Yllätysvieras ja Marko Hautala/Käärinliinat

Landella edelleen. Sateista on, mutta ihanaa.Ja ellei sada niin nopsasti pihahommiin. Kaikkien muiden pihat ovat täynnään ihania perennoja, kasvimaan kylvökset suorassa kulmassa eikä rikkaruohon rikkaruohoa missään. No, meikäläisellä nyt on kaikkeen vähän tällainen boheemi ote, toisaalta ihanaa, että olemme täällä kylän perällä aarniometsän laidassa ihmetteleviltä katseilta suojassa.

Ostin sukulaiseltani käytetyn kuntopyörän. Askel kohti syrjäytymistä, laukaisi toinen sukulainen. Nyt ei tartte lähteä kylille polkemaan. Laitoimme nuorimmaiseni kanssa vempaimen keskelle pihaa ja nyt voi sitten polkea vesisateessa (kin) – ei minnekään.

Mutta elämä on ihanaa! Ja se olisi melkein täydellistä ilman yllätysvierastamme, joka tuli tervehtimään muutama päivä sitten. Istuin kamarissa työpisteelläni, kun tajusin, että joku tuijottaa. Käänsin katseeni tuvan ja kamarin väliselle kynnykselle ja siinä se oli, pieni hiiri (tosin tämä näytti kyllä melko tuhdilta ja hyvinvoivalta, ei mikään ruipelo). Pyysin anteeksi olemassaoloani ja tunkeutumista taloonsa. Samassa se luikahti astiakaapin alle, mutta kurkisti sitten vielä kerran sen näköisenä että mitä!

Annoimme tämän suloisen hiiren tietenkin olla, ei siitä mitään haittaa ole ajattelin ensin, päivät se nukkuu (ilmeisesti), koska mitään ei kuulu, mutta auta armias kun asetumme yöpuulle. Herra tai rouva hiiri herää ja aloittaa omat bakkanaalit. Tullaan ja mennään tuvan ja kamarin väliä, rapistellaan mennen tullen papereita ja hypitään hyllyjen päällä. Mietin, mistä se tulee sieltä kaapin alta ja sitten hoksasin. Kaapin alla on molemmissa sivuissa pienen pienet raot. Ja pakkohan rako oli tukkia, se oli kuin tehty 300-sivuiselle kirjalle. Steinbeckin Hiiriä ja ihmisiä mahtui aukkoon juuri ja juuri. Olen sen joskus lukenut ja pitäisi kai lukea uudelleen. Mutta nyt sillä on tärkeämpi tehtävä. (Kirjallisuusihmiset varmasti käyvät nyt kimppuuni. Sori, sori, se oli eka kirja, joka sattui käteeni. Tai oikeammin toka, koska eka olisi ollut Kirjavaliot-sarjan kirja, jossa on neljä tarinaa: Leijonan isku, Talo yrttitarhassa, Tähtien virta ja Myrsky hyisellä merellä. Mutta siinä oli liikaa sivuja, eikä se mahtunut tuohon rakoon.)

Marko Hautala (s. 1973): Käärinliinat (Tammi v. 2009)

Valitettavasti emme ole Markon kanssa sukulaisia, tai siihen tulokseen joskus jossakin kirjailijatapaamisessa päädyimme. Mutta yllättäviä yhtäläisyyksiä elämästämme löytyy. Varmaankin jo tiedätte, että olen asunut oppikoulunuoruuteni Neekerikylässä Vaasassa. Se ei ole mikään excuse vaan fakta, josta olen todella ylpeä. Nykyään se on nimeltään Aaltopuisto, koska Alvar Aalto sen aikoinaan suunnitteli Strömbergin työntekijöiden asuinalueeksi.

Samantyyppistä asuntoaluesuunnittelua on mielestäni Lahden Riihelässä, jossa asuimme 20 vuotta. Alue oli samalla tavalla suunniteltu, vaikka Alvarilla ei ollut siinä minkäänlaista roolia. Rivitalot muodostivat ympyrän ja keskellä oli leikkipaikka ja kävelytie. Lähistöllä oli luistinrata, pieni ala-aste ja päiväkoti, kauppa aivan lähellä, kävelytien päässä. Lenkkipolut ja mustikkametsät vieressä. Mitä ihminen vielä kaipaa? No olihan siellä se pakollinen lähibaarikin, mutta se oli siellä alkupäässä kaupan vieressä. Eikä siitä koskaan mitään haittaa ollut. Ehkä olen unohtanut. Mutta siis tämä Neekerikylä. Nimi tuli siitä (otaksun), että talot olivat tumman ruskeita, mutta nyt ne ovat vitivalkoisia. Kävin siellä muutama kesä sitten, kun Neekerikylä-kyltti oli vielä paikoillaan. Jokin kuppikunta sai senkin sieltä poistettua. Nyt tuntuu taas, että mikään ei ole niin kuin ennen.

Eksyin taas aiheesta, niinkö? No en oikeastaan. Neekerikylän vieressä oli nimittäin Huutoniemen B-mielisairaala (Käärinliinat-kirjassa Högholm), jota olen hieman valottanut omissa kirjoissanikin. Ja Marko Hautala on ammatiltaan psykiatrinen sairaanhoitaja ja kotoisin Vaasasta. Hänen kirjansa sijoittuu juuri tähän samaiseen B-mielisairaalaan. Marko (tai siis hoitaja Mikael) kertoo mielisairaalan arjesta kuin kuka tahansa omasta työpaikasta, palavereista, henkilökemioista ja ihmissuhteista ylipäänsä.

Kirjan pahis on potilas Olavi Finne, joka on tappanut veljensä pienen pojan. Tosin hän väittää, että se oli kissa, jonka hän tappoi. Mikaelilla, hoitajalla, on kotona nuori vaimo Saana, joka on kuolemaisillaan syöpään. Mikael siirretään harmittomalta vaikuttavan Olavin omahoitajaksi, jotta raskas arki helpottuisi, mutta … Olavi alkaa kertoa outoja tarinoita ja Mikael alkaa tutkia hänen hoitohistoriaansa. Onko Olavi sittenkään sairas? Ja sairastaako hän oikeasti skitsofreniaa? Högholmin sairaalan henkilökunta on osaavaa, mutta jokaisella on myös omat traumansa. Raja mielenterveyspotilaan ja heitä hoitavien henkilöiden välillä saattaa joskus olla häilyvä. Kirja on tarkkanäköinen kuvaus mielisairaalamiljööstä. Ääneen pääsevät niin potilaat kuin hoitajatkin. Arki on karua, eikä sitä kirjassa ole kaunisteltu. Nimi Käärinliinat on hyvin symbolinen. Loppu oli hieman sekava ja se piti lukea pariin kertaan, eikä se sittenkään ihan auennut. Mutta hyvä vain, että lukijalle jää pohdittavaa. (Tästä en ole aina niin varma).

