Nainen junassa ja leffaväkivaltaa

Helsingin Sanomien kulttuuritoimittaja Antti Majander ottaa kantaa tekijänoikeuksiin ja lähdeviitteisiin Näkökulma-kirjoituksessaan 17.1.2016.

”On itsestään selvää, että kirjallisuus syntyy kirjallisuudesta. Tyhjyydestä ammentavaa alkuperäistä neroutta ei ole olemassa.”

Joten lopussa olevalle runolle olen pyytänyt tekijältä julkaisuoikeuden, minusta se on paitsi kohteliasta myös tarpeellista, ihan aina. Omiakin kirjojani on lainattu muutama kerta ja minulta on pyydetty niihin oikeus.

Paula Hawkins: Nainen junassa (2015, Otava)

Kyseessä on murhatarina. Rachel matkustaa joka päivä töihin paikallisjunalla Lontooseen ja takaisin. Paitsi että hänellä ei ole enää työpaikkaa. Potkut tuli liiallisesta alkoholin käytöstä. Tätä näytelmää hän jatkaa vuokraemännän takia.

Talot ja kylät lipuvat ohi. Pienet asemat ja radanvarren asutus ja talojen asukkaat tulevat ”tutuiksi” ja Rachel alkaa kehitellä talojen asukkaiden ympärille tarinoita. Talojen joukossa on myös se talo, jossa asuu nyt Rachelin entinen mies uuden vaimonsa ja pienen lapsen kanssa.

Eräästä talosta katoaa nainen ja Rachel luulee tietävänsä asiasta jotakin enemmän kuin tiedotusvälineet. Hän on empaattinen ja ystävällinen ihminen, joka pelkkää yksinäisyyttään sekaantuu asiaan ja kertoo poliisille havainnoistaan. Asiassa on vain yksi mutta. Rachel on koko ajan pienessä pöllyssä, joten uskottavuus poliisien silmissä kärsii. Muistot, kuvitelmat ja humalaisen houreet sekoittuvat Rachelin päässä. Loppu onkin sitten hyytävää luettavaa.

Henkilökohtaisesti minua häiritsi todella paljon Rachelin runsas alkoholinkäyttö. Hän oli jumiutunut eronsa jälkeiseen katkeruuteen. Jäin kaipaamaan selitystä sille, miksi tekijä eli siis murhaaja käyttäytyi kuten käyttäytyi. Minusta hän oli puhdasverinen psykopaatti.

Kirja tempasi mukaansa, vaikka aluksi tuo Rachelin ryyppääminen otti päähän, kohta sitä ei edes huomannut, siihen jotenkin tottui. Todella jännittävä ja pihdeissään pitävä esikoisteos Paula Hawkinsilta.

Leijonasydän (2013)

Aleksi Bardyn käsikirjoittama ja Dome Karukosken ohjaama elokuva oli yksi väkivaltaisimmista leffoista, jota olen koskaan nähnyt. Ja luen mukaan myös kaikki länkkärit. Joten turha meidän on Tarantinoa tai Peckinpahia moittia.

Leijonasydän rakentuu väkivallan ympärille (tämä on siis minun henkilökohtainen mielipiteeni). Turpaan lätkitään ketä milloinkin, kaikki asiat hoituvat väkivallalla, verta roiskuu koko ajan. Jonkinlainen kehitystarina oli kai kyseessä. Minusta kukaan ei kehittynyt sen kummemmin mihinkään suuntaa. No ehkä pääosanesittäjä, joka alkoi jossakin vaiheessa yrittää eroon natsiporukoista, vaikeaa sekin oli. Jossakin vaiheessa alkoi naurattaa, uskottavuus jotenkin kärsi, elokuvasta ja sen sanomasta tuli jokseenkin naivi yritys tuoda esiin yhteiskunnallisia ongelmia. Katharsista ei tullut, loppukin oli kammottava ja verinen. Miksikö katsoin? No sen takia, että halusin nähdä, minkälainen kehitystarina on kyseessä. Tympäisevä elokuva, vaikka yleensä katson kotimaisia leffoja jo ihan kannatuksen vuoksi. Onneksi tämä tuli telkusta, ei tarvi itkeä lipunhinnan perään.

Toisaalta, olen saattanut ymmärtää taas kerran kaikki ihan väärin, anteeksi. Tämähän on vain minun mielipiteeni. Ja Leijonasydänhän laskettiin ilmestyessään suomalaisen elokuvan eliittiin ja se on voittanut palkintoja lukuisilla kansainvälisillä areenoilla. Elokuva oli 198 817 katsojallaan Suomen vuoden 2013 kolmanneksi katsotuin kotimainen elokuva. (Hm!)

Tarantino/The Hateful Eight (länkkäri)

Monet Tarantinon leffat ovat meille enemmän tai vähemmän tuttuja, mm. hänen esikoisohjauksensa Reservoir Dogs, Pulp Fiction, Sin City jne. The Hateful Eight sijoittuu Yhdysvaltain sisällissodan jälkeiseen aikaan. Se kertoo palkkionmetsästäjästä ja hänen vangistaan, jotka joutuvat kuuden muun ihmisen kanssa majataloon lumen saartamiksi. Tarantino puolustelee elokuvan väkivaltaisuutta perustelemalla sillä, että kyseessä on kannanotto poliisien käyttämää väkivaltaa vastaa (!)

Tarantinoa on arvosteltu jos minkälaisilla määreillä: sokeasti palvottu, itseään toistava jne. Näin hänen haastattelunsa telkusta pari viikkoa sitten. Nerokkaana ihmisenä hän oli keksinyt elokuvaansa oivallisen kauhuefektin: lumen ja pakkasen. Jestas. Nytkin tätä kirjoittaessani ulkona on runsaasti lunta ja kunnon pakkanen (onneksi). Minkäänlaista kauhua en kuitenkaan tunne, vaikka ilta on pimentynyt. Joku voisi käsikirjoittaa lumen kourissa kamppailevaan Helsinkiin jos jonkinlaisen kauhuleffan. Ei taitaisi toimia, mehän olemme tottuneet kaikenlaisiin säihin.

