Työntekoa ja haaveilua

LÄHTÖ-romaani saa siis jatkoa, kuten olen jo aikaisemmin vihjaissut. Aloitin syksyllä materiaalin keruun ja joulukuun alussa alkoi itse kirjoitustyö, joka jatkunee maaliskuun loppuun (= itse asettamani deadline). Jatko-osan työnimi on PALUU. Kun teksti on valmis, tarkistettu, luetettu muutamilla luottohenkilöillä, tarkistettu uudelleen ja hiottu (poistettu todennäköisesti jälleen kerran tarpeettomia adjektiiveja!) ja kun se on tullut arvostelupalvelusta, on julkaisun aika, joko keväämmällä tai syksyllä, siitä on vielä neuvoteltava. Tapahtumat sijoittuvat osaksi (tietenkin) Kanadaan.

Espanjan Aurinkorannikolla Fuengirolassa on kirjaani myös myynnissä, Mediapinta repäisi ennen joulua ja vei sinne eri kirjailijoiden kirjoja Hemingway-kirjakauppaan myytäviksi. Jännittävää nähdä, minkälaisen vastaanoton kirjat saavat, siellähän asuu pysyvästi 20 000 suomalaista, ei mikään pieni yhdyskunta siis. On koulua, avointa yliopistoa, suomalaisia palvelualan yrityksiä sun muita.

Taidan tosissani miettiä ensi talvea jossakin muualla kuin Suomessa, miksei Espanjassa! Kirjoittaa voi sielläkin ja kämpän saa vuokrattua pitemmäksi aikaa varmaan halvalla. Voin liittyä Aurinkorannikon sekakuoroon ja karjalanpiirakkaporukkaan, joogata ohjatusti aamuisin rannalla, käydä iltapäivätansseissa ja seuraamassa flamenco-esityksiä, istua kuppiloissa ja tutkailla ohikulkijoita, lukea ja kirjoittaa. Olisipa jo ensi talvi! Mutta se tietäisi irrottautumista tutusta ja turvallisesta, rakkaista ihmisistä, pienistä lapsenlapsista. Aika näyttää, mihin ratkaisuun päädyn. Haaveita täytyy olla ja tämä haave on minusta melko realistinen. Once in a lifetime!

http://fuengirola.fi/

Täältä pääsee lukemaan Aurinkorannikon suomalaista sanomalehteä, joka ilmestyy neljä kertaa kuukaudessa, myös paperiversiona. Lehden päätoimittaja on muuten Taina Salakka-Kontunen.

PALUU-romaanin tapahtumien keskiössä on Kanada. Mutta kuka palaa ja minne ja miksi, sen saatte vain arvata, joku sen on jo oivaltanutkin. Muistan varmasti ikuisesti, mitä Harri Istvan Mäki neuvoi: Älä paljasta kirjastasi liikaa, äläkä yritä selittää, miksi sen kirjoitit. 

On ollut taas upeaa tuottaa tekstiä niin ettei malta lopettaa. Sitä vain syntyy. Tajunnanvirtaa, sanoisin, mutta se on minun tapani kirjoittaa. Tässä välissä on valmistunut, tarkistettu ja arvostelupalvelusta tullut ulos TERAPEUTTI-romaani. Siitä sitten myöhemmin.

LÄHTÖ on ollut suosittu niin Lahden, Laihian kuin muissakin kirjastoissa. Toivottavasti kaikki ennättävät lukea sen ennen PALUUta. Viikon päästä olen taas Laihian mökissä, laitan tulet hellaan, keitän pannukahvit, sytytän kynttilän ja avaan läppärin. Siinä pannukahvia hörppiessäni tiedän, että olen oikeassa paikassa ja oikealla tiellä. Tiedän sen siitä, että tuossa lapsuuteni mökissä edelleenkään minua ei huoleta yhtään mikään, tuntuu kuin kaikki ongelmat, surut ja murheet olisivat haihtuneet taivaan tuuliin. Tunnen sen saman turvallisuuden tunteen kuin lapsena, se oli turvapaikka, jossa sai hyvää ruokaa ja rakkautta. Ja mikä parasta, sai kuunnella iltaisin, kun mummi kertoi vanhoista ajoista ja omasta elämästään pienenä tyttönä.

