Kesäterveiset Karjalohjalta/Paikkarin torppa Sammatissa/Liv Ullmann: Muutos

Lomailua välillä muuallakin kuin Pohjanmaalla, vaikka Laihia siintääkin jo mielessä! Olen viettänyt ikimuistoisen viikon Karjalohjalla, aurinko on paistanut, tosin yhtenä päivänä jyrisi ukkonen Lohjanjärven yläpuolella ja vettä tuli taivaan täydeltä.

Lomalla voi käydä paikoissa, joista on lukenut ja haaveillut pitkinä talvi-iltoina. Olen aina halunnut käydä esimerkiksi Paikkarin torpassa, Elias Lönnrotin synnyinkodissa Sammatissa, Valkjärven rannalla, jossa tämä suurmies syntyi v. 1802. Yhtäkkiä seison pienen töllin edessä, käyn sisään ja katselen pelkistettyä maalaistupaa, sydänmuuria ja seinälle kiinnitettyä lautashyllyä, rukkia, pöytää ja vankkatekoisia tuoleja. Mökissä on kaikki tarvittava, mitään ylimääräistä sinne ei mahtuisikaan. Katselen hiljaa kehtoa, jossa äiti on Eliasta keinuttanut, rukkia, jolla on kehrätty lampaanvillaa, kanteletta, jota Elias on soittanut. Olen vaikuttunut.

Mutta tarina jatkuu. Kuva tai oikeastaan mielikuva köyhän torpan pojasta Elias Lönnrotista alkaa muuttua. Hän opiskelee Helsingin ja Turun yliopistoissa, hän on lääkäri ja kielinero, uupumaton ja ahkera kaikissa töissään ja toimissaan. Hän perehtyi myös yrtteihin ja niiden parantaviin ominaisuuksiin, opetti paikkakunnan lapsia ja otti sukulaisten lapsia kasvateikseen ja kustansi heidän opiskelunsa. Suurisydäminen hyväntekijä. 

Elias Lönnrot oli suomen kirjakielen toinen isä Mikael Agricolan jälkeen. Hän loi Kalevalan ja Kantelettaren, joihin keräsi materiaalia lukuisilla Karjalaan suuntautuneilla runonkeruumatkoillaan (matkojen tuloksia olivat muun muassa 65 000 säettä kansanrunoutta). Hän uudisti suomenkieltä ja toimitti sanakirjoja, laati lääketieteellisiä julkaisuja, kirjoitti virsiä. Elias Lönnrot oli suurmies, kansallisen itsetunnon lujittaja, monitietäjä, joka arvovallallaan eheytti kansallista kulttuuria yli kieli- ja puoluerajojen. 

Elias avioitui v. 1849 itseään huomattavasti nuoremman Maria Piponiuksen kanssa.  He asettuivat asumaan Kajaaniin rakennuttamaansa taloon, joka ikävä kyllä purettiin v. 1960.

Perhettä kohtasi tragedia toisensa jälkeen. Esikoispoika Elias kuoli v. 1852 vain 2-vuotiaana aivokalvontulehdukseen. Vaimo Maria kuoli v. 1868, neljästä tyttärestä kaksi kuoli nuorena keuhkotautiin ja yksi kurkkumätään, vain Ida selvisi. Ida jäi vanhan suurmiehen huoltajaksi. Isänsä kuoleman jälkeen Ida muutti ulkomaille ja kuoli Italiassa v. 1915 palaamatta enää koskaan Suomeen. Opas kertoi mielenkiintoisia asioita Eliaksen ja Ida-tyttären suhteesta. Ida hoiti siis isäänsä vuosikaudet, mutta isä ei antanut Idalle edes vaaterahaa. Pelkäsikö hän ainoan lapsensa puolesta? Että tämä lähtee ja jättää vanhan isänsä, vai kostiko hän jotakin Idan kautta? Tiedetään, että Eliaksella oli jyrkkiä mielipiteitä naisen asemasta, hänen mielestään nainen on vain miehensä taloudenhoitaja. Melko yllättävä katsantokanta näinkin oppineelta mieheltä. 