Tämän kolmetuntisen leffan jätän suosiolla väliin. Mutta Tarantinohan saa kaiken vain sormiaan napsauttamalla. Onko hän jääräpää, joka ei kuuntele ketään?  Vai eikö kukaan uskalla kertoa hänelle, että tätäkin leffaa olisi voinut tiivistää.

Kaikille lukijoilleni ihanaa ja toiveikasta vuotta 2016 tämän runon myötä!

Elina Salminen: Jos minä jostain alkaisin, 2015. Sain tämän runokirjan joululahjaksi, enkä voi kuin ihmetellä, miten joku on osannut pukea sanoiksi kaiken sen, minkä itsekin tunnen.

Jotain muuta

Onko väärin pyytää lisää

vaikka on saanut elämältään

jo melkein kaiken

enemmän lihavia vuosia

kuin moni koko aikanaan

ihmeitä ilman määrää

lukemattomia lahjoja

joista ei ole huomannut kiittää

kun on kuvitellut ne ansainneensa

omilla oikeilla toimillaan

onko siis väärin

pyytää vielä lisää

pyytää jotain muuta

kaivata tuntemattomia teitä

näiden valmiiksi tallattujen tilalle

vieraita puita niiden varsille

ja oksille uusia lintuja

tulemaan äänellään tutuiksi

ja laulamaan syvälle sydämeeni saakka

jos ei ole väärin pyytää

eikä aivan kohtuutonta

minulle sopisi niin

Kun aika loppuu, Elina Hirvonen (v. 2015, WSOY)

Näillä näkymin viimeinen blogikirjoitukseni – tänä vuonna. Jatkan kärsimystänne kunnes lopetan. Välillä kirjoittamiseen tulee jumi ja nämä bloggaukset pitävät meikäläisen jotenkin ruodussa, saan ainakin jotakin aikaan ja on ihanaa ja vapauttavaa lukea jonkun muun tekstiä ja uppoutua toisiin maailmoihin.

Viime tekstissä otin esiin mm. Angervoinen, Ingervoinen –kirjan, jonka fokus on lapsen yksinäisyydessä. Ja kuin sattuman kauppaa eteeni putkahti ystäväni toimesta toinen samaan genreen kuuluva, lapsen yksinäisyyttä käsittelevä teos, tosin tästä oli satumaa kaukana eikä todellakaan ratsastettu auringonlaskuun.

Elina Hirvonen: Kun aika loppuu (v. 2015, WSOY)

Kirjan takakannen niukka sisällönkuvailu kertoo, että romaani sijoittuu kahdenkymmenen vuoden päähän. Miksi? Minusta se iski juuri tähän päivään, mutta kai sille on jokin tarkoitus.

Isä, äiti ja kaksi lasta, tyttö ja poika. Isosisko joutuu huolehtimaan veljestään, koska vanhemmat ovat kiireisiä yliopistoihmisiä. Äidin substanssi on ilmastonmuutoksessa, isä on arkkitehti. Lapset kasvavat kiinni toisiinsa. Aslakilla ei ole kavereita, hän on outo lintu ja hän on pikkupoikana kokenut jotakin kauheaa, jonka muisto vaikuttaa todennäköisesti hänen loppuelämäänsä ja ratkaisuihinsa. Angervoinen löysi mielikuvituskaverin, mutta Aslak ajautuu netin välityksellä väärään seuraan. ”Hän yritti kuvitella, miltä tuntuisi pitää asetta kädessään, miltä tuntuisi nähdä ihmisten kaatuvan ja kuolevan kadulle, miltä tuntuisi tehdä jotakin sellaista?”

Aslak on kasvissyöjä, eläinten ja heikompiosaisten puolella. Hän vihaa koko ihmiskuntaa, rikkaita ja välinpitämättömiä – eli hänellä on ideologia. On pakko suorittaa harvennus, ampua viattomia kadulla kulkevia ihmisiä Lasipalatsin katolta. Uskon, että jos ajatus tappamisesta (tai jostakin muusta) alkaa kyteä päässä, siitä pääsee eroon vain tappamalla. Pakkomielle, sairaalloinen sitoutuminen tähän murskaavaan aivojen sisällä tapahtuvaan pikkuhiljaa etenevään prosessiin, onko kyse enää ideologiasta. Sairas mieli, perimä, lapsuuden traumat? Tässä tapauksessa pisteenä iin päällä oli nettiyhteys ”libanonilaiseen tyttöön”, joka kertoi, että useassa maassa isketään samanaikaisesti.

Maailmasta katoaa toivo, sitä se on, ja tässä eletään siis 2030-lukua eikä mikään ole muuttunut. Dystopia tämä ei kuitenkaan ole, ehkä. Tämä on siis minun mielipiteeni kirjasta. Jokainen meistä kokee jokaisen lukumatkan erilaisena ja keskiöön nousevat usein ne asiat, joiden kanssa olemme itse painineet. Tässäkin oli ilmeisen suuressa roolissa puhumattomuus ja kommunikoinnin vaikeus. Täytyy muistaa, että vanhempina, kiireisinäkin, olemme vastuussa siitä, että olemme kartalla lastemme ja heidän tekemisiensä suhteen. Koska näin voi käydä kenelle tahansa meistä. Ja sukupolvelta toiselle siirtyvät kokemukset vaikuttavat meissä kaikissa, halusimme tai emme.

Mielenkiintoinen kirja, soljuvaa tekstiä, ahdistava aihe. Mitkä syyt ajavat radikalisoitumiseen? Halu tulla kuulluksi ja hyväksytyksi, halu kuulua johonkin porukkaan? Äiti hokee todennäköisesti loppuelämänsä; mitä tein väärin? Sisar, joka toimi Mogadishussa kriisityöntekijänä, aavistaa etukäteen mitä tuleman pitää. Olisipa hän jäänyt Aslakin lähelle, sitä nyt tässä itken.