Tykkäsin kirjasta ja annan 4,5 tähteä. Osa tähdistä tulee siitä, että vaikka päähenkilö eli Olavi on tappanut pienen pojan, siihen ei jäädä makaamaan eikä teolla mässäillä missään vaiheessa.

Luin takavuosina Marko Hautalan tokan kirjan Itsevalaisevat (Tammi v. 2008). 15-vuotias tyttö katoaa ja isä päättää selvittää katoamisen ja siihen johtavat syyt. Nuoret nielevät kokonaisia eläviä kaloja, kyseessä on jokin mystisen kalan kultti, johon lapset ovat liittyneet. Scifiä siis. Hautala osuu vanhempien huonoon omatuntoon: rakas lapsi on aina myös taakka vanhemmilleen. Tässä jokseenkin (ehkä) kirjan opetus. Lapsen voi menettää myös muulla tavalla kuin kuoleman kautta.

Suosittelen myös Markon kirjaa nimeltä Unikoira (todellista kauhua). Kuokkamummo pitäisi lukea seuraavaksi, mutta tulen ensin täältä maalta kaupunkiin, itsesuojeluvaistoa, sanoisin. Tykkään lukea ja nauttia, en lukea ja pelätä. Täällä kun vessa on pihan perällä ja synkkä metsä heti ulkorakennusten takana. Eikä koko kyläryppäässä kuin minä ja melkein naapurin yksinäinen vanhempi mieshenkilö. Vintissä asuu liito-orava ja takapihalla käyskentelee fasaani. Ja sitten vielä se hiiri.

Laihian auringon (lue: vesisateen) alla

Terkkuja landelta. Vettä sataa, piha on kuin viidakko, mutta ei haittaa, koska rauha on niin sanotusti rikkumaton ja voin keskittyä kirjoittamiseen. Tai oikeammin sanottuna voisin. Jokin ihme jumi on nyt käsillä. Tätä en olisi uskonut. Olen ollut mökillä  yli viikon ja yrittänyt ylittää kaikki tielleni heitetyt esteet: nurmikon leikkausta, vintin tsekkaamista, taulujen uudelleenasettelua, vanhojen valokuvien katselua ja naapurivierailuja. Ja voi, voi, tänään tulee vielä pitkä leffa Toscanan auringon alla. Sitä ei voi missata, vaikka osaan melkein kaikki repliikit ulkoa. Mutta ensin saunaan.

Mummolani minikirjastosta poimin summanmutikassa kirjan, jonka lupasin lukea, tuli sieltä mitä tuli. Ja tällainen tuli: Eeva Tenhunen: Kuolema sukupuussa, vuodelta 1985, kustantaja WSOY.

Eeva Tenhunen (oik. Eeva Leena Palosuo) syntyi Sortavalassa v.1937. Hän on suomalainen rikoskirjailija, joka oli syntyisin oppineesta perheestä, itsekin filosofian kandidaatti, joka toimi mm. opettajana. 

Kuolema sukupuussa on hänen toiseksi viimeinen kirjansa. Ja nyt pitäisi sitten kirjoittaa arvio tästä. Ei tämä nyt näin helkutin vaikeaa voi olla. Laitan nyt tulet hellaan, kattilan tulelle ja haen puutarhasta pari raparperia ja kohta on raparperikiisseli valmis, kermavaahto (sellainen pullo) odottaa jääkaapissa.

Nyt istun taas tässä läppärin ääressä. Lääkitys ei nyt ole kohdallaan, tai sitä ei siis ole. Täytynee harkita. Tarkistan peilistä kasvojani, silmäni eivät seiso päässä, vaikka äsken niin luulin. Naapurin rouva tuli viereiseen mökkiin ja kävi tervehtimässä. Tervetuloa vain kaikki, saanpahan muuta ajateltavaa.

Luin kirjan kahdessa erässä. Tulihan taas jotakin puuhaa sen sijaan, että olisin kirjoittanut tai siis muokannut jo valmista käsikirjoitustani. Koska minun pitää murhata joku (tai siis jonkun hahmoistani täytyy se likainen työ tehdä), luin sittenkin mielenkiinnolla tämän Tenhusen sukutarinan, jossa salaisuus salaisuuden jälkeen paljastuu tai on paljastumaisillaan. Pääosassa on Emilia-täti, suvun vanhin, joka ilkeilee ja valehtelee ja yrittää kertoa jonkin salaisuuden, mutta muu suku eli sekalainen seurakunta ei taaskaan jaksa kuunnella hänen jatkuvaa höpötystään siitä, miten kaikki oli ennen jotenkin paremmin. Ja sitten tämä Emilia-täti murhataan. Tarinaan liittyy sukulaisnaisen eli Leenin italialainen aviomies, josta Leeni on hakemassa avioeroa. Tätä Carloa tietenkin epäillään tädin murhasta (älkää kysykö miksi), mutta herra itse löytyy joesta murhattuna. Ensin tietenkin epäillään itsemurhaa (älkää kysykö miksi).

Ja niin kuin usein hyvissä tarinoissa tapahtuu, murhaaja onkin se kiltti sukulaistyttö Tupu, joka kutoo villapaitaa miehelleen ja joka leipoo ja hymyilee ja on ystävällinen kaikille. No, hän sitten yksinkertaisuuttaan tunnustaa Leenille, että tappoi tädin ja sitten Carlon, joka oli juuri tullut joltakin matkalta ja nähnyt tädin tapon. Loppu olikin sitten kuin juosten kus… Jotenkin epäuskottava. Poliisitutkinta oli kuin suoraan kesäteatterin farssista. Ja Tupu juoksee junan alle, neljä vaunua ajaa hänen ylitseen. Tekojen motiivit jäivät hieman epäselviksi, mutta niinhän se useinkin on, kun ihmisiä on samassa tilassa runsain mitoin. Joku on seurustellut jonkun kanssa nuorena, mennyt naimisiin sitten väärän henkilön kanssa tai jotakin muuta vastaavaa, varastanut vanhoja valokuvia tai suudellut serkkuaan. Mutta menneinä vuosikymmeninä luokkajako oli vielä tosiasia ja sitä kirjassakin tuodaan esiin. No, faktat faktoina. Saattaahan tämäkin stoori perustua tositapahtumiin.

