Ian McEwan: Ikuinen rakkaus ja Patricia Cornwell: Pahan jäljillä

Ian McEwan (s. 1948): Ikuinen rakkaus, Otava, v. 1998

Tässä sitä taas ollaan, McEwanin seurassa, vaikka Sementtipuutarhan jälkeen vannoin, että en ikinä enää lue hänen kirjojaan. Vieläkään en ole hänen faninsa, en tiedä, mikä  mättää. Jokatapauksessa tartun hänen kirjoihinsa, ne vetävät puoleensa, ehkä niiden arvoituksellisuus antaa haasteita, koska hänen kirjoissaan mikään ei ole sitä, miltä näyttää.

Kyseessä on psykologinen jännityskertomus. Clarissa ja Joe, lapseton avopari, nauttii kesäpäivän lämmöstä piknikillä lähipuistossa. Puolen sivun seesteinen aloitus muuttuu hetkessä painajaiseksi. Lähistöllä tapahtunut ilmapallo-onnettomuus laukaisee uskomattoman tapahtumaketjun, jolla on pelottavat seuraukset. 

Onnettomuudessa kuolee kahden pienen lapsen isä. Paikalla häärää myös muiden silminnäkijöiden mukana Jed Parry-niminen mies, joka tekee tuttavuutta Joen kanssa, tai oikeastaan hän alkaa piinata Joeta ja väittää tämän katsoneen häntä ”sillä silmällä”.

Jed vannoo Jumalan nimeen ja alkaa käännyttää Joeta, koska uskoo, että pelastus tulee aivan varmasti hänellekin. Hän myös vannoo ikuista rakkauttaan Joehen. Mutta Joen tieteellinen maailmankatsomus panee käännytystä vastaan, hän on neuvoton, koska Jed Parry lähettää useita viestejä ja kirjeitä per viikko. Sekä vaanii Clarissan ja Joen talon lähettyvillä. Clarissa ei ole koskaan nähnyt koko miestä ja hän alkaa epäillä Joen mielenterveyttä. Avioliitto alkaa rakoilla. Jed Parry on uhannut ”ryhtyä toimenpiteisiin”.

Joe on tiedemies ja alkaa tutkia Parryn mahdollista taudinkuvaa ja löytää de Clérambaultin oireyhtymän. Siinä henkilöllä on harhaluuloja toisen henkilön rakkauden kohteena olemisesta ja syyttää kohdetta (nyt siis Joeta) aloitteentekijäksi. Henkilö on kehitellyt itselleen usein uuden psyykkisen todellisuuden. Syynä saattaa olla kykenemättömyys kiinteiden ihmissuhteiden luomiseen, vaikea isä-suhde jne. Joe hankkii aseen, koska pelkää tosissaan Parryn mahdollisia toimenpiteitä.

Tässä kohden googlaan sanan  erotomania = De Clérambaultin oireyhtymä. Kyse ei ole hiipivästä hulluudesta vaan tauti puhkeaa äkillisesti esim. jonkin traumaattisen kokemuksen seurauksena. Katalysaattorina toimi tässä tapauksessa (ehkä) kuumailmapallo-onnettomuus, joka vaati kuolonuhrin.

Ikuinen rakkaus on mielenkiintoinen ihmismielen syövereihin uppoutuva romaani, joka antaa paljon ajattelemisen aihetta. Kirja tempasi mukaansa ensilehdiltä, vaikka välillä oli puuduttavaa lukea Joen yksityiskohtaisia ajatuksenjuoksuja sekä Parryn pitkiä vuodatuksia käännytyskirjeissään, näitä olisi pitänyt mielestäni karsia. Mutta McEwan osaa asiansa. Juuri kun olet turhautumassa näihin sepustuksiin, tulee käänne, joka avaa tarinaan aivan uusia näkökulmia. Tosin aluksi oli vaikea tajuta, oliko Parry kiinnostunut Joesta eroottisessa mielessä, vai ei. Joka tapauksessa kyse on piinaavasta ja sairaalloisesta kiintymyksestä ja lopulta Joe muuttuu itse vainoharhaiseksi ja lukijan on vaikea pysyä tarinankuljetuksen virrassa mukana. Kuka tässä kertomuksessa on sairas, piinaava Jed Parry vain pakkomielteinen Joe?

Lukulistalla on seuraavaksi mm. McEwanin Rannalla, jota on kehuttu hänen parhaakseen. Mutta ei vielä. Ikuisen rakkauden jälkeen oloni on sekava ja turhautunut. Kenelle McEwan näitä kirjoja kirjoittaa? Sitä nyt tässä pohdin.