V. 1854 perhe muutti Helsinkiin Eliaksen professuurin takia, eläkkeelle siirtymisen jälkeen takaisin v.1862 Sammattiin, ensin viisitoistahuoneiseen Nikun taloon, ja myöhemmin, vuonna 1876, pienempään Lammin taloon, vanhuudenkotiin, jossa Elias kuoli v. 1884, melko iäkkäänä siis. Pitkän iän salaisuus piili varmasti hyvässä fyysisessä kunnossa ja kurinalaisessa elämässä. 

Elias Lönnrotin perhekuva

Kirja: Liv Ullmann/Muutos

Löysin Jyväskylän kirpputorilta oivallisen kasan vanhoja kirjoja. Koska rakastan elämäkertoja, luin ensimmäisenä Liv Ullmannin v. 1977 julkaistun omaelämäkerran Muutos.

Liv Johanne Ullmann on norjalainen näyttelijä, kirjailija ja elokuvaohjaaja, joka syntyi Tokiossa v. 1938. Kirjassa Ullmann valottaa persoonaansa sekä omana itsenään että maailmankuuluna näyttelijänä, jonka elämästä ei puuttunut glamouria. Vaikea avioliitto tunnetun ohjaaja-kirjailija Ingmar Bergmanin kanssa varjosti koko Livin loppuelämää. He työskentelivät kuitenkin yhdessä vuosikymmenet, Ingmar ohjasi ja Liv näytteli. Viisivuotisen avioliiton aikana heille syntyi Linn-niminen tytär, joka kulki mukana äidin filmausmatkoilla ympäri maailmaa.

Liv Ullman on lahjakas ja herkkä ihminen, joka monesti halusi paeta kaikkea sitä hössötystä, minkä kohteeksi kuuluisana henkilönä joutui. Mutta sisäinen palo ja rakkaus näyttelemiseen antoi voimia jaksaa tätä myllerrystä. Myöhemmin hän ansioitui myös ohjaajana. Pieni tytär toi lohtua Livin elämään, vaikka hän jossakin vaiheessa oli surullinen siitä, ettei ollut viettänyt lapsensa kanssa tarpeeksi aikaa.

Kirjaa oli ahdistava lukea. Olin niin voimaton Livin sisäisen ahdistuksen edessä, että välillä täytyi pitää lukemisessa päivän parin tauko. Tunsin hänen tuskansa. Paniikinomainen pelko, vaikea suhde Ingmar Bergmaniin, jatkuva epäonnistumisen mahdollisuus, ikävä omia läheisiä Norjassa, joku toinen olisi varmasti murtunut.

Ingmar Bergman totesi eräässä haastattelussa suhteestaan Liv Ullmanniin:

“We fought our demons as best we could.”

Loppukesän viimeistelen PALUU-romaania. Deadlineksi asetan syyskuun lopun, joten sadepäiviä odotellessa! No ei, kyllä sitä voi käsikirjoituksen ottaa mukaan vaikka laiturille, tai riippukeinuun ...

Kirja, jonka luin:Riikka Pulkkisen Vieras, kesäfiiliksiä ja PALUU

Kirjoitan tätä juhannuspäivänä anno domini 2014. Katselen lahtelaisen kerrostaloni ikkunasta kadulle, joka on tyhjä, ei autoja, ei pyöräilijöitä, ei ketään. Radiossa kaksi turistia ihmetteli, miten Helsinki voi olla täysin tyhjä klo 14, ei ristin sielua Mannerheimintiellä. Minusta tätä pitäisi hyödyntää enemmänkin matkailumarkkinoinnissa. Vietä juhannus Suomessa! Koe tyhjä Helsinki! Tokion vinkkelistä katsoen tyhjä pääkaupunkimme voisi olla houkutteleva vaihtoehto.

Palasin eilen Laihialta Lahteen. Yleensä virta vie kaupungista maalle, mutta tässä sitä nyt ollaan viettämässä rauhallista kaupunkijuhannusta. Voin tehdä rästitöitä, pestä maalta tuodut pyykit, joogata, lukea, kirjoittaa, mietiskellä, suunnitella.  Tulomatkalla käväisimme Seinäjoelle, tuossa minulle tuntemattomassa pikkukaupungissa, josta löytyi mm. aivan ihana askartelukauppa. Seinäjoki on kompakti muuttovoittoinen pikkukaupunki keskellä Pohjanmaata, moderneja kauppakeskuksia ja ihania vanhoja puutalomiljöitä. Ja ystävällisiä ihmisiä.

