2 x Vanja-eno ja Tapio, metsän kuningas

Monia maailman sodat ja tappamiset eivät hetkauta puoleen eikä toiseen. Mutta auta armias, kun Itella julkaisi Tom of Finland – postimerkit, johan otettiin kantaa!  Ja hyvä niin, meillähän on kaikilla tässä maassa oikeus omaan mielipiteeseen.

Viikko sitten vietin Helsinki-päivän, ihan itsekseni. Kävelyä Espalla, fiilistelyä vanhoilla opiskeluajan asuinalueilla, mm. Punavuoressa. Eduskuntatalon portailla näin parin ministerin kulkevan rinta rinnan keskittyneinä vakavaan keskusteluun. Katselin kunnioituksen vallassa isoa rakennusta, jossa säädetään koko valtakuntaa koskevat lait, tehdään aloitteet, istutaan valiokunnissa, neuvotellaan, jahkaillaan, riidellään – ja saadaan kansan kurat niskaan, koska teit mitä vain niin väärin teit. Enpä kadehdi.

Helsinki on teatterikaupunki, yhteensä melkein 100 teatteria tai näyttelevää ryhmää. Valinnan varaa on. Täällä voit nähdä näytelmiä, joita olet aina halunnut nähdä. Menisinkö illalla Kansallisteatteriin katsomaan Tšehovin Vanja-enoa vai Helsingin kaupunginteatteriin katsomaan Tšehovin Vanja-enoa? Mitä? Molemmissa sama näytelmä! Mitä järkeä? Että hupsista vain, olipa yllätys, näyttelijät varmaankin ajattelivat! Mistä he siellä kaljalla istuessaan sitten keskustelevat? Eivätkö he puhu niistä näytelmistä, joissa esiintyvät? Vai eikö Kansallisteatterin porukat saa olla kontaktissa kaupunginteatterilaisten kanssa? Vai keskustelevatko he muustakin kuin näyttelemisestä? Ainakaan Ryhmäteatterin näyttelijät eivät puhu viereisessä kapakassa näytöksen jälkeen oikeastaan mitään, tuijottavat hikisinä seinää ja tilaavat lisää olutta. Rankka ammatti, kuka siinä nyt mistään näytelmistä enää jaksaa jauhaa.

Vietin pari tuntia viihtyisässä Kirjasto 10:ssä Postitalossa, selasin musiikkialan lehtiä ja kuuntelin kuulokkeista Brucknerin sinfoniaa nro 3. Vaivuin jonkinlaiseen nirvanaan ja unen rajamailla siirryin jonnekin kauas, pois arjesta ja arjen hälinästä. Viikonloppuna oli kuudennen lapsenlapseni ristiäiset, vanhin täyttää ensi sunnuntaina 4 vuotta. Veljeni, joka matkustaa joka syksy lomalle Marokkoon, lupasi tuoda näille lapsukaisille lisää puusta veistettyjä kyitä, siitä yhdestä kun tapellaan joka ikinen päivä. Väsäsin ristiäisiin pikkumiehelle runon niin kuin kaikille muillekin ja luin sen kun vauva oli ensin kastettu. Tai siis itkin sen läpi. Seisoin ensin runo kädessäni minuutin pari ja etsin katseellani pelastajaa. Onneksi nuorimmaiseni, joka on näytellyt pienen ikänsä, oli valmiina. Hän pystyisi lukemaan runon runona ilman että maailmankaikkeutta syleilevä isovanhemmuus salpaisi hengityksen ja avaisi kyynelkanavat hyvässä lykyssä koko illaksi. Mutta selvisin! Pikkuinen Tapio Jaakko nukkui vauvanunta koko seremonian ajan, mutta luen runon hänelle sitten uudelleen, kun hän vähän kasvaa. Ja voin nyt paljastaa, että lahjatauluni oli nappivalinta. Ostin Galleria Uudesta Kipinästä Lahdesta Heli Hyytiän taulun, jossa kettu kävelee metsässä, Tapion valtakunnassa. Tähän saumaan iski siis tämä kuuluisa intuitioni, vaikka vauvan nimen kuulin vasta ensimmäistä kertaa ristiäisissä. 