Mummolan epämääräisestä kirjakasasta valitsin sadepäivän lukemiseksi minulle tuiki tuntemattoman Patricia Cornwellin Pahan jäljillä, Otava, v. 2004. Tai en siis ole koskaan häneltä mitään lukenut.

Patricia Cornwell (s. 1956) on yhdysvaltalainen jännityskirjailija, joka toimi ennen kirjailijaksi ryhtymistä rikosreportterina sekä avustajana kuolinsyyntutkijan toimistossa. Ja sitten huh!huh! Saatan olla sivistymätön, valikoiva ja hienosteleva lukija, kun tämä Kay Scarpetta nyt ei oikein natsannut. Mihin kategoriaan Cornwellin kirjat oikein kuuluvat, kuitenkin hän on näitä kirjoittanut jo parisenkymmentä? Scarpetta on kuolinsyyntutkija ja voisin tämän kirjan perusteella suorittaa alemman patologintutkinnon, niin yksityiskohtaista ja niin tarkkaa ja oksettavaa oli ruumiinavausten ja avauksissa käytettävien välineiden kuvaus. Nämä ovat naisten romaaneja - kuulemma. Money talks, sillä naisethan ostavat suurimman osan maailman kirjoista ja Cornwellhän todellakin myy. Ja totta kai Cornwell kirjoittaa siitä, minkä parhaiten hallitsee. Ehkä minäkin brassailisin ruumiinavaussanastolla, jos olisin sen alan ihminen.

Tapahtumat sijoittuvat kolmelle näyttämölle ympäri Yhdysvaltoja, henkilögalleria on moninainen ja uusia tyyppejä marssitetaan tupaan jatkuvalla syötöllä. Sekavaa ja omituista. Suurta pahaa metsästetään intensiivisesti, mutta pahantekijöiden motiiveja ja taustoja ei kerrota sen kummemmin. Ihan kuin kaikkien pitäisi ihan varmuuden vuoksi pelätä. Ja murhaaja paljastuu ihan kuin sattumalta, mutta ei syvennytä tapahtumiin miksi?-periaatteella. Mutta tämähän on minun mielipiteeni, näin minä tämän koin. Mutta nyt tiedän, kuka on Kay Scarpetta! Päivää ja näkemiin! Palaan perinteisten dekkarien äärelle, siellä sentään vallitsevat edes jonkinlaiset lainalaisuudet. Ihmisiä ei niissä pelotella ulkoisella pahalla siinä mielessä kuin ainakin tässä Cornwellin romaanissa.

Syysprinssi:Anja Kauranen

Anja Kauranen  (s. 1954): Syysprinssi, WSOY 1996, 126 s.

Syysprinssi  kuvaa  kirjailija Harri Sirolan ja kirjailija Anja Kaurasen (nyk. Snellman) suhdetta. Sana suhde on tässä tapauksessa mielestäni liian sovinnainen. Pikemminkin kyseessä oli repivä ja traaginen rakkaustarina, jossa pääosaa esitti Harri Sirola, viina  ja huumeet. Nuoret kirjallisuuden opiskelijat tapasivat pääkaupunkiseudulla opiskelijapiireissä ja olivat vannoutuneita punk-aatteen kannattajia. Jotenkin tuntui, että he kilpailivat keskenään siitä kumpi kauhistuttaa yleisöään enemmän. Sirola esiintyi mielellään ilkosillaan vain hattu päässä, Kaurasesta käytettiin kuvaavasti nimeä Punkin papitar.

Punk-ideologiaan (toimi nyt, harkitse myöhemmin) kuului yleisen paheksunnan herättäminen ja moraaliset rimanalitukset. Yksi motto ylitse muiden oli: ”Emme kannata ketään emmekä mitään, olkaamme siis ulalla.”

Syysprinssi eli siivottomassa kellariasunnossa Eirassa maanista teiteilijaelämää. Ovia ei koskaan lukittu, ihmisiä lappoi sisään ja ulos. Päivä- ja yökausien päämäärätön haahuilu, viina ja huumeet tekivät tehtävänsä. V. 1958 syntynyt Sirola oli hyvästä perheestä, älykäs ja lahjakas nuorimies, jossa Kauranen löysi sielunkumppanin. En ihmettele, että hän joutui tyystin tämän hoikan, levottoman miehen valtaan.

Kaurasen teksti on hämmentävää tunteiden, tuoksujen ja aistien pikkutarkkaa kuvausta. Ei voi kuin ihailla. 126 sivua on juuri riittävä, siinä ei ole mitään ylimääräistä, ei mitään, jonka soisi olevan toisin. Siinä on kaikki, rakkauden alku ja loppu, masennus ja Sirolan joutuminen Lapinlahden mielisairaalaan. Syysprinssi ilmestyi v. 1996. Harri Sirola hyppäsi Kampissa metron alle elokuussa 2001. Hän oli lähtenyt Lapinlahden sairaalasta ilman papereita.