Tosiasia on, että maapallon ilmaston lämpeneminen aiheuttaa vakavia ongelmia niin ihmisten kuin kansojenkin välille. Köyhät köyhtyvät ja niukkuudesta tullaan taistelemaan henkeen ja vereen. Tällä hetkellä esimerkiksi Afrikan väestö on n. 1,1 miljardia ja v. 2100 se on ennusteen mukaan yli 4 miljardia. Jäävätkö afrikkalaiset maanosaansa, jos vesi loppuu tai tulee katovuosi katovuoden perään, elintila supistuu entisestään. Se jää nähtäväksi. Minusta olisi korkea aika ruveta tekemään suunnitelmia Afrikan auttamiseksi, mennä paikan päälle ja rakentaa kattava avustusjärjestelmä. Olen huolestunut asiasta, vaikka en tuolloin ole enää elossa. Yhtäkkiä sana ilmastonmuutos konkretisoituu, se ei ole enää pelkkä abstraktinen ilmaisu.

Ote kirjasta:” Eheä maailma ei tarvitse puolelleen ketään, tuhoutuneen pelastamiseen tarvitaan jokaista.”

Tähän synkkään ja surulliseenkin ajanjaksoon sopii mielestäni paremmin kuin hyvin nuorimmaiseni eleetön esitys, Maria Magdalena, olkaa hyvät.

http://www.ainovalossa.fi/

Minä ja Robinson

Siirryin pari viikkoa sitten persimoneihin (kuvassa), niitten kilohinta tipahti nimittäin vähintäänkin kohtuulliseksi. Granaattiomenien hakkaaminen (ne puolitetaan ja siemenet hakataan lautaselle vaikkapa puukauhan avulla, kyllä irtoaa) aiheutti melkein jännetuppitulehduksen. No, näillä mennään.

Ja juuri kun elämä alkoi Lahden tapahtumien jälkeen taas kantaa, tuli uusi shokki – Pariisi. Eikö tämä koskaan lopu! Olo on tyhjä ja surullinen. Päätin paeta todellisuutta lapsuuteni kesiin mummoloissa, joissa elämä lähenteli kuvittelemaani paratiisia. Ja aina paistoi aurinko.

Opin lukemaan 5-vuotiaana ja siitä lähtien olen lukenut melkein kaiken, mitä eteen on tupsahtanut. Kotona kaupungissa kirjasto oli kansakoulun yhteydessä, mutta maalla se oli kaukana, mutta eipä sinne kukaan olisi ehtinytkään pelto- ja navettatöiltä. Lukemista silti riitti, päivän lehti esimerkiksi. Virsikirjakin kävi paremman puutteessa. Ja naapurin mummolle tuli Nyyrikki. Aloin muistella tuota jännittävää lehteä, jonka nimi oli kirjoitettu koivunrunkoa mukailevalla tyylillä. Näin sanoo Nyyrikistä wikipedia:

”Yli 100-vuotias klassikko!

Nyyrikki on Suomen perinteikkäämpiä edelleen ilmestyviä aikakauslehtiä. Se aloitti ilmestymisensä jo vuonna 1904! Nyyrikki sisältää monien kirjailijoiden laadukkaita kotimaisia novelleja ja jatkokertomuksia. Nyyrikki vie lukijansa kypsän naisen elämän äärelle, suomalaiseen todellisuuteen ja arkielämään. Elämän koko kirjo ihanissa ja todenmakuisissa novelleissa ja jatkokertomuksissa! Jokaisessa Nyyrikissä on pitkiä novelleja, jatkokertomuksia, pakinoita, runoja ja horoskooppi.

Joka toinen tiistai ilmestyvä Nyyrikki on mahtava 32-sivuinen lukupaketti. Yhdessä vuosikerrassa on luettavaa jopa 33 romaanin verran. Nyyrikin saa ainoastaan tilaamalla suoraan kotiin!”

Mitä niitä kirjoja lukemaan, kun Nyyrikki korvaa novellit, runot, pakinat ja romaanit!

Mutta naapurin mummo tykkäsi, kun vierailin hänen luonaan aina kyseisen lehden ilmestymispäivänä. Toisaalta, lehtihän ilmestyy vieläkin, mutta missä se luuraa, kun en ole vilaustakaan nähnyt kymmeniin vuosiin? Ai niin, senhän saa vain tilaamalla.

Akseli Gallen-Kallelan matkakirjan löytyminen vintin purujen seasta oli todellinen aarre. Mutta aivan eka kirja, jonka luin kannesta kanteen siitä kuitenkaan mitään ymmärtämättä oli Robinson Crusoe – lapsille lyhennetty (Daniel Defoe s. noin 1660 – k. 1731), joka ilmestyi v. 1719 ja jota on sanottu ensimmäiseksi bestselleriksi. WSOY:ltä tämä kyseinen versio kirja ilmestyi v.1945. Mielenkiintoisten piirrosten tekijä on ikävä kyllä jäänyt merkitsemättä.

Luin kirjan nyt uudelleen ja hämmästyin. Mystisyys oli haihtunut kuin tuhka tuuleen, tilalle astui kyynisyys ja miljoonat kysymykset kuten: Robinson haki laivan hylystä kissan ja koiran. Kissa lisääntyi ja kohta kissoja oli niin paljon, että niitä piti alkaa ampua. Oliko saarella ennestään kissa tai kissoja? Saarella vierailee villi-ihmisiä, mustia, joiden vierailu tarkoitti aina jotakin pahaa.