Paluu-romaania hion, hion ja hion … Yöllä herään tuskanhikisenä, kun tajuan, että kappaleessa 19 lauseenvastikkeen jälkeen ei tule pilkkua … Ja sitten se yksi possessiivisuffiksi, sekin vielä, lisään sen heti aamulla. Mutta jossakin vaiheessa on vain lopetettava. Vai hautaisinko käsikirjoituksen muovipussissa maahan pois kiusaamasta, kuten eräs kuuluisa miespuolinen kirjailija teki taannoin? Sieltä hän sitten kaivoi sen esiin ja lähetti saman tien kustantajalle. Kirjoitan myös kolumneja pohojalaasiin paikallislehtiin ja yritän päivittää tätä blogiani silloin kun jotakin asiaa tuntuu olevan. Sen verran hektistä on ollut, etten ole ehtinyt oikeastaan lukea kuin Kirjailija-lehteä ja Kritiikki-lehteä. Henning Mankellin Isidor-kirja on puolessa välissä, teen siitä jonkinlaisen referaatin myöhemmin. Teksti ja tarina ovat todella huikeita, raju elämänkohtalo 1800-luvun puolivälin Ruotsista.

Elämä on juhlaa! Musiikkia, taidetta ja apinataidetta

Viimeistelen Paluu-romaania Karjalohjan ihanissa maisemissa Lohjanjärven rannalla. Hiljaisuus ympärillä on käsinkosketeltava. Pienellä saarella pitävät majaa kymmenkunta merimetsoa kaulat ojossa, suunnittelevat varmaankin muuttomatkaa. Työhuoneeni ikkunasta näen joutsenpariskunnan poikasineen. Hanhiaura ylitti juuri lahden, oravat kisailevat puissa. Mutta ei auta, verhot kiinni ja tekstin kimppuun. Tosin yleensä istun terassilla kirjoittamassa ja katselen järvelle.

Karjalohja on vanha kulttuuripitäjä. Innoitusta työlleen on Karjalohjan maisemista hakenut moni taiteilija/kirjailija, mm. Zacharias Topelius ja Mika Waltari. Entisessä punamultaisessa kansakoulussa toimii viihtyisä kirjasto, jonka yläkerta on pyhitetty taidenäyttelyille.  Karkalin luonnonpuisto on yksi Etelä-Suomen hienoimmista lehtoalueista. Sen maisemassa on oma leimansa niin keväällä, kesällä kuin syksylläkin. Keväinen vuokkoloisto on vertaansa vailla ja syksyinen ruska hohtaa mitä moninaisimmissa väreissä. Karkali on avoinna retkeilijöille, mutta kulkea saa vain viitoitetuilla reiteillä. Ja veneellä sinne hurauttaa kymmenessä minuutissa.

Kylässä on kivikirkko, kauppa, Unkan legendaarinen baari, terveyskeskus, apteekki … Ja koska täältä on vain tunnin matka pääkaupunkiin, kulttuuriväki on myös löytänyt tienoot. Näin näyttelijä Kai Lehtisen Salessa viikko sitten keskellä päivää peliautomaatilla. Hän hymyili minulle ja meinasin pyörtyä, kuten varmaan moni muukin ennen minua! Nämä ihmiset täällä ylipäänsä ovat uskomattoman avoimia ja välittömiä, tuntemattomat vastaantulijat pysähtyvät juttelemaan ja kertovat itsestään avoimesti, pyytävät kahville. Pohojanmaalla (sori vaan pohojalaaset) en tällaiseen ole tottunut, siellä kun jokaista oudompaa kanssakulkijaa katsellaan kyräillen puhumattakaan, että joku tulisi juttelemaan. Maaperässä saattaa täällä olla jotakin. Vai onko se tämä upea luonto, mikä tekee ihmisistä onnellisia? Täällä kaikki hymyilevät!

