Taattua tavaraa Ruotsista!

Carl-Johan Vallgren: Varjopoika (2015)

Sain ennakkokappaleen luettavakseni jo helmikuussa. Takakansi lupasi taattua ruotsalaista dekkarigenreä, hyytävää jännitystä. Älykäs, pelottava, sensaatio. No sitähän se oli tai olisi ollut parhaimmillaan, mutta… Jokin nyt vain ei toiminut. Minusta tarina oli jonkin verran sekava, mutta sehän on vain minun mielipiteeni. Ehkä liikaa ihmisiä, takaumia kymmenien vuosien päähän, poukkoilua mantereelta toiselle, huumeita. Vasta puolessa välissä alkoi tarina selkiytyä. Muutama päälle liimattu seksikohtaus antoi ymmärtää, että jatkoa seuraa, hahmoja ikään kuin rakennettiin tässä ekassa kirjassa. Keskiössä on Danny Katz, joka pelastuu kerta toisensa jälkeen kiperistä tilanteista. Välillä olin jo melko varma, että kysymyksessä on jonkun toisen kirjailijan pseudonyymi. Että joku jo tunnettu ruotsalaisdekkaristi on tämän takana, kunnes bongasin kirjan takalehdeltä Vallgrenin kuvan. V. 1964 syntynyt kirjailija on myös kuvataiteilija ja muusikko. Hän on aikaisemmilla kirjoillaan voittanut jo palkintoja ja nyt hän sitten siirtyi dekkaristiksi. Money talks!

Seuraavana on pinossa Lars Kepplerin  (= pariskunta Ahndoril) Vainooja, jossa rikoskomisario Joona Linna ratkoo raakaa murhaa, kuinkas muuten. Tai ehkä luen sen Laihian mökillä syyspimeillä. Kuulemma tämän kirjan luettuaan ei pimeys ole ikinä enää samanlainen. Mietin vielä. 

Sain myös toisen ennakkokappaleen vuoden vaihteessa, Stefan Ahnhemin Pimeään jäänyt (ihmettelen nyt näitä nimiä Ahndoril ja Ahnhem!) Veistonopettaja löytyy murhattuna. Murhaaja on jättänyt murhapaikalle luokkakuvan, josta rikostutkija Fabian Risk tajuaa että tyyppi on joskus ollut samalla luokalla hänen kanssaan. Alkaa huima takaa-ajo. Arvostelu sanoo tästä näin: ”Yksityiskohtien hirvittävyys pysyy siedettävällä tasolla.” Suomeksi sanoisin, että melko raaka.

Mielenkiintoinen tuttavuus on myös Joakim Zander, v. 1975 Tukholmassa syntynyt oikeustieteen tohtori. Hänen ensimmäinen romaaninsa Uimari sijoittuu pääosin Brysseliin, mutta pääteemana on terrorismi ja sen synty. Mies on asunut nuoruudessaan Syyriassa ja Afganistanissa perheensä kanssa, joten hän tietää, mistä kirjoittaa. Jatko-osakin on kohta markkinoilla.

Miksikö luen nyt näitä dekkareita? Koska olen väsännyt synopsiksen omaan dekkariin. Siinä missä Lähtö (2013) ja pian ilmestyvä jatko-osa Seuraa minua on osittain tuotettu tajunnan virtana ilman tarkkaa synopsista, on tällainen genren vaihto monimutkaisempaa. Koska täytyy suunnitella. Alkuasetelma täytyy olla hanskassa: 1. Kuka on murhaaja 2. Miksi ja miten hän tappaa 3. Missä ja milloin murha tapahtuu. 4. Sijoita tapahtumat johonkin tuttuun paikkaa, esimerkiksi lapsuuden maisemiin, näin pystyt kuvailemaan paikkoja helpommin. Taustatyötä on tehtävä dekkariinkin. Vaikka tarina olisi miten mielikuvituksen tuottamaa, sen täytyy olla uskottava. Ja sitten vain johtolankoja kehiin, myös harhaanjohtavia, jotta lukijan epäilyt kohdistuisivat väärään suuntaan. Ja sitten uskottava loppuratkaisu, teon motiivit kohdallaan jne.

Kirjoittaminenhan on niin helppoa! Kynä käteen ja vihko esiin ja sitten alat kirjoittaa, tai läppäri auki ja heps kukkuu, tarina alkaa syntyä kuin itsestään. Kunpa asia olisikin näin. Seuraa minua oli valmiina jo viime syksynä, kahden arvostelupalvelun ja neljän hovilukijani jäljiltä alkoi sitten loputon ja helvetillinen hiominen, josta ei meinannut tulla loppua. Itse tarinaan en muutoksia tehnyt, eikä niitä pyydettykään tekemään, mutta hiomisprosessi oli oman pääni sisällä ja sai välillä koomisiakin piirteitä. Sanonko kerran vielä vai vielä kerran? Yöllä heräsin tuskaisena, kun aloin epäillä, että olin laittanut lauseenvastikkeen jälkeen pilkun! Ja kaikkea muuta, josta en edes viitsi kertoa. Ja kun sitten oikovedos tuli painosta alkoi sama rumba. Kunnes lopetin. Nyt se on painossa.