Robinson tappaa ja teurastaa (”Hakkasimme ne kuoliaiksi.” ”Päätimme ampua miehiä heidän nukkuessaan.” jne)., eläimiä tietty syödään ja tunkeilijoita tapetaan. Sitten hän tapaa Perjantain, joka kuuluu ihmissyöjien heimoon. Kaiken kaikkiaan kirja on kuin partiolaisen käsikirja tai selviytymisopas autiolle saarelle haaksirikkoisille – paitsi että saari ei ollut autio ja Robinson haki laivanhylystä kaiken, mitä tarvitsi rakentamiseen ja maanviljelyyn. Nyt tuo kaikki tuntuu huijaukselta. Kuin tosi-tv:n Selviytyjät-ohjelma. Monien mutkien ja 28 saarella vietetyn vuoden jälkeen Robinson pääsee vihdoin pois, mutta muuttaa melkein saman tien Brasiliaan, jossa häntä odottaa valtaisa omaisuus (!). Otin kirjan niiiin tosissani pienenä, mutta tajuan nyt, että kyseessä on tarina, mutta joka ehkä kuitenkin olisi voinut tapahtua jollekulle jossakin päin maailmaa – tai sitten ei.

Ymmärrätte varmaan, että tätä kirjaa en aio lapsenlapsilleni lukea.

Orvokki Annala: Angervoinen, Ingervoinen (v. 1985, WSOY, kuvitus Matti Lassila)

Täytyy ihan ensimmäiseksi mainita, että kyseessä on kirja, jota luin lapsilleni kyyneleet silmissä, kun he olivat pieniä. Vasta jokin aika sitten tajusin, että Orvokki Annala asuu samassa rapussa kuin minä! Vaude! Tapasinkin hänet pihamaalla viikko sitten, mutta kesti tovi ennen kuin tajusin, että tämä on juuri se henkilö, joka kyseisen lastenkirjan on kirjoittanut. Ehkä pyydän itseni jonakin päivänä kylään. Annala (s. 1938) on tuottelias kirjailija; novelleja, artikkeleita, käännöksiä, haastatteluja, lastenkirjoja, aikuisten romaaneja jne.

Kirjan takakansiteksti ei mielestäni vastaa kirjan sanomaa (”jännittävä ja tiheätunnelmainen satu kahden ystävyksen seikkailusta Sateenkaarivuoren aarteen lähteille”). Angervoinen, pieni poika, oli orpo ja hänet oli sijoitettu sukulaisperheeseen. Hän oli yksin, yksinäinen ja surullinen eikä hänellä ollut yhtään ystävää. Joskus hänen piti mennä peilin eteen tarkistamaan, että oli varmasti olemassa. Yhtäkkiä kuvaan astuu mielikuvitusystävä Ingervoinen ja seikkailu alkaa.

Kyseessä on hieno kirja lapsen yksinäisyydestä. Lopulta Angervoinen ja Ingervoinen löysivät sateenkaaren pään ja sieltä aarteen – puhdasta kultaa. Kuvitus on upea ja monivivahteinen.

Ihmettelemme, miksi sodat eivät maailmasta lopu. Sama ihmetyksen aihe vaikkakin pienemmässä mittakaavassa on lasten yksinäisyys. Se, kun kukaan ei oikeastaan ole kiinnostunut, kukaan ei jaksa kuunnella. Mitä tekee nykyajan huomiotta jäänyt yksinäinen lapsi? Hän saattaa mielikuvitella itselleen kaverin, hän saattaa uppoutua kirjojen maailmaan (lasten ja nuorten lukuinnostus on kasvamaan päin), hän saattaa piirtää ja maalata, hän saattaa pelata videopelejä. Mutta hän saattaa myös ajautua vääriin porukoihin, jossa tuskansa voi purkaa monella eri tavalla ja saada sitä hyväksyntää, mitä kotona ei koskaan saanut. Häiriökäyttäytyminen alkaa jo päiväkodeissa. Hoitajia potkitaan, purraan ja nimitellään. Minkälainen lapsi käyttäytyy näin? Lapsi, jota ei kodissa arvosteta, jota ei huomioida, jota ei kiitetä, jota ei rakasteta – ei ainakaan tarpeeksi. 

Myrkyttikö CIA koko kylän?

Flunssan takia en päässyt Helsingin kirjamessuille, mutta aina ei voi voittaa. Tutkailin omaa kirjastoani, yritin laittaa kirjoja edes jonkinlaiseen järjestykseen; genret, kotimaiset, ulkomaiset, vieraskieliset jne. Työ on kesken, on ollut oikeastaan aina. Mitään ei tahdo löytyä. Ja kun tulen aktikvariaattireissuilta tai kirpputoreilta (tai roskakatoksesta, ihan totta! parhaat löydöt sanoisin ja ilmaiseksi!) muistan jo eteisessä, että mullahan on jo tämä kirja – jossakin.

Syksy on ihanaa aikaa lukemiselle. Mutta niin on kesäkin, riippukeinussa tai puutarhassa. Kuin myös talvi, viltin alla kynttilänvalossa. No, lukea voi aina ja kaikkialla. Luin juuri jostakin, että lukevat ihmiset ovat onnellisempia kuin ei-lukevat. Mietin tätä ja tulin siihen tulokseen, että kirja on kuin matka, voit irrottautua tutusta elämästä ja käydä jossakin muualla, elää vähän aikaa jonkun toisen elämää. Virkistävää, eikö totta. Minä olen tällä viikolla ”viettänyt aikaani” Sevenneillä Etelä-Ranskassa Massiesin linnassa eli olen lukenut seuraavan kirjan:

Anneli Vainio: Kastanjavuorten kylä (Kirjapaja

v. 2011)

Kastanjavuorten kylä vie nojatuolimatkalle vehreään ja vuoristoiseen Etelä-Ranskaan, jossa ränsistyneestä linnasta on kahdeksassa vuodessa remontoitu viihtyisä koti. Elämä on täynnä yllätyksiä, niin linnan remontin kuin kylän väenkin suhteen.