Aina välillä pääsen osalliseksi pienten lastenlasteni kaitsemisesta. Joka ikinen kerta näen tai kuulen jotakin todella ihanaa tai omituista, joudun näyttelemään kuolevaa leopardia tai kaupantätiä, lentämään kuun ympäri tai olemaan potilaana sairaalassa. Ajatukset kirkastuvat, kun näitten kanssa touhuaa, silloin et todellakaan voi tehdä mitään muuta tai keskittyä mihinkään muuhun kuin siihen hetkeen, jossa olemme. Ja paljastut heti, jos et eläydy tarpeeksi.

 Ja mitä nämä nassikat sitten kertovat? Ilmiselvästi he tuovat terveisiä jostakin kaukaa! He kertovat tarinoita, joita he eivät ole voineet kuulla mistään. Kesken leikkien joku saattaa katsoa tyhjään eteiseen ja kysyä, että Kuka toi on? 3-vuotias huutaa keskellä yötä, että haluaa mennä kirkkoon kysymään Jeesukselta, onko tällä sisko. Ja kun kuulee, että todennäköisesti ei ole, alkaa tekoitkuisella äänellä kertoa, miten surullinen on asiasta.

 Pikkuveikka, 1 v., ei tietenkään osaa vielä puhua, mutta ”puhetta” tulee joskus solkenaan. 3-vuotias sisko ilmoittaa, että veikka puhuu ranskaa.

3-vuotias kysyy, haluaisinko minä mennä naimisiin. Kun vastaan myöntävästi, hän toteaa ettei se ole mahdollista, koska en ole pappi, vain papit voivat mennä naimisiin.

Näitä juttuja olisi jo pienen romaanin verran. Lapsen luovuus, iloisuus, spontaanius ja luottamus ovat todella maailmaasyleileviä ja olen todella onnellinen, että minulla on mahdollisuus aika ajoin olla niissä mukana. Kuin toinen maailma. Siinä sitten miettii, tuliko omille lapsille luettua tarpeeksi, olinko tarpeeksi läsnä, vastasinko kaikkiin kysymyksiin, rakastinko tarpeeksi? Eläydyinkö kuolevan leopardin rooliin ihan oikeasti, olisinko voinut syöttää niille enemmän luomua? Ja mitä vielä? Mutta kun asiasta nyt jo aikuisten lasteni kanssa keskustelen, ei ainakaan mitään suurempia puutteita tai vikoja kasvatusmetodeissani ollut (ehkä). Totta kai tein virheitä. Noudin neidit mm. kerran suoraan discon edestä vanhalla autollani, kun olisi pitänyt odottaa noin kilometrin päässä viiden kadunkulman päässä. Anteeksiantamatonta. Mutta se tapahtui siis vain kerran. Tai kun vein kouluun kesken tunnin kotiin unohtuneet nuotit, jumppakassin tai soittimen, tai luokkaretkikassaan juuri sinä päivänä kerättävän rahasumman. Koputin hiljaa oveen ja tunnistin luokasta oman lapseni, hänen kalpeutensa ja järkytyksestä laajentuneet pupillinsa paljastivat hänet oitis!

1. 

Sisko ja sen "ranskaa" puhuva pikkuveli!
Kuva: Niina Hörkkö, Hollola

 Hasta pronto!