Summa summarum: Ei ollenkaan hassumpi kirja, sujuvaa tekstiä, kevyttä kesälukemista. Tälle antaisin 2,5 tähteä. Koska en ole lukenut muita Tenhusen kirjoja, en voi sanoa tästä, että oliko ehkä paras hänen tuotannostaan tai huonoin vai jotakin siltä väliltä. Mutta näillä mennään.

Täällä maalla on sitten aitoja ihmisiä. Erään vanhan rouvan luona vierailin edellispäivänä.  Keskustelimme vanhenemisesta yleensä ja siitä, miten omaa fyysistä ja psyykistä kuntoa olisi hyvä pitää yllä. Varoittavana esimerkkinä hän kertoi erään tuttavansa dementoitumisesta, johon hänen mielestään syynä oli jatkuva ja liiallinen ristisanatehtävien täyttö. Että näin!

Koska olen täällä maalla vielä ainakin pari viikkoa, otan summanmutikassa mummolan Lundia-hyllystä jonkin toisen kirjan, ei ne hassumpia ole, vaikka muutama Liza Marklundinkin tuossa itseään tyrkyttää. Ja tämän toisen valitsemani kirjan arvioin sitten joskus myöhemmin. Onneksi täällä ei ole yhtään Kalle Päätaloa J. Ei kannata suuttua, en nimittäin ole lukenut yhtä ainutta Päätalon kirjaa – vielä. Mutta enpä ole lukenut Alastalon saliakaan – enkä aiokaan.

No syntyihän tämä teksti, yhdeltä istumalta jopa, tai siis melkein. Nyt juon kupillisen pakuriteetä (pakuri itse kerättyä), johon lorautan tilkan vapaan lehmän maitoa (sallittakoon tässä pieni mainos). Ja taas on tehty hyvä työ. En kyllä huomannut mitään eroa vangitun lehmän maitoon, samalta maistui. Illan hämärässä kävin vielä sulkemassa saunan pellin, että vesi olisi vielä aamullakin lämmintä ja voisin tiskata aamiaisastiat. Ja yli esteiden taas huomennakin – heti aamusta puutarhan kimppuun!

Kontakteja ja lukuelämyksiä :) Nicolas Barreau (s. 1980): Pieni elokuvateatteri Pariisissa ja Ian McEwan (s. 1948): Sementtipuutarha

Pihapuuni harakat ovat saaneet jälkikasvua. Ihailtavaa huolenpitoa pienokaisista. Naapuriasunnon pihassa on lintujen juottoallas, jossa harakkavanhemmat käyvät pesemässä maastosta löytämänsä madot. Tänään näin ensimmäisen kerran tämän toimenpiteen. Tai en minä tiedä, onko se yksi ja sama yksilö - harakkaäiti, tuskin se on isäharakka. 

Seuraa minua -kirjani tiimoilta on tullut useita yhteydenottoja, viimeksi viime viikolla. Nämä ihmiset ovat tunteneet enoni, leikkineet hänen kanssaan kun hän oli pieni, kulkeneet kansakoulumatkat yhdessä, naurattaneet tyttöjä heinäpellolla. Voi ihanuus! Olen nyt jo kuullut niin mielenkiintoisia juttuja, että tekisi mieleni kirjoittaa Lähtö ja Seuraa minua uudelleen - tai ei nyt sentään, ehkä jatkoa. No senkin aika näyttää. Olen keskittynyt novelleihin, koska otin osaa Martti Joenpolvi -novellikilpailuun viidellä novellillani. Kotoa ei tule kukaan hakemaan, sanoi viisas isoäitini aikoinaan. Ja tottahan se on. Ja jos ei nyt tärppää, minulla on melkein parinkymmenen novellin kokoelma kasassa. Niitä ovat nyt sitten hovilukijani lukeneet ja itkeneet. Nuorimmaiseni kysyi kerran, että mikset kirjoita mitään iloisempaa. Itsekin olen sitä miettinyt. Ehkä senkin aika on vielä edessä, kunhan saan kaiken sieluani raastavan ensin itsestäni ulos. Ja sitten pitäisi vielä tehdä se murha.

Laihian mummolani kesällä 2014. Täällä minä rauhoitun.

ESS:n kulttuuritoimittaja ja valokuvaaja vierailivat kotonani pari viikkoa sitten ja juttu oli noin päällisinpuolin ok. Meillä oli todella hedelmällinen keskustelu kirjojen kustantamisesta ja kirjallisuudesta ylipäänsä. Kerroin hänelle, että haluaisin vain kirjoittaa, mutta jostakin syystä nyt on niin monta häiritsevää elementtiä, että keskittyminen on vaikeaa. Odotan vain, että pääsisin maaseudun rauhaan. Olen vastannut jokaikiseen lukijani sähköpostiin ja muuhun kommenttiin ja ollut todella otettu ja kiitollinen saamastani palautteesta. Huvittava yksityiskohta oli lehtijutussa (15.6.2015) se, kun kerroin "kuuluisuudesta" , että Laihialla minut tunnistetaan esim. pankkiautomaatilla, vaikka olen ollut sieltä poissa about 40 vuotta. Ja miksiköhän "kaikki" tuntevat meikäläisen, mutta minä en oikeastaan ketää? No koska minulla on jo vauvasta alkaen ollut punaiset hiukset! Ei siinä muuta tarvita. Yksi trauman aiheuttaja sekin.

En olisi vielä muutama vuosi sitten uskonut, että elämästäni tulee näin helkutin (sori) mielenkiintoista ja ihanaa. Mutta olen sen ansainnut. Niin kuin meistä jokaikinen ansaitsee kaiken sen onnen, joka elämäämme tupsahtaa. Olkaamme kiitollisia - ja nöyriä!

Ja sitten näihin kirjoihin

Nicolas Barreau (s. 1980): Pieni elokuvateatteri Pariisissa (Eines Abends in Paris, v. 2012,  Tammi v. 2014)

Alain Bonnard perii sedältään pienen elokuvateatterin, jonka näytöksissä käy keskiviikkoisin punatakkinen nainen.