Lääkäri Anneli Vainio tapasi elämänsä miehen, kanadalaisen Robertin, aikoinaan Brysselissä. Heidän yhteinen matkansa vei Etelä-Ranskan jokilaaksoon, josta kodiksi löytyy vanha rapistunut kartano. Päivät täyttyvät remontoimisesta, uusista ystävistä, ranskalaisesta ruuasta, puutarhatöistä, pitkistä kävelyistä vuoristossa. Vaikka arki välillä koetteleekin, elämä kylässä on täyteläistä ja värikästä, se maistuu, tuntuu ja tuoksuu.

Lempielokuvani on Toscanan auringon alla, jossa eronnut amerikkalainen nainen matkustaa Italiaan ja ostaa talorähjän, jota alkaa remontoida. Mietin usein, miksi minua kiehtoo sekä tällaiset elokuvat että kirjat. Normaali ihminenhän ei tällaiseen ryhdy, vai ryhtyykö? Remontoimaan romutaloa (= remontoijan unelma), koska haluaa – no se ei ole vielä meikäläiselle selvinnyt. Masokismia? Itse mietin mökillä ollessani, maalaisinko eteisen vai tapetoisinko makuukamarit. Asiaa pähkäiltyäni tulen siihen tulokseen, että miksi? Ei niissä vanhoissa ole mitään vikaa. Eivät ne kyllä täytä läheskään sisustuslehtien kriteereitä, mutta mitä väliä? Elämässä on muutakin.

Kuitenkin ihailen suuresti tällaisia talojen ja linnojen remontoijia. Kyllä se vaatii todella paljon tahtoa ja kunnon vision ja tietysti rahaa. Mutta rahaa on pankit pullollaan, sanoi pappani aina, raha ei ole ongelma. Tehdään suunnitelma, aikataulut, budjetit sun muut, siinä se on. Ja sitten sitoudutaan vuosiksi. Välillä tulee varmasti uskon puute, mutta sehän on normaalia kaikissa ihmisen touhuissa.

Päiväkirjamainen prosessikuvaus eri työvaiheista oli kiinnostavaa luettavaa. Jokaikisen tiilen ja hirren käsittely ja asentaminen oli kuvattu uskomattoman pikkutarkasti. Ranskalaisen kyläyhteisön lämmin ja ihmisläheinen arkielämän kuvaus oli myös maukasta. Arki muodostui rutiineista, joita noudatettiin tarkasti. Esim. patongit (une baguette) haettiin joka aamu klo 7.30 leipomosta. Kirja viliseekin ranskankielistä ruokasanastoa ja toimii vaikka oppaana ranskalaiseen keittiöön. Lukuisat ihanat reseptit on harmi kyllä upotettu tekstiin, ne olisi voinut laittaa kirjan loppuun. Nyt ne pitää kaivaa esiin kirjan sivuilta.

Mutta eräs todella mielenkiintoinen juttu kirjassa oli, se liittyy jauhoihin ja leipomiseen. Ranskassa on edelleen kielletty täysjyväruis. Syy tähän löytyy vuoden 1951 tapahtumista Pont-Saint-Esprit`n kylässä, jossa sadat ihmiset sairastuivat, kymmenkunta kuoli ja 50 joutui mielisairaalaan. Syyksi arvioitiin rukiinjyvissä asustava loissieni Claviseps purpurea. Sieni aiheuttaa levottomuutta, vapinaa, kouristuksia, hallusinaatioita jne., hengityselimet lamaantuvat ja kuolema on lähellä. Tämän olemme varmaankin kuulleet moneen kertaan ja nähneet asiasta dokumentteja. Torajyvästä kehittiin lääkkeitä, mm. Leiras 1950-luvulla ergotamiinia, joka on mm. migreenilääke.

Torajyvää ja yhtä ainoaa leipomoa syytettiin, mutta joku teki tarkempia tutkimuksia asian ympärillä ja tuli siihen tulokseen, että syyllinen on CIA, jonka edustajia majaili kylässä juuri turman aikoihin. Kaksi entistä agenttia antoivat haastattelun, jossa vahvistivat asian – kyseessä oli CIA:n salainen koe, LSD:tä pudotettiin lentokoneesta kylän pelloille, vilja saastui ja kulkeutui ihmisten elimistöön. Ja tämän takia, 60 vuotta myöhemmin, ranskalaiset mussuttavat edelleen patonkia ja ranskanleipää!

Nautin tästä kirjasta. Se oli kirjoitettu lämpimällä ja ihmisläheisellä otteella ihmisten erilaisuutta ja paikallisia tapoja kunnioittaen. (Tosin puutarhanhoidon ja istuttamisen yksityiskohtainen kuvaus tuntui hieman puuduttavalta, mutta Vainio on varmasti ihan oikea viherpeukalo!)

Ja tässä oikeaoppisen ranskalaisen patongin ohje, s´il vous plait:

2,5 dl haaleaa vettä

1 rkl kuivahiivaa

350 g vehnäjauhoja

hyppysellinen sokeria

1 tl suolaa

Vesi, hiiva ja puolet jauhoista sekoitetaan ja annetaan seistä viitisen minuuttia. Sitten lisätään suola, sokeri ja loput jauhoista tiiviiksi massaksi.Taikinaa alustetaan n. 10 minuuttia, sitten nostatetaan liinan alla n. 1 tunti. Sitten se vaivataan uudestaan ja annetaan nousta vielä 1 tunti. Ja sitten muotoillaan pitkulaisia patonkeja, jotka paistetaan 250 asteen uunissa kunnes kuori on kullanruskea. Taikinan voi myös kaulita ja rullata kuin kääretortun, muista sulkea päät niin ettei patonki ala uunissa purkaantua.

Itse en käytä sokeria ja lisään taikinaan pari ruokalusikallista oliiviöljyä. Lisäksi heitän vielä lasillisen vettä uunin alaosaan paistamisen puolessavälissä, kuori rapeutuu entisestään.