Inventaario

 

Vuosi vaihtui ja kaikki me varmasti teimme yhteenvedon siitä, menikö vanha vuosi putkeen. Teimmekö kaikki ne jutut, joita itsellemme lupasimme? Löysimmekö sisäinen minämme, lopetimmeko maallisen hyvän perässä juoksemisen, soimmeko läheisillemme enemmän huomiota, lopetimmeko jatkuvan murehtimisen? Aloitimmeko vapaaehtoistyön, sen jota jo vuosia aikaisemmin olimme kaavailleet viimeistään viime vuonna tekevämme? Tervehdimmekö naapuriamme iloisena, kysyimmekö kollegalta, miten menee? Muistimmeko pitää huolta itsestämme? Luimmeko ne kirjat, joita suunnittelimme lukevamme, kävimmekö katsomassa ne näytelmät, jotka meitä oikeasti kiinnostivat? Armahtakaa silti itseänne, vaikka kaikki ne asiat, mitkä itsellenne lupasitte, eivät toteutuneetkaan. Aina voi palata lähtöpisteeseen ja ottaa uuden suunnan, muuttaa suunnitelmia tai tehdä jotakin ihan muuta.

Elämä soljuu eteenpäin, carpe diem, neuvoisin silti. Jos keskittyy siihen hetkeen, jossa elää ja ottaa siitä irti kaiken hyvän ja positiivisen – tarvitseeko muuta? Toisaalta, voiko elämä olla täysipainoista, jos ei ole päämäärää – tai pieniä päämääriä? Riittääkö, että elämme hetkessä? Mietinnän arvoista on myös se, mistä meidät ihan oikeasti muistetaan ja miten haluamme ihmisten meidät muistavan. Uskon, että siihen ei liity mitenkään omaisuuden määrä tai se mitä kaikkea joku ehtikään elämänsä aikana kerätä, vaan se, miten me käyttäydymme kanssaihmisiä kohtaan, miten kohtaamme toisen ihmisen. Toivon valoa ja rakkautta kaikkien elämään, ihan jokaisen! Synkimmässäkin sielussa elää valo, se on vain saatava sieltä esiin ja olen vakaasti sitä mieltä, että hyvä voittaa aina! Tai laitetaan se voittamaan! Positiivisen ajattelun voima on uskomaton kuin myös vetovoiman laki – hyvä palaa aina takaisin moninkertaisena! Tee päätös – pieni päämäärä tämäkin, että tänään en loukkaa ketään, en arvostele enkä soimaa, tänään kannustan työkaveriani, tänään kehun naapurin pikkulapsia, tänään hymyilen tuntemattomalle vastaantulijalle. Pieniä juttuja, mutta voi miten hyvä olon niistä saa myös itselleen! 

Ostin itselleni joululahjaksi Risto Suvannon kirjoittaman kirjan Talouskasvun jälkeen – filosofinen tarina ihmisen ahneudesta ja kasvun mahdollisuudesta. Sitä tässä nyt olen silmät ymmyrkäisinä lueskellut. Suvanto on Oikeusministeriön juristi ja on mm. puolustanut ihmisiä EU-tuomioistuimessa. Suvanto kiteyttää kirjassaan maailman nykytilan, hahmottelee uudenlaisen kehityspolun kohti tulevaisuutta, kyseenalaistaa Pekka Himasen teesit, globaalin markkinatalouden, modernin filosofian, kasvatus- ja kansantaloustieteen jne. Mielenkiintoista ja yleissivistävää! Kirjaa voi tilata mm.täältä www.cdon.fi

…………………………………….

Vuodenvaihteen yritin lepäillä, flunssa vähän vaivasi, ja muutenkin oli pakko ottaa vähän etäisyyttä, lukea toisten kirjoittamia kirjoja ja huomioida lähipiiriäni, kahvitella ja parantaa maailmaa, suunnitella tulevaa kesää ja elämää ylipäänsä. LÄHTÖ on saamassa jatkoa, niin monet ovat sitä tiedustelleet. Lähdön jälkeen ajattelin, että tämä on nyt tässä tämä kertomus, mutta yhtäkkiä huomasin, miten luontevaa olikin aloittaa tämä jatko-osa (työnimi PALUU), jota on nyt valmiina yli puolet. Paljon aikaa on mennyt taustamateriaalin työstämiseen, faktojen tarkistamiseen sun muuhun, mutta alkutalvesta (vai mikä tämä vuodenaika nyt oikein on!) menen Laihian mökin rauhaan kirjoittamaan, laitan tulet hellaan, kahvipannun tulelle ja avaan kannettavan tietokoneen ja annan tarinan viedä! Saan taas vähän aikaa elää jonkun muun elämää, laittaa ihmiset tekemään outoja ratkaisuja ja kulkemaan outoja polkuja, sellaisia, joita en ehkä itse uskaltaisi kulkea. Pakoa arjestako? Väittäisin niin!