Uskomatonta chick littiä, mutta … meikäläinenhän tarttuu kaikkeen, missä vain vilahtaakin Eiffel-torni ja sana Pariisi. Vaikka totuus on tarua ihmeellisempää, tällaista ”satuilua” harvoin sattuu käteen. Eli siis Alain ihailee punatakkista naista (Mélanie) ja rohkenee vihdoinkin pyytää häntä kahville. Nainen lupaa tulla seuraavana keskiviikkona, mutta tekee ns. oharit. Alainilla ei ole puhelinnumeroa eikä osoitetta sukunimestä puhumattakaan. Hän suorastaan riutuu tuskaansa. Sitten elokuvateatteriin putkahtaa kuuluisa ohjaaja (Allen Wood J) ja kuuluisa filmitähti Solène, jotka haluavat filmata elokuvanpätkän juuri tässä samaisessa pikku elokuvateatterissa.

Ja sitten … tätä ette kyllä usko. Allen Woodilta on ”kadonnut” Pariisiin tytär ja vähän aikaa tuntuu siltä, että kyseessä on samainen punatakkinen Mélanie. Mutta eipä ollutkaan. Sitten Solène muistaa, että hänelläkin on samanniminen sisko Pariisissa ja … hohhoijaa! Loput saatte arvata. Ja Tammi on siis tämän kustantanut. Vähän väliä piti tarkistaa takakannesta, että kyseessä on mies-kirjailija. Mutta osaavathan miehetkin tällaista saippuaa kirjoittaa – näköjään. Onneksi kirja ei ollut pituudella pilattu.

Ian McEwan (s. 1948): Sementtipuutarha (The Cement Garden) ilm. v. 1978, Otava v. 2009

Viime blogikirjoituksessani arvioin samaisen kirjailijan uusinta teosta eli Lapsen oikeutta. Tämä aikoja sitten kirjoitettu Sementtipuutarha onkin sitten aivan erilaista kamaa, hänen esikoisromaaninsa. Perhekuvaus sekoitettuna kauhulla ja oksettavilla yksityiskohdilla. Perheen isä kuolee (valettuaan ensin puutarhan sementtiin) ja sitten kuolee äiti. Neljä lasta (16 – 6 v.) pelkäävät lastenkotiin joutumista ja salaavat äitinsä kuoleman. He upottavat äitinsä ruumiin sementtiin talonsa kellariin ja jatkavat elämäänsä ihan kuin mitään ei olisi tapahtunut. Tom, 6 v., haluaisi olla tyttö ja sisarukset ostavat hänelle peruukin ja pukevat hänet tytön vaatteisiin. Talossa haisee, sen tuntee nenässään myös vanhimman tyttären Julien poikaystävä. Hänelle kerrotaan, että kellarissa on heidän kuollut koiransa, joka on sementoitu peltiseen altaaseen.

Tarinan kerronta muistuttaa näytelmäkäsikirjoitusta, parenteesit *) paikallaan ja henkilöiden kulloinenkin sijainti kerrottu yksityiskohtaisesti. En tiedä, mihin genreen kirjailija on tämän tarinan ajatellut, minulle se ei ainakaan selvinnyt lukiessani, kohderyhmästä puhumattakaan. Välillä oksetti; insestiä (sisarusten välistä), mätänevä ruumis kellarissa rottien seassa, lapsilauma ilman huoltajaa sotkee talon, koska kukaan ei oikein jaksa siivota, helteinen kesä ja joka paikassa kärpäsiä.

On pakko sanoa, että jos olisin tämän tiennyt, en olisi lukenut. Ian McEwan on saanut kaikenmaailman palkintoja, joten hänen täytyy siis olla hyvä kirjailija. Teksti on totta kai sujuvaa, sitä en kiellä. Tuskin tämä on omasta elämästä, jotenkin keksityn tuntuinen (sepite), jos suoraan sanon, kaikessa inhottavuudessaan ja kuvottavuudessaan.

Eli luin kaksi outoa kirjaa ja uhrasin niihin kaksi kokonaista sadepäivää. Ensimmäinen kepeä chick lit ja toinen todella outo, suorastaan sairas. Lukekaa, jos siltä tuntuu, mutta olen edelleen sitä mieltä, että ihmiset, eivätkä varsinkaan lapset, käyttäydy näin; mennään pihalle ottamaan aurinkoa kunhan mamman ruumis on ensin upotettu kellarissa sementtiin. Mutta miksi tällainen kirja, herra McEwan?

McEwanin v. 1990 ilmestyneestä teoksesta Vieraan turva on tehty elokuva, joka sai nimekseen Muukalaisia Venetsiassa. Keskustelin tästä erään tuttavani kanssa ja hän oli sitä mieltä, että älä lue kirjaa äläkä katso elokuvaa. No, pidän nyt paussia McEwanista ja luen jotakin ihan muuta.

Tämän jälkeen on ihanaa lukea pienille ihmisille satuja, niitä oikeita ja ihania, joissa tapahtuu kivoja asioita, aurinko paistaa ja eläimet juttelevat keskenään. Suosikkini on aina ollut Pekka Töpöhäntä ja perinne jatkuu, näköjään. Vai miten olisi Grimmin sadut, joita äitini raahasi kirjastosta, kun olimme keskenkasvuisia? Olin sentäs vasta 7-vuotias ja veljeni 4.

*) esim. henkilöiden tulemiset ja menemiset, mistä ovesta, meneekö yläkertaan puhuessaan, katsooko etupihan ikkunasta kadulle jne.

Kesäteatteria

Eilen lauantaina kävimme ystäväni kanssa katsastamassa Pesäkallion kesäteatterin uuden katetun katsomon, toppatakit päällä :) Balladi prinsessasta aukeni vähitellen, mutta ellen olisi lukenut kirjaa pari vuotta sitten, olisin joissakin kohdissa ehkä tippunut kärryiltä, jonkinlaista sekavuutta tarinassa oli, vaikkakin roolisuoritukset olivat mainioita, artikulointi selkeää ja laulut kauniita. Menkää ihmiset katsomaan!

Saa nähdä mitä ihanaa syksy taas tuo tullessaan. Pieni matka ainakin on tiedossa. Hyvää kesää kaikille lukijoilleni! 

Kesä ilman miehiä

Time flies, sanoisin. Satunnaista matkailua EU-virkailijasiskoni kanssa mm. Pohojanmaalla. Ihana hengittää raitista ilmaa, totesi hän ja iloitsi kolmen viikon lomastaan puhtaassa kotimaassaan, Brysselin ilma kun aina ei ole puhdasta ja raikasta. Ajoimme vähemmän tuttua reittiä Laihia – Kauhajoki – Isojoki – Honkajoki ja ihmettelimme missä kaikki asutus on. Poikkesimme kyläbaareihin, jotka ovat aivan uskomattoman ihania full service -paikkoja (mihin me tarvitsemme niitä iänikuisia keltatornisia?). Näissä baareissa söimme lounaan, ostimme jäätelöt, lottosimme, otimme bensaa, ostimme taskulampun, luimme iltapäivälehdet ja ihailimme lihaksikkaiden maajussien ruskettuneita ja tyytyväisiä olemuksia. Maalla nyt vain on elämä jotenkin rennompaa.