Teatteria

Perjantai-iltana on sitten vuorossa musikaali Myrskyluodon Maija Lahden kaupunginteatterissa, siitä sitten seuraavalla kerralla.

930-luvulla torajyvästä opittiin li suosittu lääke muun muassa migreeniin, hermostollisiin vaivoihin ja masennukseen.

Jussi Siirilä: Tarina tarinassa ja vihreät kannet!

Joku on väittänyt joskus, ettei hyviä kirjoja ole olemassakaan, on vain hyviä kirjoittajia. Mene ja tiedä.

”On kirjoitettava hyvin elämästä, olipa se sitten millainen tahansa.” (Pirkko Saisio)

Jussi Siirilä (s. 1967): Kaikkien aikojen tarina (v. 2014, Gummerus)

Valitsin kirja Lahden kaupunginkirjaston hyllystä kansien perusteella – koska ne ovat vihreät. Kielletty väri graafikoiden mielestä (tai ainakin ei-suositeltava). Vähän niin kuin numero 13. No, Siirilä oli ottanut riskin. Ehkä se olikin jokin juoni, koska se kiinnitti ihan heti ainakin minun huomioni.

En tiennyt Siirilästä yhtään mitään ennen tätä kirjaa ja hän on sentäs toiminut jo 10 vuotta kirjailijana ja saattanut maailmaan 11 romaania. Ei paha kemiläiseltä kemian-alan diplomi-insinööriltä.

Kirjan keskiössä on Hannu Mäkäräinen, parhaat päivänsä nähnyt kirjailija, jolla juominen ja avioero (kumpi syy ja kumpi seuraus?) olivat sysänneet sivuraiteelle. Hänen omien sanojensa mukaan ”kauniit debytantit, liehulettiset bestselleristit olivat ajaneet hänen ohitseen”. Hän alkaa suunnitella kavereidensa kanssa krematorion perustamista Pieksämäelle, mutta hanke vesittyy, kun rahoittajaa ei löydy. Jotakin on kuitenkin henkensä pitimiksi tehtävä. Dokumentti thaimaalaisista marjanpoimijoista saa tuulta alleen, mutta sekin raukeaa. Mäkäräinen muuttaa takaisin vanhempiensa kotiin – pihamökkiin. Ja sitten ollaankin jo Lapissa kirjoittamassa Thomas Fors – nimisen henkilön elämäntarinaa. Fors on itsekin epäonnistumaan tuomittu introvertti, joka pakenee Lappiin poikansa sairautta, jättää siis perheensä ja pestautuu englantilaisen firman palkkalistoille – Kittilään suunnitellaan uutta Joulumaata. 

Rahaa on tarkoitus repiä välittämättä paikallisille ihmisille ja ympäristölle aiheutuvista seurauksista. Hänen esimiehensä on Miss Grey, johon Fors lankeaa.

Hauskinta oli, kun neiti Grey paljastuu entiseksi Irakin sotilaaksi, hermoheikoksi, joka saa raivokohtauksia milloin mistäkin syystä. Fors pakenee Inarinjärvelle ja Mäkäräinen seuraa häntä. Inarinjärvellä asuu (kelluvassa kodissa) Ruttu-Kalle ja sitten alkaakin hänen esi-isiensä elämäkerran kirjoittaminen. Tarina alkaa 1930-luvun Altasta, uskomaton tarina saamelaisten matkasta Helsinkiin markkinoimaan Lappia, porot ja koirat mukana tietty. Saamelaiset rahdataan melkein saman tien Saksaan berliiniläiseen eläintarhaan vetonaulaksi hottentottien ja pygmien viereen.

Ruttu on kansan mies. Hänen mielestään kirjailijat ovat syrjään ajautunutta väkeä, jotka eivät olleet lapsena tai myöhemminkään päässeet haluamiinsa porukoihin.

Välillä oli täysi työ pysyä kärryillä! Kenen tarinaa tässä nyt kirjoitetaan ja kuka tässä kirjoittaa. Ja onko jutuissa mitään perää, kertoja kertoo omiaan ja kirjoittaja tulkitsee, huijaa ja valehtelee. Kirjassa on melkein 400 sivua ja alan herpaantua jo sivulla 229. Tarina, tai oikeammin tarinat tarinoiden sisällä alkavat uuvuttaa. Siirilä on verbaaliakrobaatti, mutta jatkuvat tekstillä kikkailut ja metaforat alkavat kyllästyttää. Olo on kuin nuorallatanssijalla, putoanko vai enkö?

Tapa, jolla kerrotut tarinat, Mäkäräisen kirjoittama kirja ja hänen kertomansa sekoittuvat, on sekava, vaikkakin joiltakin osiltaan myös hauska. Montako tähteä? Sanoisin kaksi - kaksi ja puoli.

………………………………………………

Tämän kirjoitin sinä  päivänä, kun kaikki muuttui:

Joogatunti (tai oikeasti se on 1,5 tuntia) meni jokseenkin poskelleen. En pystynyt keskittymään olennaiseen eli itseeni ja hengitykseeni. Olen kehitellyt nopean ja helpon tavan karistaa maalliset murheet joogatunnin alussa. Makaan (tai kaikkihan me siellä makaamme) lattialla, pimeässä ohjaajan hiljaista ääntä kuunnellen. Kuvittelen alleni ison kanvaasitaulun, jossa on kaikki elämäni elementit, mieltäni vaivaavat jutut, tekemättömät tai keskeneräiset asiat. Värien sekamelska. Sitten kuvittelen eteeni maalipöntön täynnä valkoista maalia, otan siveltimen ja maalaan tämän kanvaasin vitivalkoiseksi. Nyt on sitten vain minä ja valkoinen tausta. Kaikki muu on siellä jossakin, kaukana. Tähän saakka metodi on toiminut paremmin kuin hyvin, mutta tänään ei, tietyistä syistä. Miten voisin jatkaa elämääni, kun omassa kotikaupungissani on väkivaltaisia ryhmittymiä täynnä vihaa, pelkoa ja katkeruutta? Kummallista, miten yksi pahvitötteröpää suistaa minut melkein raiteiltani. Ja lauma opetuslapsia murahtelee taustalla.