Musiikkia

Karjalohjan kirjastosta lainasin CD-levyn, kiinnostavan sellaisen. Levyn nimi on La vie est une fête eli Elämä on juhlaa. Rakastan ranskankieltä. Irina Björklundin herkät, unenomaiset tulkinnat suomalaisista lauluista saavat ihon kananlihalle, joka ikisen kappaleen kohdalla. Suosikkini on ilman muuta Tapio Rautavaaran säveltämä Sininen uni eli Le rêve bleu. Tätä laulua laulan lastenlapsilleni, kun nukutan heitä - Joka ilta kun lamppu sammuu… Toinen suosikkini on Kauas pilvet karkaavat eli Au loin s´envolent les nuages, jonka Markus Allan esitti Aki Kaurismäen samannimisessä elokuvassa v. 1996.

Taidetta ja apinataidetta

Mietinnässä on kuudennelle lapsenlapselleni ristiäislahja. Menin menneellä viikolla 2-vuotiaan Julian-pojan kanssa Lahdessa toimivaan taidelainaamoon (Galleria Uusi Kipinä) tutkailemaan, josko löytyisi jokin kiva, kaunis, esittävä ja iloinen taulu/maalaus/muu taideteos. Pieni poika istui rattaissa, katseli esillä olevaa kokoelmaa ja sanoi hiljaisella äänellä: Minua pelottaa. Niin minuakin, vastasin. Kotona sitten klikkauduin taidelainaamon sivuille, 816 taulua, joista ehkä 5 – 6 sellaisia, että voisi ostaa pienelle miehenalulle lahjaksi. Valtaosassa tauluista oli niin abstrakteja, etten varmasti tietäisi, miten päin ne seinille ripustaisin, osa oli tummia ja pelottavia. Osassa oli kummituksia, pääkalloja, perseitä, pitsistä nyplättyjä peniksiä, yhdessä taulussa lyijykynäsotku (ihan totta), yksi oli iso musta akryylille maalattu musta neliö, jonka nimi oli nerokkaasti Musta neliö. Mutta minähän en taiteesta mitään ymmärrä. Mona Lisakin oli aikoinaan pettymys. Jos se olisi ollut Louvressa ripustettuna muiden taulujen joukkoon, olisin saattanut ohittaa sen parissa minuutissa sen kummempia ihmettelemättä.

Ottaisinko nyt yhteyttä Heikki Lehtosaareen, joka kerää apinataidetta? Hänellä on mm. Tarzanissa esiintyneen Cheetah-simpanssin tekemä maalaus ja satoja muita, todella kauniita eri apinoiden tekemiä maalauksia, joissa väripaletti on kohdallaan. Säästääkseni aikaa valitsin sittenkin taidelainaamon kahdesta taulusta toisen, en vielä kerro kummanko: Tippukiviluola (Ritva Reinilä, puupiirros, etsaus), kuva esittää kirahvia. Metsärinne ja kettu (Heli Hyytiä, puupiirros), kuvassa on metsärinne ja kettu.

Ostin varmuuden vuoksi akryylivärit, kasan siveltimiä ja pari maalauspohjaa. Ehkä maalaan tästä lähtien omat tauluni, suvussa on montakin taiteilijaa, joten haluan ainakin kokeilla, olisiko minusta siihen. Oppikoulussa sijoituin kerran 3:ksi Vaasan alueen koulujen maalauskilpailussa, työ lähti sittemmin rundille jonnekin, enkä ole sitä sen kummemmin nähnyt. Ja jos tauluista tulee hyviä, voin aina väittää, että ne ovat apinoiden maalaamia.

Vielä vihertää ..