On annettu haastatteluja, vastattu kirjani lukeneiden kommentteihin ja mietitty toden teolla, saavatko LÄHTÖ ja SEURAA MINUA jatkoa. Mutta annetaan asian nyt hautua. Kesä se on minullakin, vai onko? Yritän ainakin pitää lomaa. Onnistuu jos onnistuu. Tiedossa on ainakin halonhakkuuta Laihialla.

Olen tavannut joukon mielenkiintoisia ihmisiä, istunut kuppiloissa tärkeän näköisenä muistiinpanovälineet pöydällä, tai kirja, tai kalenteri. Eli olen tehnyt sitä, mistä olen aina haaveillut. Mietin nyt, olenko oikeasti synnynnäinen haahuilija, joka vasta nyt pääsee toteuttamaan itseään. Koska olo on niin syntisen vapautunut. Välillä tietenkin pipoa kiristää, kun pitäisi joku murhata. Joku vanha hahmo käsikirjoituksessa tai sitten joku uusi ja tuntemattomampi, johon minulla ei vielä ole tunnesidettä. Muutaman kirjan olen taas lukenut, totta kai, ja lukemattomat kirjat odottavat analysointia. Tässä pari viime viikkoina lukemaani:

Siri Hustvedt (s. 1955): Kesä ilman miehiä (The summer without men), Otava 2011

30 vuoden avioliitto on päättymässä, koska mies haluaa pitää paussin. Mia Fredrickson saa hermoromahduksen ja vetäytyy kotikaupunkiinsa äidin helmoihin. Siellä hän suree ja valittaa kohtaloaan – jonkin aikaa – mutta ympäristön ihmiset, lähinnä äidin ystävät, pitävät huolen, että Mialla on muuta ajateltavaa. Ainakin hän pohtii, onko paussi sittenkään pitkän liiton loppu. Mielenkiintoinen kirja, kuin suoraan omasta elämästäni ja muistutti LÄHTÖ-kirjani asetelmaa. Loppu onkin sitten kuin Disney-leffasta. Olihan sitä kiva elää vähän aikaa noin kokeilumielessä muunlaista elämää kuin sitä samaa vanhaa, ajatteli mies ja päätti palata.

Kirjan nimi antoi odottaa jotakin ihan muuta, ihanaa kesää ”tyttöjen kesken”, saisi kerrankin tehdä mitä haluaa, shoppailla, uida ja bailata. Mutta se olikin sitten tällainen, eikä ollenkaan hassumpi.

Ian McEwan (s. 1948): Lapsen oikeus (The children act), Otava 2015

30 vuoden avioliitto hajoaa, kun mies rakastuu nuorempaan naiseen. Vaimo, Fiona Maye, on asianajaja, joka käyttäytyy tässäkin tilanteessa säntillisesti ja arvokkaasti, tai ei ihan, hän repäisee kunnolla ja vaihtaa lukot! Rohkea veto J! Kirja sisälsi lukuisia selostuksia oikeudenkäynneistä ja tarkkoja kuvauksia prosessien kuluista. Jos olisin ollut oikeusoppinut, olisin saanut niistä varmasti enemmän irti, jotkut selostukset olivat melko puuduttavia. Aviokriisi, pettäminen ja jättäminen, jäivät kirjassa melkein sivuseikaksi. Kun vaimon olisi pitänyt surra, huutaa ja paiskoa vaikka lautasia seinään (olisi ollut sinänsä terve reaktio minun mielestäni tuossa tilanteessa), hän menee nukkumaan tietenkin jokin oikeuden pöytäkirja seuranaan (kuten myös silloin, kun aviomies vielä jakoi hänen kanssaan vuoteen). Tuttua ja turvallista käyttäytymistä. Ylimääräiset tunnekuohut olisivat saattaneet suistaa vakavasti otettavan asianajajan suorastaan – niin mihin?

Yhtä aikaa oman aviokriisin kanssa Fiona saa työpöydälleen tapauksen, jossa on kyse lapsen elämästä ja kuolemasta. 17-vuotias Adam sairastaa leukemiaa, mutta hänen vanhempansa eivät halua ainoaa tehokasta hoitoa, verensiirtoa. He ovat Jehovan todistajia, ja verensiirto on heidän uskontonsa vastaista. Tämä on myös Adamin oma mielipide (tai siis uskonyhteisön ja Adamin vanhempien). Sairaala hakee oikeudelta lupaa, jolla vanhempien ja alaikäisen potilaan oma tahto voidaan sivuuttaa. Lapsen etu on perheoikeuden johtava periaate. Fiona alkaa hoitaa tapausta sedänverellään, mutta hän tekee kohtalokkaan virheen. Loppu on Adamin ja Fionan osalta traaginen ja McEwan onnistuu tässä loistavasti. Mutta nuoren blondin matkaan lähtenyt aviomies huomaakin, että ruoho ei sittenkään ollut vihreämpää aidan toisella puolella ja vähitellen hän hivuttautuu takaisin kohti Fionan makuuhuonetta. Olihan sitä kiva elää vähän aikaa noin kokeilumielessä muunlaista elämää kuin sitä samaa vanhaa, ajatteli mies ja päätti palata. Mielestäni jotenkin helppo ja ennalta-arvattavissa oleva loppu tämän avioliiton osalta.

Itse summaisin tarinan näin: Teot ja sanat, vähäpätöisetkin, vaikuttavat ihmisten koko elämään. Näinhän se menee. Sanat ovat kuin kiviä, joita jätämme jälkeemme. Ne ovat ja pysyvät.

30 vuoden avioliitto hajosi aikoinaan myös omalta osaltani. Ei kai siinä mitään outoa ole ja maailmankirjallisuuskin ammentaa siitä loistavia kirjoja. Omasta tekeleestäni puhumattakaan. Ainakin pystyin eläytymään Mian ja Fionan elämiin, vaikka ihmettelinkin heidän ratkaisujaan.