Kengät sanoo KKK …!  BÖÖ! No, tötteröpää löytyi ja yritän jatkaa elämääni, palata siihen normaaliin tunnelmaan, johon kuului aamukahvi patiolla, pihan lintujen tarkkailu, lenkkeily ja lukeminen. Ei vain onnistu.  Jotakin hajosi totaalisesti. Pääni meinasi haljeta. Olo oli jotenkin epätodellinen. Miten tällainen yksittäinen törttöilijä sai minut (ja monet muut) pois tolaltaan? Tosin nyt on vaarana, että pahaan vastataan pahalla, joten ei siis minkäänlaista lynkkausmielialaa, pliis! Toivon mukaan julkisuus, johon poika ei ollut varautunut, on hänelle riittävä rangaistus. Ja vanhemmat, katsokaa peiliin!

Tuntematon pelottaa aina, on sitten kyse mistä tahansa elämän osa-alueesta. Mutta onko mitenkään järkevää hyökätä, vaikka miten pelottaisi? Pelkotilojaan voi käydä purkamassa vaikka psykiatrin vastaanotolla. Yritän taas maalata mielenmaisemaani valkoiseksi ja hypätä vähäksi aikaa pois näistä synkistä jutuista.

Mutta Lahdessa ainakin yritetään. Lahtelaiset yritykset haastettiin mukaan toivottamaan turvapaikanhakijat tervetulleiksi kaupunkiin. Yhteiseksi kieleksi löydettiin se sama mikä muuallakin maassa jo tätä ennen: jalkapallo.

Oman maan ja kansan asiat kuntoon! Poistetaan työttömyys, hoidetaan vanhukset, autetaan lapsiperheitä. Mikä ihana maa se olisikaan! Tai onhan sellainen jo olemassa. Sen nimi on Utopia. Utopiaa on aina kiva kehitellä ja leikkiä ajatuksella, että asuisimme onnelassa, jossa kukaan ei jätä ketään, köyhistä ja sairaista pidetään huolta, vanhukset hoidetaan ja niin edelleen. Ja kaikilla on tarpeeksi rahaa. Mutta kuka hoitaa? Kuka laittaa asiat kuntoon, kuka? Jokin näkymätön ihmemies, taikuri taikasauvoineen vai yhteiskunta (Huom! yhteiskunta olemme me!)? Niin että kuka?  Maassamme on pienituloisia perheitä tai yksinasuvia, nuoria ja vanhoja. Nyt teen omantunnonkysymyksen: Tunnetko oikeasti yhtään oikeasti köyhää? Ja jos tunnet, mitä olet tehnyt auttaaksesi? Oletko vienyt esimerkiksi ruokakassin lapsiperheeseen, jonka isä saattaa olla työtön? Oletko pyytänyt naapurin lapsia yökylään, että rasittunut äiti saisi vähän hengähtää? Tarjoatko autottomalle rollaattoria käyttävälle vanhukselle kyydin kauppaan? Tarjoudutko pesemään vanhuksen ikkunat? (Turvapaikanhakijat menevät muuten Kotkassa vapaaehtoistyöhön vanhainkoteihin. Nyt pelottaa, kohta varmaan kuulemme kenen varpaille he jonkun mielestä astuvat!) Toisaalta, tässä hyvinvointiyhteiskunnassa on monta verkkoa, jotka ottavat kiinni, ettet putoa kivetykselle. Meillä on asumistuet, opintotuet, ilmaiset korkeakoulut, toimeentulotuki jne. Ja nuorille työpajoja ja projekteja, jossa ajatukset tulevaisuudesta saattavat kirkastua. Ruokaa, tuorettakin, saa ruokajakelupisteistä, joita Lahdessakin on 5 – 6 kpl. Eikä siinä ole mitään hävettävää, jos käy ruokajonossa. Se on myös ekologinen vaihtoehto. Eräskin jakelupiste (entinen elokuvateatteri  Lahdessa Aleksanterinkadun alkupäässä) jakaa ruokaa joka päivä, 5 euroa/2 isoa kassia oman valinnan mukaan. Sinne marketit lahjoittavat kaikki sellaiset tuotteet, joita ei voi enää myydä, mutta jotka ovat syömäkelpoisia, leipomot antavat samana aamuna leivottuja tuotteita.

Tapoja auttaa on monia. Mutta tähän tarvitaan nyt sitä peräänkuuluttamaani näkökulman muutosta. Jokainen meistä voi oikeasti tehdä jotakin toisen hyväksi. Jotakin konkreettista. Ja se, mitä siitä saa, on hyvä mieli pitkäksi aikaa. Samalla voi miettiä, kuka minua auttaa jonakin päivänä, kun olen samassa jamassa, vanha ja sairas. Ehkäpä juuri joku näistä maahamme saapuneista pakolaisista. Ollaan ihmisiä ihmisille!

Martin Luther King: Pahinta ei ole pahuus, vaan hyvien ihmisten hiljaisuus.

Tuulia Matilainen: Hullu koira, Alice Munro: Viha, ystävyys, rakkaus

En ole viikkoon katsonut uutisia enkä lukenut lehtiä, en paperisia enkä sähköisiä. Osa syy tähän on se, että kaikki se negatiivisuus, mitä media meille tänään tarjoaa, on minulle vahingoksi. Tunnen, että mieltäni muokataan jos johonkin suuntaan. Että koko ajan pitäisi ottaa kantaa ja olla jotakin mieltä asioista, joille en voi mitään. Ja painettuun sanaan ”uskominen” on meissä varmaan sisäsyntyistä, meille voi syöttää oikeastaan mitä vain, emmekä vieläkään tohdi kyseenalaistaa. 

