloppuna olen tutustunut samankaltaisiin, mutta kuitenkin niin erilaisiin ihmisiin. Aivoni ovat levänneet arkisten asioiden pohtimisesta. Olen saanut hyvää harjoitusta siitä, mitä näkökulman muutos saa aikaan omassa pinttyneessä ajatusmaailmassani. Olen oppinut muilta ja eläytynyt heidän kohtaloihinsa. 

Rakasta itseäsi! Bongaa fasaani!

Melkein kuukausi edellisestä postauksesta. Keskityin joulukuun ajan muuttooni ja läheisiini sekä ystäviini. Kirjoitan tätä Karjalohjan maisemissa, jäätä Lohjanjärvessä juuri ja juuri nimeksi, jäättömiä alueita enimmäkseen. Läheiseen Puujärveen hukkui muutama päivä sitten kaksi pilkkijää. Ajatuskin jäälle menosta kauhistuttaa, mutta jotkut ne vaan ottavat riskejä. Surullista ja jotenkin niin turhaa.

Mitä vuosi 2015 tuo tullessaan, se on vain arvoitus. Toivoa ja uneksia saa kuitenkin niin paljon kuin haluaa, koska jotkut toiveista kuitenkin toteutuvat. Toivonko maailmanrauhaa? Näyttää, että toive on turha, ei sitä kuitenkaan kukaan eikä mikään toteuta, sotapesäkkeitä syntyy kaiken aikaa lisää, vaikka entisetkin ovat vielä käynnissä. Toivonko maapallolle vähemmän saasteita? Tähän voi tietenkin jokainen vaikuttaa omilla valinnoillaan, edes hieman. Viime aikoina on mediassa pyörinyt kaikenlaisia juttuja, mm. että syöpä parani kuudessa päivässä soodalla. Nobel-palkinto ehdottomasti tälle valopäälle, joka sen hoksasi. Painettuun sanaan uskominen elää meissä kaikissa. Toisaalta melko raskasta on epäillä jokaista artikkelia ja tutkimustulosta. Puuttuu suodattimia. Joku voisi tsekata miljoonat netissä pyörivät artikkelit ja saisimme luettaviksemme vain ja ainoastaan ne paikkansapitävät. Turha toive tämäkin, ja epärealistinen. Mutta näillä mennään. 

Toivonko lisää onnellisuutta? Minusta onnellisuus on omien korvien välissä. Kukaan muu ei voi meitä tehdä onnelliseksi, onnellisuuden täytyy löytyä omista ajatuksista ja omista elämän valinnoista, ystävistä ja kaikesta siitä hyvästä, jota voimme kanssaihmiselle suoda.

Nyt on siis hakusessa maailmanrauha, saasteeton maapallo, nettijulkaisujen paikkansapitävyys ja yksilökohtainen onnellisuus. Valitettavasti vain yksi näistä on sellainen, johon voit oikeasti vaikuttaa – oma onnellisuutesi. Se tarkoittaa sitä, että tyydyt siihen, mitä sinulla on ja olet kiitollinen siitä, etkä koko ajan hapuile jotakin muuta. Tämä ei tarkoita sitä, etteikö elämässä voisi mennä eteenpäin. Katso peiliin! Siellä näet ihmisen, joka aivan varmasti oli alun perin hyvä. Mutta elämän karikot ja vastoinkäymiset saattoivat tehdä hänestä ehkä erilaisen, katkeran ja vihaisen, epäluuloisen. Aloita harjoitukset ja kerro peilikuvallesi joka aamu, että olet ainutkertainen ja rakastan sinua. Vähitellen, kun opit rakastamaan itseäsi, voit kohdistaa rakkautesi läheisiisi. Onhan se toki haasteellista, kun kumppani tarpoo sisään kuraisilla saappailla keskelle huonetta, juuri kun olet pessyt lattiat.  Kerro silti, että rakastat häntä. Saatte varmaan isot naurut molemmat. Voit todellakin poisoppia negatiivisista tunteidenpurkauksista. Esimerkiksi laskemalla kymmeneen ja miettimällä teon kauheusastetta ehdit ainakin hillitä pahinta kiukkuasi. Muista, että olet ainutkertainen! On olemassa vain yksi sinä. Tee ratkaisut omasta näkövinkkelistäsi. Minä olen melkein koko elämäni sortunut siihen, että olen kuunnellut liikaa muita enkä ole uskaltanut tarttua hetkeen, kuten sanonta kuuluu. Mutta oppia ikä kaikki! Olemme kaikki erilaisia, mutta emme ole parempia kuin muut, emmekä pahempia. Sen kun aina muistaisi.

Terkkuja Laihialta, jossa vietimme Uuden Vuoden ja Loppiaisen. Puutarhassa käyskenteli fasaaniuros, jota ihailimme. Olen miettinyt, miksi fasaaneja vihataan, varsinkin uros on kaunis ja värikäs. Mutta sitten sekin selvisi. Ne nyppivät keväisin kasvimaalta kaikki versot. Mutta siitä huolimatta, ajattelin. Entiset päämiehemme, mm. Urho Kekkonen, pitivät fasaanijahteja, joita varten kuskattiin eri puolille Suomea kartanoiden maille autolastillisia Suomen olosuhteisiin outoja lintuja, joita herrat sitten metsästivät. Osa fasaaneista pääsi karkuun ja sitten ne lisääntyivät ja pikku hiljaa täyttivät koko maan.

Urosfasaani. Sukulaiseni pihassa Tervajoella edelliskesänä otettu kuva (ikkunan läpi, kuten huomaatte).