Jokaisessa kirjassa, minkä luen, on virhe tai useita, kirjoitusvirhe tai jopa asiavirhe, mutta so what! Tarina ratkaisee. Jos jää virheisiin makaamaan, omiin tai toisten, on pikkusieluinen pilkunviilaaja, jonka pitäisi hankkia ihan oikea elämä. Ja olenkin usein haaveillut alkavani elää ihan oikeata elämää, kunhan saan kirjoitettua kaiken sen, minkä olen suunnitellut. No, ei ehkä sittenkään hassumpaa elämää tämä meikäläisen, niin kauan kuin terveyttä riittää ja sehän on vain ja ainoastaan itsestäni kiinni miten ruumistani ja sieluani huollan.

Leffaa/Betoniyö - Synkkää, kurjaa ja vielä synkempää ja kurjempaa

Katsoin Betoniyön pari viikkoa sitten televisiosta. Elokuva perustuu Pirkko Saision v. 1981 julkaistuun romaaniin. Elokuvan ohjasi Pirjo Honkasalo. Tutkailen vuoden 2014 kotimaisten elokuvien katsojalukuja, yhteensä n. 2 miljoonaa, joista Betoniyön näki 9555. Se ei siis räjäyttänyt pankkia, ei todellakaan, kahmi silti 6 Jussia ja oli ehdolla jos minnekin päin maailmaa jonkin palkinnon saajaksi. Mitä tästä nyt oikein pitäisi ajatella.

Elokuva oli mustavalkoinen, siitä kaksi tähteä. Kyllä tuli Kaurismäen realismia ikävä, täytyy sanoa, siinä on kuitenkin aina edes hieman toivoa. Betoniyö on masentava, synkkä tarina.  14-vuotiaan Simon elämän ennustettavuus vankilaan menossa olevan veljen vaikutuspiirissä pisti ajattelemaan. Ehkä elämänkuviomme sittenkin on suunniteltu jollakin korkeammalla tasolla. Kova ja karu elämä tekevät ihmisestä kovan ja häikäilemättömän. Niinkö? No ainakin tässä tapauksessa. Odotin taas sitä kuuluisaa katharsista, suvantovaihetta, jossa katsojaa armahdetaan ja näytetään jotakin kaunista, jotta voi huokaista ja hengähtää: ”Loppu hyvin kaikki hyvin”. Mutta sitä ei koskaan tullut. Tai taivainen valo ihan loppumetreillä saattoi kuvata Simon elämän tähtihetkeä – kuolemaa.

Pahuus on geeneissä, sen täytyy olla. Kierre, jota ei pysty katkaisemaan. Toisaalta yrittikö tässä elokuvassa edes kukaan niin tehdä? Perheen äiti juo ja huoraa, isästä ei puhuttu. Leimattiinko tässä taas yksinhuoltajaäti? Toinen poika menossa vankilaan ja toinen tappaa naapurinsa ja hukuttautuu sen jälkeen, 14-vuotias vasta tämä pikkuveli. Outo leffa kaiken kaikkiaan, mutta piti katsoa. Vieläkin ahdistaa, mutta kai se on hyvä. Tämän jälkeen oma elämä tuntuu taas ihanalta ja kevyeltä.

Keväästä

En ole eläissäni nähnyt näin paljon joutsenia kuin tänä keväänä. Valtavia parvia ja mitä ääntä ne pitävätkään! Muuramessa tyttäreni talon yli lensi 46 joutsenen parvi. Ja kaikkien piti huutaa kurkku suorana. Lohjanjärvellä valkoposkihanhet ja joutsenet käyvät kiivasta reviiritaistelua. Tukkasotkat ja silkkiuikut, sorsat ja mitä niitä nyt on, ovat huomattavasti säyseämpiä, niitä ei jotenkin kiinnosta muu kuin ravinnon saanti. Ehkä olen väärässä, pinnan alla saattaa kuohua. Mielenkiintoista on myös seurata Lahden kotini pihapuussa olevan harakanpesän elämää.  Eilen tein mielenkiintoisen havainnon, harakkapariskunta lenteli pesään ja takaisin sivussa olevasta oviaukosta. No pian saan toivon mukaan sitten nähdä pikkuharakoita. Täytyy muistaa, ettei jätä patiolle kiiltäviä esineitä.

Iltahämärissä lenkkeilen Pyhättömänmäellä ja Mustankallionmäellä. Ihailen henkeäsalpaavaa näkymää: valaistut radiomastot, kaupungintalo, Tiirismaan torni, hyppyrimäet – ja sokerina pohjalla nuoruuteni kotitalo Oikoportti (Aleksi 37). Parin viikon päästä näkymä peittyy, kun puut saavat lehtensä. Mutta luettuani Vainoojan pysyttelen ehkä sisätiloissa, enkä hämärän laskeuduttua enää lenkkeile metsäpoluilla. Suljen kaihtimet ja tarkistan, että ovi on varmasti lukossa, istun sohvannurkassa ja vapisen pelosta!