Arvo Ylppö, tuo viisas lastenlääkäri, sanoi aikoinaan 100-vuotishaastattelussaan pitkän iän salaisuutta kysyttäessä, että syökää kaikkea kohtuudella älkääkä murehtiko asioita, joille ette mitään voi. Siinä samassa lopetin murehtimasta sademetsien tuhoa ja jäätiköiden sulamista, koska ne ovat sen mittakaavan juttuja, että vaikka hakkaisin päätäni seinään, ne tapahtuvat.

Olenkin kirjoittamisen ja murehtimisen sijasta lukenut ja lukenut. Tässä mietteitä parista kirjasta.

Tuulia Matilainen (s. 1972): Hullu koira (v. 2015, Haamu-kustannus, Vaasa)

Haamu on vaasalainen pienkustantamo, jota kiehtovat tarut ja tarinat, vähän kummallisetkin, outoja juttuja kaikenikäisille.

Tartuin tähän kirjaan kirjastossa ihan randomilla. Joskus on terveellistä lukea sellaisia kirjoja, joiden kirjoittajista ei ole kuullut mitään. Monetkin blogit ovat täynnä samoja palkintoja saaneita kirjoja, joita on pakko lukea vaikuttaakseen uskottavalta kirjallisuuden ystävältä.

Hullu koira kertoo taluttajista, ihmisistä, jotka taluttavat taloihin jääneet henget kuolleiden luo – konkreettisesti ulos ovista. Aiheesta huolimatta kirja ei ole pelottava kauhukirja. Enemmänkin tulee mieleen kansanperinne, taluttajat ovat ikään kuin kuolemanvirran lauttureita.

Tapahtumat sijoittuvat pääasiassa Viroon, jossa talutettavia on kosolti johtuen maan rankasta historiasta, kun Viro miehitettiin. Monista jäi henki elävien huoneisiin ja taluttajat saavat toimeksiantoja enimmäkseen sukulaisilta.

Taluttajarinkiin kuuluva Lena, kertoja, on yksi kahdeksan naisen ja yhden miehen porukasta.

"Olen aistinut henkiä ympärilläni lapsesta saakka, mutta saatoin hengen ulos elävien maailmasta ensimmäisen kerran vasta ollessani jo kolmenkymmenen. Oli oikeastaan sattumaa, että löysin tehtäväni."

Rinki pitää yhteyttä toisiinsa modernissa toimintaympäristössä, sähköpostitse ja matkapuhelinten ja sosiaalisen median välityksellä. Henkien auttamisessa on vaaransa. Kuollut voi asettua taluttajan sieluun taloksi, tappaa taluttajansa hitaasti sisältä käsin. Lena rakastuu yhteen talutettavistaan ja on nääntyä, mutta toinen saman kohtalon kokenut taluttaja pelastaa hänet.

Luin kirjan (137 sivua) yhdeltä istumalta. Koska olen itse lapsena ollut todistamassa muutamaa henkikokemusta, en pelännyt pätkän vertaa. Minusta kaikki tuntui aivan luonnolliselta. Olen kirjoissani valottanutkin näitä kokemuksiani, jotka ikävä kyllä aikuisten toimesta mitätöitiin.

Kirjaa oli ihana lukea. Harvoin (voisin sanoa että tuskin koskaan) olen ollut näin fiiliksissä sanoista ja ilmaisuista. Teksti oli kuin kevyitä höyheniä aaltojen päällä, ilmavaa ja kaunista, pehmeää ja lumoavaa. Suomenkieltä parhaimmillaan.  Google kertoo, että Tuulia Matilainen on monipuolinen kirjailija, v. 2008 hän julkaisi lasten kehitykseen liittyvän Lapsi elää rutiineista -kirjan ja v. 2009 Kiireisen arjen kotiruokakirjan.

Alice Munro (s. 1931): Viha, ystävyys, rakkaus (v. 2002, Tammi)

Once again! Lainasin kirjan jo toistamiseen kaupunginkirjastosta. Mutta … En ymmärrä mikä näissä novelleissa nyt on, kun ei nappaa. Novellien tapahtumapaikka on pääasiallisesti maaseutu, samat paikannimet vilahtavat eri novelleissa, meinaan mennä sekaisin – mihin edellinen loppui ja mistä seuraava alkoi. Verkkainen tapahtumien kehittely alkoi ottaa hermoon.

Enemmänkin nämä ovat pienoisromaaneja kuin novelleja. Niistä puuttuu novellin määrätynlainen napakkuus. Tarinoita venytetään ja vanutetaan, kunnes lukija (eli siis minä) alkaa väsyä jahkailuun. Ja kun lukija viritetään sitten oikein kunnolla odotukseen, niin mitään ei tapahdukaan. Tai tapahtuu toki, mutta lähinnä ihmisten mielissä. Aika moni haluaa pettää kumppaniaan ja moni pettääkin. Niitä, jotka eivät petä, epäillään. Pinnan alla kuohuu, sanoisin, ja ihmiset yrittävät pitää kynsin hampain kiinni kulisseista. Yhden iltapäivän mittainen kiihkeä rakkaussuhde riittää loppuelämäksi.

Novelleissa on kyllä komiikkaa, huumoria ja lämpimiä sävyjä, sitä en kiellä. Ja varmasti Alice on Nobelinsa ansainnut. Ehkä odotin liikaa, mene ja tiedä. Hänen kirjoittamistyylistään kyllä pidän, en niinkään siis sisällöstä.

Novelli on vaikea laji, olen itsekin väsännyt novellikokoelman, jota viimeistelen, enkä vielä tiedä, olenko mitenkään onnistunut. Tiettyjen lainalaisuuksien täyttyminen on toki itsestäänselvyys. Taija Tuomisen lupaamaa Novellikirjoittamisen opasta odotellessa toivotan kaikille ihanaa syksyä, kynttilänvaloa ja pehmeitä shaaleja, uunien lämpöä, kissan kehräystä ja rakkautta, paljon rakkautta!