Ystäväni toi terveisiä maalauskurssilta Roomasta. Maanantaina hän lähtee toiselle kurssille Keski-Suomeen. Mistä tätä energiaa toisilla riittää? Minä olen kesän lapsi, mutta silti olen välillä kuin lamautunut valosta ja lämmöstä. Kunnioitan kehoni tarpeita. Jos se antaa viestin lepäämisestä, tottelen sitä, jos se ehdottaa hikilenkkiä, toimin sen mukaan, tai ainakin yritän. Mutta syksy tuo energiat takaisin ja voisin kiivetä vuorelle. Silloin aloitan uudet harrastukset tai jatkan vanhoja. 

Mummonmökilläni lomaillessani luin Riikka Pulkkisen kirjan Vieras (Otava, 2012). Kirja kertoo Maria-nimisen papin keväästä. Maria on kotoisin Oulun läheltä, pieneltä paikkakunnalta. Isä on kirkkoherra ja äiti amerikkalainen, tummaihoinen. 

Alku oli vaikea, en meinannut saada siitä millään otetta, teksti oli väkevää, kuvailevaa, runollista, poukkoilevaa ja vaikeatajuista. Sanojen takaa tai lomasta alkoi kuitenkin hahmottua itse tarina, tai tarinat. Suomenkieltä oli muunneltu ja käännelty kuin kippoa, jonka voi nakata halutessaan kauas pois, tai sen voi poimia maasta ja kurkistaa sen sisälle ja katsoa mitä siellä on. Tai oli ollut.

Pulkkisen kirja on täynnä lukuisia aiheita, hengellisyys ja pyhyys, syntymä ja kuolema, menetykset ja uhraukset, muukalaisuus ja juurien etsintä, anoreksia, väkivalta, pettäminen. Vaikeat teemat lomittuvat kuitenkin mallikkaasti ja kirja pysyy upeasti koossa. Maria sairastuu äitinsä kuoleman jälkeen anoreksiaan, jota siivittää uskonnollinen hurmos. Anoreksian kuvaus oli niin piinallista, että voin melkein pahoin lukiessani yksityiskohtia siitä, miten anorektikko laskee jopa kaurahiutaleiden lukumäärän, riutuu kuoleman kielissä ja kutsuu ajanjaksoa silti ”valon kevääksi”. Tiedän, että faktat ovat faktoja eikä niitä tarvitse eikä saa kaunistella eikä niistä varmasti Pulkkisenkaan ole ollut helppo kirjoittaa. Loppujen lopuksi vaikuttava lukukokemus, joka sai ainakin meikäläisen pohtimaan elämän suuria kysymyksiä, muukalaisuutta ja vierautta, aivan uudesta näkökulmasta. Onko ihminen aina vieras, itselleen ja toisille? Siinäpä kysymys.

PALUU-käsikirjoitus tuli arvostelupalvelusta. Todella tarkka 13-sivuinen analyysi, jossa arvostelija kertoi, mitä päässäni on kirjoittaessani liikkunut! Kyllä ne osaa ja tietää. Selvää suomea, mutta tarvitsisin silti ihan oikeasti nyt tulkin. Kääntynen asiantuntijan puoleen ja toivon saavani selkoa siitä, mitä arvostelija on oikeasti tarkoittanut. Ainakin tiivistää pitää, ehkä lyhentää koko tarinaa, erääseen kappaleeseen näkökulman muutos jne. Kieli on tarkkaa ja mainio kirjoitustaitoni heijastuu joka sivulta, niin hän kirjoitti. Käyn nyt kesän aikana koko kässärin uudelleen läpi ja teen toivotut ja ehdotetut muutokset. Olen todella kiitollinen, että arvostelija (kriittisen korkeakoulun kirjoittamisen opettaja) paneutui hänelle uskottuun tehtävään näin perusteellisesti ja kuuliaisena ihmisenä yritän noudattaa tietenkin hänen antamiaan ohjeita, harkintani mukaan tietenkin. Olisin tyhmä, ellen niin tekisi!

Kuva reality-sarjasta Maalaiselämää. Puut pitää pilkkoa itse, vedet pitää kantaa saaveihin, pyykit pestään pulsaattoripesukoneella ja sitten ne lingotaan, jonka jälkeen ne ripustetaan pyykkinaruille. Paitsi linko hajosi, vain 30 vuotta vanha, ihme, ettei mikään kestä.