Stieg Larssonia ja kannanottoja

Stieg Larsson – idealisti, journalisti ja kirjailija (1954 - 2004)

Elämä on kummallista. Varsinkin Stieg Larssonin elämä, tai siis oli. Luin kyseisestä ruotsalaisesta kirjailijasta kertovan kirjan Stieg Larsson – idealisti, journalisti ja kirjailija (Jan-Erik Pettersson, 2010, Helsinki-kirjat Oy). Kirjan alussa matkataan Stiegin lapsuuden ja nuoruuden maisemissa, kouluissa, kylissä ja taloissa, joissa hän elämänsä aikana asui. Stieg kiinnostui jo varhain politiikasta ja journalistina taisteli sinnikkäästi äärioikeistoa ja fasismia vastaan. 1980-luvulla hän oli todistamassa sitä tosiasiaa, että rasistisesta väkivallasta oli tullut osa ruotsalaista arkea. Larssonin elämäkerta kuvaa myös Millenium-sarjan taustoja, itsehän hän ei koskaan ehtinyt nähdä suosiotaan. Hänen elämäänsä värittivät uskomattomat seikkailut henkensä kaupalla mm. Afrikassa ja Etelä-Amerikassa. Kirja on erittäin pikkutarkka ja informatiivinen katsaus fasismin ja uusnatsien uhoon ympäri maailmaa, Stieg tunsi lähes kaikki eri ryhmittymät maailmanlaajuisesti, näin hän pystyi tarkkailemaan ja havainnoimaan, mitä tuleman piti.

Lokakuussa v. 2004, juuri Millenium-sarjan julkistamisen kynnyksellä, Stieg kuoli sydänkohtaukseen. Seurasi yleinen alakulo, mutta prosessi jatkui ja maailmanvalloitus alkoi. Yhtäkkiä Ruotsi, joka oli tunnettu vakavista romaaneistaan, nousi dekkaritilastojen kärkeen. Millenium-sarjaa myytiin muutamassa vuodessa ympäri maailmaa 26 miljoonaa kappaletta. Sanomattakin on selvää, että Lisbeth Salanderin esikuvana kirjoissa toimi Peppi Pitkätossu (Astrid Lindgren), joka ilmestymisensä aikoihin sotien jälkeen aiheutti valtavaa arvostelua. Että tällainen tyttö!

Larssonin romaaneissa heikoista tulee oikeudettomia ja heille käy huonosti. Lisbeth joutuu lapsena laitokseen ja ihmiset, joiden piti häntä suojella, käyttävät häntä hyväkseen ja raiskaavat hänet. Joukkojulmuus heikkoja kohtaan juontuu häpeän vuosille 1935 – 1975, kun Ruotsissa pakkosteriloitiin 60 000 ihmistä sillä varjolla, että he olivat heikkoja ja tylsämielisiä. Myös sosiaalisesti syrjäytyneitä naisia steriloitiin pakolla. Toiminta oli täysin fasistista, lisäksi kyseessä oli halveksunta naisia kohtaan. Kehitysvammaisia käytettiin ihmiskoe-eläiminä.

Stiegin kuoleman jälkeen alkoi vimmaisa perintökiista, joka jatkuu yhä. Avovaimo Eva Gabrielsson, jonka kanssa Stieg asui 30 vuotta, jäi osattomaksi. Naimisiin he eivät menneet, koska Stieg ei halunnut, että fasistit löytävät Evan virallista tietä. Eli merkintä papereissa olisi johdattanut vainoajat suoraan Evan kimppuun. Neljäs osa Millenium-trilogiaan on vaiheessa ja sen loppuunkirjoittamisesta kiistellään yhä.

Odotin silti, että kirjassa olisi edes hieman valotettu Stieg Larssonia ihmisenä. Miten hän kohtasi kanssakulkijat, minkälainen hän oli siviilissä, minkälainen läheisilleen. Oliko hän herkkä, empaattinen, ystävällinen? Mutta ehkä sillä, että nämä henkilökohtaiset asiat jätettiin melkein tyystin pois, suojeltiin jäljellejääneitä ystäviä ja sukulaisia.

