perjantai 9. lokakuuta 2015

Jussi Siirilä: Tarina tarinassa ja vihreät kannet!

Joku on väittänyt joskus, ettei hyviä kirjoja ole olemassakaan, on vain hyviä kirjoittajia. Mene ja tiedä.
”On kirjoitettava hyvin elämästä, olipa se sitten millainen tahansa.” (Pirkko Saisio)

Jussi Siirilä (s. 1967): Kaikkien aikojen tarina (v. 2014, Gummerus)

Valitsin kirja Lahden kaupunginkirjaston hyllystä kansien perusteella – koska ne ovat vihreät. Kielletty väri graafikoiden mielestä (tai ainakin ei-suositeltava). Vähän niin kuin numero 13. No, Siirilä oli ottanut riskin. Ehkä se olikin jokin juoni, koska se kiinnitti ihan heti ainakin minun huomioni.
En tiennyt Siirilästä yhtään mitään ennen tätä kirjaa ja hän on sentäs toiminut jo 10 vuotta kirjailijana ja saattanut maailmaan 11 romaania. Ei paha kemiläiseltä kemian-alan diplomi-insinööriltä.

Kirjan keskiössä on Hannu Mäkäräinen, parhaat päivänsä nähnyt kirjailija, jolla juominen ja avioero (kumpi syy ja kumpi seuraus?) olivat sysänneet sivuraiteelle. Hänen omien sanojensa mukaan ”kauniit debytantit, liehulettiset bestselleristit olivat ajaneet hänen ohitseen”. Hän alkaa suunnitella kavereidensa kanssa krematorion perustamista Pieksämäelle, mutta hanke vesittyy, kun rahoittajaa ei löydy. Jotakin on kuitenkin henkensä pitimiksi tehtävä. Dokumentti thaimaalaisista marjanpoimijoista saa tuulta alleen, mutta sekin raukeaa. Mäkäräinen muuttaa takaisin vanhempiensa kotiin – pihamökkiin. Ja sitten ollaankin jo Lapissa kirjoittamassa Thomas Fors – nimisen henkilön elämäntarinaa. Fors on itsekin epäonnistumaan tuomittu introvertti, joka pakenee Lappiin poikansa sairautta, jättää siis perheensä ja pestautuu englantilaisen firman palkkalistoille – Kittilään suunnitellaan uutta Joulumaata. 

Rahaa on tarkoitus repiä välittämättä paikallisille ihmisille ja ympäristölle aiheutuvista seurauksista. Hänen esimiehensä on Miss Grey, johon Fors lankeaa.
Hauskinta oli, kun neiti Grey paljastuu entiseksi Irakin sotilaaksi, hermoheikoksi, joka saa raivokohtauksia milloin mistäkin syystä. Fors pakenee Inarinjärvelle ja Mäkäräinen seuraa häntä. Inarinjärvellä asuu (kelluvassa kodissa) Ruttu-Kalle ja sitten alkaakin hänen esi-isiensä elämäkerran kirjoittaminen. Tarina alkaa 1930-luvun Altasta, uskomaton tarina saamelaisten matkasta Helsinkiin markkinoimaan Lappia, porot ja koirat mukana tietty. Saamelaiset rahdataan melkein saman tien Saksaan berliiniläiseen eläintarhaan vetonaulaksi hottentottien ja pygmien viereen.

Ruttu on kansan mies. Hänen mielestään kirjailijat ovat syrjään ajautunutta väkeä, jotka eivät olleet lapsena tai myöhemminkään päässeet haluamiinsa porukoihin.
Välillä oli täysi työ pysyä kärryillä! Kenen tarinaa tässä nyt kirjoitetaan ja kuka tässä kirjoittaa. Ja onko jutuissa mitään perää, kertoja kertoo omiaan ja kirjoittaja tulkitsee, huijaa ja valehtelee. Kirjassa on melkein 400 sivua ja alan herpaantua jo sivulla 229. Tarina, tai oikeammin tarinat tarinoiden sisällä alkavat uuvuttaa. Siirilä on verbaaliakrobaatti, mutta jatkuvat tekstillä kikkailut ja metaforat alkavat kyllästyttää. Olo on kuin nuorallatanssijalla, putoanko vai enkö?

Tapa, jolla kerrotut tarinat, Mäkäräisen kirjoittama kirja ja hänen kertomansa sekoittuvat, on sekava, vaikkakin joiltakin osiltaan myös hauska. Montako tähteä? Sanoisin kaksi - kaksi ja puoli.
………………………………………………

Tämän kirjoitin sinä  päivänä, kun kaikki muuttui:

Joogatunti (tai oikeasti se on 1,5 tuntia) meni jokseenkin poskelleen. En pystynyt keskittymään olennaiseen eli itseeni ja hengitykseeni. Olen kehitellyt nopean ja helpon tavan karistaa maalliset murheet joogatunnin alussa. Makaan (tai kaikkihan me siellä makaamme) lattialla, pimeässä ohjaajan hiljaista ääntä kuunnellen. Kuvittelen alleni ison kanvaasitaulun, jossa on kaikki elämäni elementit, mieltäni vaivaavat jutut, tekemättömät tai keskeneräiset asiat. Värien sekamelska. Sitten kuvittelen eteeni maalipöntön täynnä valkoista maalia, otan siveltimen ja maalaan tämän kanvaasin vitivalkoiseksi. Nyt on sitten vain minä ja valkoinen tausta. Kaikki muu on siellä jossakin, kaukana. Tähän saakka metodi on toiminut paremmin kuin hyvin, mutta tänään ei, tietyistä syistä. Miten voisin jatkaa elämääni, kun omassa kotikaupungissani on väkivaltaisia ryhmittymiä täynnä vihaa, pelkoa ja katkeruutta? Kummallista, miten yksi pahvitötteröpää suistaa minut melkein raiteiltani. Ja lauma opetuslapsia murahtelee taustalla.