Erilaisia näkökulmia ja Enkelit ensin

Itsenäisyys

Iloitsen Suomen itsenäisyydestä. Se on minunkin ikäpolvelleni jonkinlainen itsestäänselvyys. Meidän pitää olla kiitollisia, että meillä itsenäisyyden puolesta taistelleiden jälkeläisillä asiat ovat olleet paljon paremmin. Vai ovatko?  Vaikka sodasta tai sodista ei puhuttu, ainakaan minun mummoloissani, sota heijastui vielä vuosikymmenien päähän rauhan julistamisesta. Sota vammautti sekä fyysisesti että henkisesti. Vai voiko joku väittää, että vuodet rintamalla unohtuivat samana päivänä, kun rauha solmittiin ja taistelijat kotiutettiin? Uskon, että taistelujen tuoksinassa oli täysi työ pitää itsensä hengissä, noudattaa käskyjä, muuhun ei aikaa ollut, väsymys painoi silmäluomia. Kirje tai paketti kotoa oli kohokohta ja taas mentiin. Henkiseen ”huoltoon”, työnohjaukseen tai keskusteluihin mahdollisen terapeutin kanssa ei ollut aikaa eikä mahdollisuutta kuin ehkä vasta sodan päätyttyä, jos silloinkaan. Kotirintama joutui ottamaan vastaan rampautuneet isät, veljet ja aviomiehet. Sodasta palanneiden outo käytös, alkoholisoituminen ja traumat jäivät hoitamatta osaksi varmasti siitä syystä, että sodasta ei puhuttu. Ehkä haluttiin säästää lapset kauheuksilta, ehkä asia oli vielä liian lähellä, ehkä olit joutunut tappamaan saman ikäisen nuoren miehen kuin itse olit. 

Erilaisia näkökulmia

Olen itse keskustellut sodasta ja sota-ajasta lähinnä isoäitieni kanssa, koska isoisät vaikenivat. Isoäitini kertoivat sota-ajasta, siitä, minkälaista oli jäädä hoitamaan pikkulapsia, karjaa ja maita miesten lähdettyä, kun kaikesta oli puutetta. Amerikan sukulaiset lähettivät silkkimekkoja ja kukkahattuja, koska he eivät voineet ymmärtää, mitä täällä oikeasti olisi tarvittu. Joskus tuli kuulemma shampoota ja suklaata, voi sitä onnen päivää. Koska tiedonvälitys oli sota-aikana sanomalehtien ja radion varassa, todellinen kuva sodan kauhuista jäi (ehkä onneksi) hämärän peittoon, osaksi tietenkin myös sensuurin takia. Eli kaikki se tieto, mitä sota-ajasta on tajuntaani jäänyt, on pääasiassa isoäitieni kertomaa, hajatietoa sieltä täältä. Joskus oli vaikea ymmärtää, mistä oli kysymys. Minulla on muutamia valokuvia, jotka tekivät vaikutuksen jo ollessani aivan pieni. Isoisäni kotitalon pihassa Laihian Keskikylässä otettu valokuva esimerkiksi. Kuvassa ovat kaikki talon kuusi poikaa, joista nuorimmainen, vain 20-vuotias, makaa arkussa, muut veljet seisovat hänen vieressään. Voitto-isosetäni ei ehtinyt kauaa olla rintamalla, kun tark´ampujan luoti osui päähän. Perheen kaikki veljekset olivat sodassa, muut säästyivät, Voitto ei.