Älä unelmoi elämääsi vaan elä unelmaasi

Tästä osoituksena olen nyt tällä tiellä. Ja jos ja kun olen pystynyt tsemppaamaan muutamia muita ihmisiä ympärilläni toteuttamaan unelmaansa, olen enemmän kuin onnellinen. Meillä on vain tämä yksi ainutkertainen elämä – eläkää se, ihan oikeasti. Useasti saattaa tuntua siltä, että elämä on pettänyt meidät, että eihän tässä näin pitänyt käydä. Uraudumme; aamurutiinit, töihin, takaisin kotiin, televisio auki, pieni lenkki illansuussa jne. Rutiinit tuovat toki turvallisuuden tunteen, sen huomaa usein vasta, kun jotakin tapahtuu, jotakin mikä laittaa päivärytmimme sekaisin. Mutta rutiineista voi joskus ainakin yrittää poiketa.

Muista, että kukaan muu ei voi tehdä sinua onnelliseksi kuin sinä itse. Kasva ja muutu! Universumi kyllä pitää muusta huolen! Yksin et ole mitään ja olemassaolollesi on aivan varmasti jokin syvempi tarkoitus. Ehkä voit helpottaa jonkun elämää, myös omaasi. Aloittaa voi vaikka hymyilemällä vastaantulevilleJ (no, riskinsä siinäkin) tai peilikuvallesi, tai työkaverille, tai naapurille ...

Nuorimmaiseni Ainon ekan biisin sanoitus osuu ihan nappiin: (www.ainovalossa.fi)

”… matkalla jos mutkan kohtaan, sen suoraks polkaisen …etsin valoo pimeydestä löysinkin sen sydämestä … tänään juovun elämästä, ei mua pelot enää estä…”  Ja sitä rataa.

Onnea elämäänne, siihen vanhaan ja ehkä myös uuteen tai ainakin uudenlaiseen, pääasia että olette onnellisia!

Lahdessa on meneillään perinteinen kirjailijakokous LIWRE 2015 Mukkulan kartanon alueella, jonne minäkin aion suunnistaa, jotta näkisin ja kuulisin ihan oikeita kirjailijoita. Kokouksen suojelijana on Jenni Haukio, runoilija ja tasavallan presidentin puoliso.

www.liwre.fi

”Kirjailija hyppää tyhjyyteen. Hän haluaa kertoa jotakin tärkeää, mutta ei voi tietää kuullaanko häntä. Hän voi joutua torjutuksi, kielletyksi, vaietuksi, väärin ymmärretyksi, (Meidung pahimmassa tapauksessa, sanoisin). Mikä saa hänet jaksamaan?

Kirjailija kirjoittaa auki vaihtoehtoisia maailmoja ja käyttää aineksena paitsi faktoja ja mielikuvitusta, myös omaa ja läheistensä elämää. Joskus hän tulee sohaisseeksi arkoihinkin paikkoihin. Hän tarvitsee vapautta, mutta mikä on vapauden hinta?”

Tätä mietin nyt ja tutkailen seuraavaa kirjaa, jota arvioin seuraavassa blogikirjoituksessani, Nicolas Barreau: Pieni elokuvateatteri Pariisissa (Eines Abends in Paris, v. 2012, Tammi v. 2014). Alain Bonnard perii sedältään pienen elokuvateatterin, jonka näytöksissä käy keskiviikkoisin punatakkinen nainen. Alain ihastuu naiseen (50 sivua jo mennyt eikä mitään ole tapahtunut), mutta … sitten naista ei enää näy. Kirja on luettava tänään, koska siinä on vain viikon laina-aika.

Ihania kesäpäiviä! Ja muistakaa lukea! Olen ilolla seurannut Seuraa minua – kirjani myyntilukuja, etenkin e-kirjaa on ladattu kiitettävästi, vielä muutaman viikon tarjouksessa alle kympillä/lataus.

304/59767/383880

Sivuja/sanoja/merkkejä.

           

2015

2013

  

Blogissani kerron niistä kirjoista, joita muut ovat kirjoittaneet - tänä vuonna, viime vuonna, viime vuosikymmenellä, viime vuosisadalla. Kirjoitan myös omista tuotoksistani, tähän mennessä olen julkaissut kaksi kirjaa. Lukeminen on ollut aina harrastukseni. Luen kaiken, minkä saan eteeni, kirjojen lisäksi. Metrossa luen Metro-lehteä, lentokoneessa ja laivoissa pelastusoppaita, mainoslehtisiä, ilmoitustauluja, pakkausselostuksia, ohjekirjoja.

Kirjoitan asioista omasta näkökulmastani ja usein kun jokin asia on saanut minut vihaiseksi, surulliseksi tai voimattomaksi. Jokin kimmoke joka juttuun joka tapauksessa on oltava, suvaitsemattomuus tai epäoikeudenmukaisuus esimerkiksi. Ja tietenkin mielenkiintoinen kirja, joka on inspiroinut sekä itseäni, että muita lukijoita.

Kirjastoni koostuu sadoista niteistä ja lisää tulee koko ajan. Pari viikkoa sitten löysin parikymmentä klassikkoa siisteissä kasseissa roskakatoksesta. Ihanaa! Kannoin ne hellästi kotiini kuin suuret aarteet. Surullista, että joku oli ne hylännyt. Päällimmäisinä Marquesin Rakkautta koleran aikaan ja suosikkini kautta aikojen Thomas Mannin Kuolema Venetsiassa.

Osallistuin BOD-kustantamon järjestämään koko päivän kestävään koulutuspäivään Korjaamon Vintissä Helsingissä viime lauantaina. Mahtava ja tiivis tietopaketti kustantamisesta kansien suunnitteluun. Melkein 100 kirjoittavaa ihmistä samassa tilassa, upea kokemus toden totta. Tutustuin mm. charmikkaaseen mieshenkilöön, joka oli kirjoittanut upean ja herkän runokirjan. Ikäjakauma oli suurin piirtein välillä 20 – 85. Suuret kustantamot (jotka joidenkin mielestä ovat ns. ”oikeita” kustantamoja) ovat tosissaan huolestuneita ja syystäkin. Monet eivät koskaan lähetä kirjoituksiaan suuriin kustantamoihin. Ja miksikö eivät? Tässä esimerkki: Lähetin LÄHTÖ-romaanin muutamaan niistä. Vastaukset olivat kutakuinkin, että: ”Kiitos käsikirjoituksestanne. Käsittelyaikamme on keskimäärin 6 – 12 kk.” Kahdesta kustantamosta ei ole vieläkään tullut vastausta, vaikka aikaa on kulunut jo kolmisen vuotta ja Lähtö julkaistiin v. 2013. Esim. Otava julkaisee 1000:sta heille lähetetyistä käsikirjoituksesta vuosittain 4 – 5 romaania. Jostakin syystä en usko, että edes lukevat niitä kaikkia.