Kengät sanoo KKK …!  BÖÖ! No, tötteröpää löytyi ja yritän jatkaa elämääni, palata siihen normaaliin tunnelmaan, johon kuului aamukahvi patiolla, pihan lintujen tarkkailu, lenkkeily ja lukeminen. Ei vain onnistu.  Jotakin hajosi totaalisesti. Pääni meinasi haljeta. Olo oli jotenkin epätodellinen. Miten tällainen yksittäinen törttöilijä sai minut (ja monet muut) pois tolaltaan? Tosin nyt on vaarana, että pahaan vastataan pahalla, joten ei siis minkäänlaista lynkkausmielialaa, pliis! Toivon mukaan julkisuus, johon poika ei ollut varautunut, on hänelle riittävä rangaistus. Ja vanhemmat, katsokaa peiliin!

Tuntematon pelottaa aina, on sitten kyse mistä tahansa elämän osa-alueesta. Mutta onko mitenkään järkevää hyökätä, vaikka miten pelottaisi? Pelkotilojaan voi käydä purkamassa vaikka psykiatrin vastaanotolla. Yritän taas maalata mielenmaisemaani valkoiseksi ja hypätä vähäksi aikaa pois näistä synkistä jutuista.


Mutta Lahdessa ainakin yritetään. Lahtelaiset yritykset haastettiin mukaan toivottamaan turvapaikanhakijat tervetulleiksi kaupunkiin. Yhteiseksi kieleksi löydettiin se sama mikä muuallakin maassa jo tätä ennen: jalkapallo.

Oman maan ja kansan asiat kuntoon! Poistetaan työttömyys, hoidetaan vanhukset, autetaan lapsiperheitä. Mikä ihana maa se olisikaan! Tai onhan sellainen jo olemassa. Sen nimi on Utopia. Utopiaa on aina kiva kehitellä ja leikkiä ajatuksella, että asuisimme onnelassa, jossa kukaan ei jätä ketään, köyhistä ja sairaista pidetään huolta, vanhukset hoidetaan ja niin edelleen. Ja kaikilla on tarpeeksi rahaa. Mutta kuka hoitaa? Kuka laittaa asiat kuntoon, kuka? Jokin näkymätön ihmemies, taikuri taikasauvoineen vai yhteiskunta (Huom! yhteiskunta olemme me!)? Niin että kuka?  Maassamme on pienituloisia perheitä tai yksinasuvia, nuoria ja vanhoja. Nyt teen omantunnonkysymyksen: Tunnetko oikeasti yhtään oikeasti köyhää? Ja jos tunnet, mitä olet tehnyt auttaaksesi? Oletko vienyt esimerkiksi ruokakassin lapsiperheeseen, jonka isä saattaa olla työtön? Oletko pyytänyt naapurin lapsia yökylään, että rasittunut äiti saisi vähän hengähtää? Tarjoatko autottomalle rollaattoria käyttävälle vanhukselle kyydin kauppaan? Tarjoudutko pesemään vanhuksen ikkunat? (Turvapaikanhakijat menevät muuten Kotkassa vapaaehtoistyöhön vanhainkoteihin. Nyt pelottaa, kohta varmaan kuulemme kenen varpaille he jonkun mielestä astuvat!) Toisaalta, tässä hyvinvointiyhteiskunnassa on monta verkkoa, jotka ottavat kiinni, ettet putoa kivetykselle. Meillä on asumistuet, opintotuet, ilmaiset korkeakoulut, toimeentulotuki jne. Ja nuorille työpajoja ja projekteja, jossa ajatukset tulevaisuudesta saattavat kirkastua. Ruokaa, tuorettakin, saa ruokajakelupisteistä, joita Lahdessakin on 5 – 6 kpl. Eikä siinä ole mitään hävettävää, jos käy ruokajonossa. Se on myös ekologinen vaihtoehto. Eräskin jakelupiste (entinen elokuvateatteri  Lahdessa Aleksanterinkadun alkupäässä) jakaa ruokaa joka päivä, 5 euroa/2 isoa kassia oman valinnan mukaan. Sinne marketit lahjoittavat kaikki sellaiset tuotteet, joita ei voi enää myydä, mutta jotka ovat syömäkelpoisia, leipomot antavat samana aamuna leivottuja tuotteita.

Tapoja auttaa on monia. Mutta tähän tarvitaan nyt sitä peräänkuuluttamaani näkökulman muutosta. Jokainen meistä voi oikeasti tehdä jotakin toisen hyväksi. Jotakin konkreettista. Ja se, mitä siitä saa, on hyvä mieli pitkäksi aikaa. Samalla voi miettiä, kuka minua auttaa jonakin päivänä, kun olen samassa jamassa, vanha ja sairas. Ehkäpä juuri joku näistä maahamme saapuneista pakolaisista. Ollaan ihmisiä ihmisille!

Martin Luther King: Pahinta ei ole pahuus, vaan hyvien ihmisten hiljaisuus.










Ei kommentteja:

Lähetä kommentti