Kannanottoja

 

Maailmantilanne ahdistaa meitä monia. On silti vähintäänkin järkevää ja kohteliasta ottaa asioista ja niiden taustoista selvää, ennen kuin alkaa soimata. Jos joku heittää kiviä tai ampuu tai edes uhkaa väkivallalla, tilanne ei ole hetkessä syntynyt, taustalla saattaa olla vuosikymmenten patoutumat, viha ja turhautuminen. Valtio on vähän niin kuin ihminen, olemme kaiken sen summa, mitä olemme elämämme aikana oppineet ja omaksuneet, minkälaisessa kulttuurissa eläneet ja mistä tai keneltä olemme oppimme ammentaneet. 

”Mediasodassa maksetut kirjoittajat ja hyväuskoiset hölmöt ovat normaalia nykyaikaa.” Tämän luin jostakin. Minusta tässä on vinha perä. On näitä todellakin maksettuja provosoijia, joiden kirjoituksia monet lukevat suurena totuutena. Meissä asuu edelleen painettuun sanaan uskomisen peikko. Emme uskalla kyseenalaistaa puhumattakaan, että olisimme eri mieltä. Tai emme viitsi. Antaa olla. Tai sitten kirjoitamme vastineen toisensa perään - asian vierestä.

Varsinkin nettikirjoittelu antaa mahdollisuuden anonyymiin mielipiteenvaihtoon. Mutta älkäämme tehkö sitä kenenkään kustannuksella. Pakko ei ole loukata tai antaa ymmärtää, että kyllä me tiedämme, sanokaa mitä sanotte, koska emme me useinkaan aina oikeasti tiedä. Liikkeellä on ylenpalttisesti mutua, musta tuntuu – tietoa. Olen aina peräänkuuluttanut sitä, että mielipiteensä täytyy perustella tai jos teilaa jonkin asian, on tilalle esitettävä jotakin uutta, uudenlainen ratkaisu, toisenlainen tapa toimia. Erilaisuuden sietokyky joutuu näinä päivinä usein koetukselle, mutta silti olen sitä mieltä, että suvaitsevaisuus on sivistystä koskee se sitten uskontoa, ihonväriä, kieltä, seksuaalista suuntautumista, ikää tai jotakin muuta ominaisuutta ihmisessä.

Joskus emme näe metsää puilta ja takerrumme pikkuasioihin. Olen joskus kirjoittanut muistikirjani sivun reunaan Saatana asuu yksityiskohdissa. Näinhän se useimmiten on, emme näe kokonaisuutta, vaan tuomitsemme kanssakulkijamme jonkin pienen yksityiskohdan takia; liian pullea, liian laiha, rumat silmälasit, epämuodikkaat vaatteet. Liian herkkä, liian kova. Mutta kaiken takana on aina ihminen, joka ei taatusti halua loukata ketään vaikka pukeutuisikin menneen kauden ulsteriin. Sitten pääsenkin lempiaiheeseeni eli koulukiusaamiseen. Nyt on koko some pullollaan tykkäämisiä ja hehkutusta, kun eräs nuorukainen oli ojentanut bussissa laumaa jästipäitä, jotka olivat kiusanneet oikein urakalla nuorta poikaa. Jos joku puolustaa kiusattavaa, asiasta tehdään iso haloo. Masentava ilmiö. Minusta pitäisi olla itsestäänselvyys, että hädässä olevaa autetaan ja väkivaltaan puututaan oli se sitten henkistä tai fyysistä. Eli Suomi sai uuden sankarin ihmisestä, joka teki sen minkä pitäisi kuulua normaaliin elämään joka ikisen kohdalla. 