Eli jos käsikirjoituksen kirjoittamisesta kirjan mahdolliseen julkaisuun kestää 3 vuotta, miten käy sisällön ajankohtaisuuden, useat kirjat käsittelevät kutakuinkin ajankohtaisia teemoja vaikka olisivatkin fiktiota? Tarina sijoitetaan ajan, paikan ja tapahtumien suhteen aina johonkin ajanjaksoon, jossa myös yhteiskunnan tapahtumilla on merkitystä.

Yksi koulutuspäivän teemoista käsitteli hakukoneesta löytymistä. Omaan blogiin voi upottaa slidesharen esimerkiksi, voi miettiä mainostamista somessa (itse asiassa melko halpaa!), mainosten kohdentamista esim. iän tai harrastusten mukaan jne. Saimme tietoa myös Pinterestin pinnauksista, Google trends-palvelusta, kirjan kansien suunnittelusta sun muista kirjan markkinoimiseen liittyvistä jutuista. Kansikuva voi olla esimerkiksi pelkkä typografia eli kirjan nimi mahdollisimman isolla kanteen. Ja mikä mystistä – ei vihreää kirjan kanteen. En tiedä, onko se graafikkojen piirissä jonkinlainen epäonnen väri vai? Seuraa minua – kirjani kansi sai ylistävän arvion, koska ihmiset tai eläimet kannessa kiinnittävät huomion paremmin kuin jokin psykedeelinen kuvio, näin hän kertoi, tämä palkintojakin kansillaan voittanut graafikko. Ehkä hän oli vain kohtelias.

Alankin nyt harjoitella hissipuhetta eli kirjani/kirjojeni ytimen määrittelyä parilla lauseella. 

Esimerkiksi näin:

Tein enostani elävän ihmisen lisäämällä muutamiin tiedossani oleviin faktoihin täysin mielikuvituksellisen tarinan siitä, minkälaiset hänen elämänkuvionsa olisivat saattaneet olla.

Melko hyvä, eikö vain! Suvussani on muitakin salaisuuksia, mutta vaikka aiheet ovat herkullisia, jätän ne nyt vähäksi aikaa ja keskityn aivan muunlaisiin tarinoihin, sukunikin saa vähän hengähtää. Keskityn korujen tekemiseen, kuntoiluun ja tekeillä olevan dekkarin viimeistelyyn. Pari kirjoituskilpailuakin on listalla, yhden deadline on ylihuomenna ja sain sen postiin tänään. Kilpailut ovat siitä hyödyllisiä, että jotakin on saatava aikaiseksi johonkin tiettyyn päivämäärään mennessä. Taas tuli koettua produktiivinen viimetinka. Muutenhan tämä elämä menisi pelkäksi haahuiluksi!

Taattua tavaraa Ruotsista!

Carl-Johan Vallgren: Varjopoika (2015)

Sain ennakkokappaleen luettavakseni jo helmikuussa. Takakansi lupasi taattua ruotsalaista dekkarigenreä, hyytävää jännitystä. Älykäs, pelottava, sensaatio. No sitähän se oli tai olisi ollut parhaimmillaan, mutta… Jokin nyt vain ei toiminut. Minusta tarina oli jonkin verran sekava, mutta sehän on vain minun mielipiteeni. Ehkä liikaa ihmisiä, takaumia kymmenien vuosien päähän, poukkoilua mantereelta toiselle, huumeita. Vasta puolessa välissä alkoi tarina selkiytyä. Muutama päälle liimattu seksikohtaus antoi ymmärtää, että jatkoa seuraa, hahmoja ikään kuin rakennettiin tässä ekassa kirjassa. Keskiössä on Danny Katz, joka pelastuu kerta toisensa jälkeen kiperistä tilanteista. Välillä olin jo melko varma, että kysymyksessä on jonkun toisen kirjailijan pseudonyymi. Että joku jo tunnettu ruotsalaisdekkaristi on tämän takana, kunnes bongasin kirjan takalehdeltä Vallgrenin kuvan. V. 1964 syntynyt kirjailija on myös kuvataiteilija ja muusikko. Hän on aikaisemmilla kirjoillaan voittanut jo palkintoja ja nyt hän sitten siirtyi dekkaristiksi. Money talks!

Seuraavana on pinossa Lars Kepplerin  (= pariskunta Ahndoril) Vainooja, jossa rikoskomisario Joona Linna ratkoo raakaa murhaa, kuinkas muuten. Tai ehkä luen sen Laihian mökillä syyspimeillä. Kuulemma tämän kirjan luettuaan ei pimeys ole ikinä enää samanlainen. Mietin vielä. 

Sain myös toisen ennakkokappaleen vuoden vaihteessa, Stefan Ahnhemin Pimeään jäänyt (ihmettelen nyt näitä nimiä Ahndoril ja Ahnhem!) Veistonopettaja löytyy murhattuna. Murhaaja on jättänyt murhapaikalle luokkakuvan, josta rikostutkija Fabian Risk tajuaa että tyyppi on joskus ollut samalla luokalla hänen kanssaan. Alkaa huima takaa-ajo. Arvostelu sanoo tästä näin: ”Yksityiskohtien hirvittävyys pysyy siedettävällä tasolla.” Suomeksi sanoisin, että melko raaka.

Mielenkiintoinen tuttavuus on myös Joakim Zander, v. 1975 Tukholmassa syntynyt oikeustieteen tohtori. Hänen ensimmäinen romaaninsa Uimari sijoittuu pääosin Brysseliin, mutta pääteemana on terrorismi ja sen synty. Mies on asunut nuoruudessaan Syyriassa ja Afganistanissa perheensä kanssa, joten hän tietää, mistä kirjoittaa. Jatko-osakin on kohta markkinoilla.

Miksikö luen nyt näitä dekkareita? Koska olen väsännyt synopsiksen omaan dekkariin. Siinä missä Lähtö (2013) ja pian ilmestyvä jatko-osa Seuraa minua on osittain tuotettu tajunnan virtana ilman tarkkaa synopsista, on tällainen genren vaihto monimutkaisempaa. Koska täytyy suunnitella. Alkuasetelma täytyy olla hanskassa: 1. Kuka on murhaaja 2. Miksi ja miten hän tappaa 3. Missä ja milloin murha tapahtuu. 4. Sijoita tapahtumat johonkin tuttuun paikkaa, esimerkiksi lapsuuden maisemiin, näin pystyt kuvailemaan paikkoja helpommin. Taustatyötä on tehtävä dekkariinkin. Vaikka tarina olisi miten mielikuvituksen tuottamaa, sen täytyy olla uskottava. Ja sitten vain johtolankoja kehiin, myös harhaanjohtavia, jotta lukijan epäilyt kohdistuisivat väärään suuntaan. Ja sitten uskottava loppuratkaisu, teon motiivit kohdallaan jne.