Juhannusruusuja omasta puutarhasta.

Kirja jonka luin:Pirjo Rautiainen Esikoiskirjailijasta kirjailijaksi ja maaseudun rauhaa

Kirjastosta nappasin kesälukemiseksi Pirjo Rautiaisen Esikoiskirjailijasta kirjailijaksi (Avain, 2013). Rautiainen on haastatellut 35 kirjailijaa, jotka anonyymisti kertovat kirjan/kirjojen julkaisemiseen liittyvistä tunnelmista, odotuksista ja siitä, vastasiko mielikuva todellisuutta.

Olin aistivinani läpi koko kirjan jonkinlaisen epävarmuuden ja tuen puutteen varsinkin kirjailijan alkutaipaleella. Kustantamoissa on kiire, eikä sieltä aina ehditä tai hoksata antaa tarpeeksi tukea, toisaalta aloittelija ei osaa tai rohkene esittää oikeita kysymyksiä. Kaivataan järjestelmällistä neuvontaa, jonkinlaista tutor-toimintaa. Kommenteissaan kirjailijat pohtivat mm. kustantamoyhteistyötä ja suhdetta alan toimijoihin ja organisaatioihin apurahatahoja unohtamatta.

Kirjailija haluaa kirjoittaa, hän ei välttämättä ole hyvä esiintyjä eivätkä useat katsoneet edes tarpeelliseksi omata loistavia esiintymistaitoja.  Monet halusivat silti satsata juuri esiintymistilanteista selviytymiseen, koska esiintyminen kuuluu enemmän tai vähemmän kirjailijan työhön. Myös medianäkymättömyyden voi valita, eikä sitä sen kummemmin kukaan ihmettele. (esimerkkeinä mm. yhdysvaltalainen kirjailija Donna Tartt ja ulkomailla asuva Ilkka Remes).

Pohdintaa aiheuttaa mm. se tosiasia, että moni kirjailija joutuu nyhtämään toimeentulonsa moninaisista töistä, he joutuvat tekemään paljon muutakin, kirjoittamaan esim. kolumneja ja muita lehtijuttuja, näytelmäkäsikirjoituksia jne. Monet opettavat kirjoittamista. Summa summarum; olennaisin kysymys uudelle tekijälle ei ole se, haluaako hän kirjailijaksi vaan se, haluaako hän kirjoittaa. 

Kaiken kaikkiaan ajatuksia herättävä teos. Ja kiinnostavinta oli se, että pääosassa olivat kirjailijat itse, vaikkakin anonyymeinä.

Kirjoitan tällä hetkellä kolumneja Kyrönmaa-lehteen. Saan valita itse aiheen/aiheet ja olen todella iloinen tästä mahdollisuudesta. Kolumni on aivan oma lajinsa. Kolumni on sanoma- tai aikakauslehdessä omalla palstalla säännöllisesti julkaistava lyhyt, kantaaottava kirjoitus jostakin ajankohtaisesta aiheesta. Kirjoittaja esittää siinä henkilökohtaisen mielipiteensä ja tarkastelee asiaa vain valitsemastaan näkökulmasta ironiaa ja huumoria unohtamatta. Sopii meikäläiselle, joka omaa kyllä provosoimisen taidon. Kiihdytä ja viihdytä!

 

Maaseudun rauhaa

Täällä maaseudulla elämä kulkee verkkaiseen tahtiin. Kylä (ja kylätie) on niin hiljainen …, taitaa meikäläisen tontilta kuulua kovimmat melskeet, kun sahaan, pilkon, ajan nurmikkoa, laulan ja nauran (siis itsekseni!). Ryntään hommasta toiseen ja onnittelen itseäni, että autotallin ovien kohdalla ollut kivi on nyt poissa. Tosin siihen tarvittiin apuvoimia, kuten kuvasta näette, avustajalle suurkiitos. Routa oli nostanut kiveä, joka on hankaloittanut oviparin aukaisemista about 20 vuotta. Mutta nyt on sekin asia korjattu. Tänään pesin pyykkiä pulsaattorikoneella ja hupsista, linko ei suostunut enää toimimaan, vaikka on toiminut kolmekymmentä vuotta, pitikö sen juuri tänään simahtaa! No kesäinen tuuli kuivatti pyykit alle aikayksikön, joten kaikki hyvin.