Enkelit ensin/Kallio-teatteri, Helsinki

Käsikirjoitus Ari-Pekka Miettinen

Maria            Aino Lavikainen

Josef            Ari-Pekka Miettinen

Ohjaus         Mari Mattsson

Musiikki       Enne Purovaara

Erilaisen näkökulman parin tuhannen vuoden takaisiin tapahtumiin tarjosi Helsingin Kallio-teatterin joulunäytelmä Enkelit ensin.  Näytelmässä valotettiin Josefin sielunmaisemaa, miehen, jonka vaimon ei pitänyt olla raskaana (hehän olivat vasta kihloissa). Josef epäilee Mariaa uskottomuudesta, mikä on tietenkin järkeenkäypää: jos minä en ole lapsen isä niin kuka sitten! Näytelmässä pariskunta riitelee ihan kuin mikä tahansa pariskunta, suhde on kriisissä. Josef ajaa raskaana olevan vaimonsa pois, mutta suree sitä, että Maria on nyt erämaassa villipetojen armoilla. Maria palaa, lapsi syntyy ja rakkaus voittaa. Jäin miettimään, minkälainen trauma jäi kalvamaan Josefin sisimpään. Noinkin voimakas tunnereaktio saattaa jäädä kytemään ja vähäinenkin epäilys myöhemmin voi saada Josefin pois tolaltaan. Pelkkää spekulaatiota, mutta tragedian aineksia, sanoisin.

Mietin myös mitä olisi tapahtunut, jos Josef olisi mustasukkaisuudessaan tarttunut esimerkiksi aseeseen, kuten Laihialla tapahtui. Mustasukkainen mies surmasi entisen avovaimonsa, tämän miesystävän ja lopuksi itsensä. Vain noin kahden kilometrin päässä mummolastani. Surullista. Ja turhaa. Tämäkään mies ei todennäköisesti pystynyt puhumaan traumastaan vaan teki nämä kauheat teot. Mutta kenenkään pään sisään ei voi mennä, eikä ketään voi ohjata hoitoon väkisin, vai voiko? Ihmiset reagoivat eri tavalla, toiset kestävät enemmän kuin toiset. Toisten harkintakyky pettää pienimmästäkin vastoinkäymisestä. 

Maria synnytti pojan. Lapsen isä oli Josef, puuseppä. Josef on aina jäänyt taka-alalle, hänhän on vain kulissi tässä kertomuksessa. Tuohon aikaan ei varmasti ollut mahdollisuutta odottaa lasta yksin ilman, että nainen tuomittiin huonoksi naiseksi, pahimmassa tapauksessa jätettiin yksin, hylättiin, eristettiin yhteisöstä. Joten Josef teki Mariasta kunniallisen naisen, he olivat perhe. Tarina on kiehtova ja ensimmäistä kertaa tajusin Josefin tuskan ja sen, miten petetty aviomies riutuu sen tosiasian edessä, että oma vaimo on saattanut pettää häntä jonkun toisen kanssa. Näytelmässä Maria ei alistunut, vaan esitti napakasti mielipiteensä ja teki omat ratkaisunsa. Kantavana voimana oli kuitenkin rakkaus, joka vie ihmiset yhteen. Intensiivinen näytelmä kontrabassoineen sopi kauniiseen Kallion kirkkoon ja katsojat jäivät pitkäksi aikaa keskustelemaan näytelmästä sekä keskenään että näyttelijöiden kanssa.

Näytelmässä oli myös mustiin pukeutunut hahmo, Epäluulo, joka myrkytti Josefin mielen. Joukko enkeleitä yritti vaimentaa Epäluuloa, mutta turhaan. Tässä vaiheessa tajusin, että yksi paha, vaikkakin saa vastaansa joukon hyviä, on voitolla. Näinhän se on usein elävässä elämässäkin, yksi ilkeilijä saattaa myrkyttää koko yhteisön omalla käytöksellään. Älkää antako sen yhden pahan painaa liikaa vaa´assa. Älkääkä ainakaan vastatko pahaan pahalla. Koska hyvä voittaa aina!

 

Rauhallisia joulunaluspäiviä kaikille tasapuolisesti!