Kirjoittaminenhan on niin helppoa! Kynä käteen ja vihko esiin ja sitten alat kirjoittaa, tai läppäri auki ja heps kukkuu, tarina alkaa syntyä kuin itsestään. Kunpa asia olisikin näin. Seuraa minua oli valmiina jo viime syksynä, kahden arvostelupalvelun ja neljän hovilukijani jäljiltä alkoi sitten loputon ja helvetillinen hiominen, josta ei meinannut tulla loppua. Itse tarinaan en muutoksia tehnyt, eikä niitä pyydettykään tekemään, mutta hiomisprosessi oli oman pääni sisällä ja sai välillä koomisiakin piirteitä. Sanonko kerran vielä vai vielä kerran? Yöllä heräsin tuskaisena, kun aloin epäillä, että olin laittanut lauseenvastikkeen jälkeen pilkun! Ja kaikkea muuta, josta en edes viitsi kertoa. Ja kun sitten oikovedos tuli painosta alkoi sama rumba. Kunnes lopetin. Nyt se on painossa.

Jokaisessa kirjassa, minkä luen, on virhe tai useita, kirjoitusvirhe tai jopa asiavirhe, mutta so what! Tarina ratkaisee. Jos jää virheisiin makaamaan, omiin tai toisten, on pikkusieluinen pilkunviilaaja, jonka pitäisi hankkia ihan oikea elämä. Ja olenkin usein haaveillut alkavani elää ihan oikeata elämää, kunhan saan kirjoitettua kaiken sen, minkä olen suunnitellut. No, ei ehkä sittenkään hassumpaa elämää tämä meikäläisen, niin kauan kuin terveyttä riittää ja sehän on vain ja ainoastaan itsestäni kiinni miten ruumistani ja sieluani huollan.

Leffaa/Betoniyö - Synkkää, kurjaa ja vielä synkempää ja kurjempaa

Katsoin Betoniyön pari viikkoa sitten televisiosta. Elokuva perustuu Pirkko Saision v. 1981 julkaistuun romaaniin. Elokuvan ohjasi Pirjo Honkasalo. Tutkailen vuoden 2014 kotimaisten elokuvien katsojalukuja, yhteensä n. 2 miljoonaa, joista Betoniyön näki 9555. Se ei siis räjäyttänyt pankkia, ei todellakaan, kahmi silti 6 Jussia ja oli ehdolla jos minnekin päin maailmaa jonkin palkinnon saajaksi. Mitä tästä nyt oikein pitäisi ajatella.

Elokuva oli mustavalkoinen, siitä kaksi tähteä. Kyllä tuli Kaurismäen realismia ikävä, täytyy sanoa, siinä on kuitenkin aina edes hieman toivoa. Betoniyö on masentava, synkkä tarina.  14-vuotiaan Simon elämän ennustettavuus vankilaan menossa olevan veljen vaikutuspiirissä pisti ajattelemaan. Ehkä elämänkuviomme sittenkin on suunniteltu jollakin korkeammalla tasolla. Kova ja karu elämä tekevät ihmisestä kovan ja häikäilemättömän. Niinkö? No ainakin tässä tapauksessa. Odotin taas sitä kuuluisaa katharsista, suvantovaihetta, jossa katsojaa armahdetaan ja näytetään jotakin kaunista, jotta voi huokaista ja hengähtää: ”Loppu hyvin kaikki hyvin”. Mutta sitä ei koskaan tullut. Tai taivainen valo ihan loppumetreillä saattoi kuvata Simon elämän tähtihetkeä – kuolemaa.

Pahuus on geeneissä, sen täytyy olla. Kierre, jota ei pysty katkaisemaan. Toisaalta yrittikö tässä elokuvassa edes kukaan niin tehdä? Perheen äiti juo ja huoraa, isästä ei puhuttu. Leimattiinko tässä taas yksinhuoltajaäti? Toinen poika menossa vankilaan ja toinen tappaa naapurinsa ja hukuttautuu sen jälkeen, 14-vuotias vasta tämä pikkuveli. Outo leffa kaiken kaikkiaan, mutta piti katsoa. Vieläkin ahdistaa, mutta kai se on hyvä. Tämän jälkeen oma elämä tuntuu taas ihanalta ja kevyeltä.

Keväästä

En ole eläissäni nähnyt näin paljon joutsenia kuin tänä keväänä. Valtavia parvia ja mitä ääntä ne pitävätkään! Muuramessa tyttäreni talon yli lensi 46 joutsenen parvi. Ja kaikkien piti huutaa kurkku suorana. Lohjanjärvellä valkoposkihanhet ja joutsenet käyvät kiivasta reviiritaistelua. Tukkasotkat ja silkkiuikut, sorsat ja mitä niitä nyt on, ovat huomattavasti säyseämpiä, niitä ei jotenkin kiinnosta muu kuin ravinnon saanti. Ehkä olen väärässä, pinnan alla saattaa kuohua. Mielenkiintoista on myös seurata Lahden kotini pihapuussa olevan harakanpesän elämää.  Eilen tein mielenkiintoisen havainnon, harakkapariskunta lenteli pesään ja takaisin sivussa olevasta oviaukosta. No pian saan toivon mukaan sitten nähdä pikkuharakoita. Täytyy muistaa, ettei jätä patiolle kiiltäviä esineitä.

Iltahämärissä lenkkeilen Pyhättömänmäellä ja Mustankallionmäellä. Ihailen henkeäsalpaavaa näkymää: valaistut radiomastot, kaupungintalo, Tiirismaan torni, hyppyrimäet – ja sokerina pohjalla nuoruuteni kotitalo Oikoportti (Aleksi 37). Parin viikon päästä näkymä peittyy, kun puut saavat lehtensä. Mutta luettuani Vainoojan pysyttelen ehkä sisätiloissa, enkä hämärän laskeuduttua enää lenkkeile metsäpoluilla. Suljen kaihtimet ja tarkistan, että ovi on varmasti lukossa, istun sohvannurkassa ja vapisen pelosta!