Ystävällinen sana ja pieni hymy kanssakulkijalle voi pelastaa hänen päivänsä. Tiedän kokemuksesta, että esimerkiksi surun hetkellä ihmiset saattavat kaikota ainakin joksikin aikaa ympäriltäsi. Se ei ole välttämättä epäkohteliaisuutta, ei vain tiedetä, mitä pitäisi sanoa ja silloin otetaan etäisyyttä. Aina ei tarvitse sanoa mitään, riittää kun halaat tai puristat kädestä. Positiivinen asenne tilanteessa kuin tilanteessa kannattaa aina. Toki haluamme, että meidät muistetaan iloisena ja empaattisena ihmisenä, joka auttoi, kannusti ja huolehti. Ja jos elämä joskus tuntuu raskaalta, listaa kaikki hyvät asiat paperille, huomaat, että niitä on sittenkin enemmän kuin huonoja.

Kesäterveiset Karjalohjalta/Paikkarin torppa Sammatissa/Liv Ullmann: Muutos

Lomailua välillä muuallakin kuin Pohjanmaalla, vaikka Laihia siintääkin jo mielessä! Olen viettänyt ikimuistoisen viikon Karjalohjalla, aurinko on paistanut, tosin yhtenä päivänä jyrisi ukkonen Lohjanjärven yläpuolella ja vettä tuli taivaan täydeltä.

Lomalla voi käydä paikoissa, joista on lukenut ja haaveillut pitkinä talvi-iltoina. Olen aina halunnut käydä esimerkiksi Paikkarin torpassa, Elias Lönnrotin synnyinkodissa Sammatissa, Valkjärven rannalla, jossa tämä suurmies syntyi v. 1802. Yhtäkkiä seison pienen töllin edessä, käyn sisään ja katselen pelkistettyä maalaistupaa, sydänmuuria ja seinälle kiinnitettyä lautashyllyä, rukkia, pöytää ja vankkatekoisia tuoleja. Mökissä on kaikki tarvittava, mitään ylimääräistä sinne ei mahtuisikaan. Katselen hiljaa kehtoa, jossa äiti on Eliasta keinuttanut, rukkia, jolla on kehrätty lampaanvillaa, kanteletta, jota Elias on soittanut. Olen vaikuttunut.

Mutta tarina jatkuu. Kuva tai oikeastaan mielikuva köyhän torpan pojasta Elias Lönnrotista alkaa muuttua. Hän opiskelee Helsingin ja Turun yliopistoissa, hän on lääkäri ja kielinero, uupumaton ja ahkera kaikissa töissään ja toimissaan. Hän perehtyi myös yrtteihin ja niiden parantaviin ominaisuuksiin, opetti paikkakunnan lapsia ja otti sukulaisten lapsia kasvateikseen ja kustansi heidän opiskelunsa. Suurisydäminen hyväntekijä. 

Elias Lönnrot oli suomen kirjakielen toinen isä Mikael Agricolan jälkeen. Hän loi Kalevalan ja Kantelettaren, joihin keräsi materiaalia lukuisilla Karjalaan suuntautuneilla runonkeruumatkoillaan (matkojen tuloksia olivat muun muassa 65 000 säettä kansanrunoutta). Hän uudisti suomenkieltä ja toimitti sanakirjoja, laati lääketieteellisiä julkaisuja, kirjoitti virsiä. Elias Lönnrot oli suurmies, kansallisen itsetunnon lujittaja, monitietäjä, joka arvovallallaan eheytti kansallista kulttuuria yli kieli- ja puoluerajojen. 

Elias avioitui v. 1849 itseään huomattavasti nuoremman Maria Piponiuksen kanssa.  He asettuivat asumaan Kajaaniin rakennuttamaansa taloon, joka ikävä kyllä purettiin v. 1960.

Perhettä kohtasi tragedia toisensa jälkeen. Esikoispoika Elias kuoli v. 1852 vain 2-vuotiaana aivokalvontulehdukseen. Vaimo Maria kuoli v. 1868, neljästä tyttärestä kaksi kuoli nuorena keuhkotautiin ja yksi kurkkumätään, vain Ida selvisi. Ida jäi vanhan suurmiehen huoltajaksi. Isänsä kuoleman jälkeen Ida muutti ulkomaille ja kuoli Italiassa v. 1915 palaamatta enää koskaan Suomeen. Opas kertoi mielenkiintoisia asioita Eliaksen ja Ida-tyttären suhteesta. Ida hoiti siis isäänsä vuosikaudet, mutta isä ei antanut Idalle edes vaaterahaa. Pelkäsikö hän ainoan lapsensa puolesta? Että tämä lähtee ja jättää vanhan isänsä, vai kostiko hän jotakin Idan kautta? Tiedetään, että Eliaksella oli jyrkkiä mielipiteitä naisen asemasta, hänen mielestään nainen on vain miehensä taloudenhoitaja. Melko yllättävä katsantokanta näinkin oppineelta mieheltä. 

V. 1854 perhe muutti Helsinkiin Eliaksen professuurin takia, eläkkeelle siirtymisen jälkeen takaisin v.1862 Sammattiin, ensin viisitoistahuoneiseen Nikun taloon, ja myöhemmin, vuonna 1876, pienempään Lammin taloon, vanhuudenkotiin, jossa Elias kuoli v. 1884, melko iäkkäänä siis. Pitkän iän salaisuus piili varmasti hyvässä fyysisessä kunnossa ja kurinalaisessa elämässä. 

Elias Lönnrotin perhekuva

Kirja: Liv Ullmann/Muutos

Löysin Jyväskylän kirpputorilta oivallisen kasan vanhoja kirjoja. Koska rakastan elämäkertoja, luin ensimmäisenä Liv Ullmannin v. 1977 julkaistun omaelämäkerran Muutos.

Liv Johanne Ullmann on norjalainen näyttelijä, kirjailija ja elokuvaohjaaja, joka syntyi Tokiossa v. 1938. Kirjassa Ullmann valottaa persoonaansa sekä omana itsenään että maailmankuuluna näyttelijänä, jonka elämästä ei puuttunut glamouria. Vaikea avioliitto tunnetun ohjaaja-kirjailija Ingmar Bergmanin kanssa varjosti koko Livin loppuelämää. He työskentelivät kuitenkin yhdessä vuosikymmenet, Ingmar ohjasi ja Liv näytteli. Viisivuotisen avioliiton aikana heille syntyi Linn-niminen tytär, joka kulki mukana äidin filmausmatkoilla ympäri maailmaa.

Liv Ullman on lahjakas ja herkkä ihminen, joka monesti halusi paeta kaikkea sitä hössötystä, minkä kohteeksi kuuluisana henkilönä joutui. Mutta sisäinen palo ja rakkaus näyttelemiseen antoi voimia jaksaa tätä myllerrystä. Myöhemmin hän ansioitui myös ohjaajana. Pieni tytär toi lohtua Livin elämään, vaikka hän jossakin vaiheessa oli surullinen siitä, ettei ollut viettänyt lapsensa kanssa tarpeeksi aikaa.

Kirjaa oli ahdistava lukea. Olin niin voimaton Livin sisäisen ahdistuksen edessä, että välillä täytyi pitää lukemisessa päivän parin tauko. Tunsin hänen tuskansa. Paniikinomainen pelko, vaikea suhde Ingmar Bergmaniin, jatkuva epäonnistumisen mahdollisuus, ikävä omia läheisiä Norjassa, joku toinen olisi varmasti murtunut.

Ingmar Bergman totesi eräässä haastattelussa suhteestaan Liv Ullmanniin:

“We fought our demons as best we could.”

Loppukesän viimeistelen PALUU-romaania. Deadlineksi asetan syyskuun lopun, joten sadepäiviä odotellessa! No ei, kyllä sitä voi käsikirjoituksen ottaa mukaan vaikka laiturille, tai riippukeinuun ...