Oli ihanaa lukea Kaurasen tekstiä, niin iholle se tuli. 

Vaikka rakastavaisten tiet olivat eronneet aikoja sitten, Kauranen vieraili toistuvasti Lapinlahdella. Yhtäkkiä nykyisyys peittosi menneisyyden, oli vain tapaamiset ja keskustelut, joiden taso vaihteli vierailu vierailulta johtuen Sirolan kulloisestakin tajunnantasosta (hän sai sähkösokkeja), joskus hän muisti menneisyydestään pieniä palasia, joskus ei mitään.

Syysprinssi-romaanista tehdään elokuva, joka saa ensi-iltansa syksyllä 2016. Anja Kaurasta esittää Laura Birn. Trailerin perusteella olisin halunnut naispääosaan esimerkiksi Elena Leeven. Birn on varmasti hyvä näyttelijä, mutta kirjan perusteella olisi rooliin kaivattu enemmän ytyä, paloa ja kiihkoa. Harri Sirolaa esittää Lauri Tilkanen. 

Tässä elokuvan traileri:

https://www.youtube.com/watch?v=ZlGmmRFiKI0

”Minä herään öisin vain ihmettelemään hänen rauhallisuuttaan, minä katson häntä kuin nukkuvaa lastani. Hiukset pörrössä, levollinen suunseutu, sileä otsa, huulet aavistuksen raollaan. Minä hyväilen tyyntä yöprinssiäni. Vain nukkuessaan tai rakastelun jälkeen hän on sellainen.”

Vaikka kyse on kahden ihmisen rakkaudesta, joka päättyi traagisesti, tällaisen rakkauden edessä ei voi kuin nöyrtyä ja antaa tekstin viedä. Nyt mietin omia rakkauksiani ja sitä, millä asteikolla tai tunneskaalalla vertaisin niitä tähän romaanin ainutkertaiseen rakkauteen. Ehkä kerron sen teille joskus. Tosin seuraavassa romaanissani on kyllä melko kattava kuvaus nuoruudesta, en väitä että se olisi prikulleen minun nuoruuteni kuvaus, mutta ...

Kuvassa on myös Ian McEwanin Ikuinen rakkaus, siitä myöhemmin.

Kiinalainen juttu/Pasi Pekkola: Lohikäärmeen värit

Pasi Pekkola: Lohikäärmeen värit, 2015, Otava

Pasi Pekkola on lahtelainen v. 1981 syntynyt kirjailija, joka ensi teoksellaan Unelmasieppaaja (2013) oli ehdokkaana Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnon saajaksi. Kirjailija Harri Sirola kummittelee Unelmasieppaajassa, tosin fiktiivisenä henkilönä, tätä kaikki piirit eivät ihan nikottelematta nielaisseet.

Valotan tässä Sirolan elämänkuvioita sen takia, että näillä idoleilla ja heidän elämänkuvioillaan saattaa olla itse kullekin kauaskantoisia seurauksia, niin hyvässä kuin pahassa, he ja heidän elämänkuvionsa jäävät alitajuntaamme. Sirola oli ollut vuosia Pekkolan idoli ja kun hän 20-vuotiaana kuuli, että Sirola on tehnyt itsemurhan hyppäämällä Kampissa metron alle vain 43-vuotiaana, hetki oli veretseisauttava. Sirola ei löytänyt paikkaansa maailmassa, vaikka kirjailijanura alkoi loistavasti Abiturientti-romaanilla (1980, WSOY.) Sirolan syvä masennus saattoi olla osasyynä tähän tragediaan. Mainittakoon, että Sirola oli Anja Kaurasen rakastettu (nyk. Snellman). Snellman kirjoitti pienoisromaanin Syysprinssi (1996), jossa hän dokumentinomaisesti valottaa heidän suhdettaan.

Mutta nyt Pasi Pekkolaan ja Lohikäärmeen väreihin. Lukukokemus oli sekä antoisa että hämmentävä. Tapahtumat sijoittuvat eri vuosikymmenille ja akselille Helsinki – Shanghai – Neljän tuulen kylä Kiinan maaseudulla. Pekkola kuvaa niin tarkkaan ja taianomaisesti Shanghain vilinää, että aistin kaikki sen tuhannet tuoksut, liikenteen melun, ihmisten äänet … En ole koskaan käynyt Pariisia suuremassa kaupungissa enkä voi kuin mielikuvitella, minkälaista elämä Shanghaissa voi pahimmillaan ja parhaimmillaan olla; ei hetken rauhaa minään vuorokauden aikana. Paljon houkutuksia, värejä, ystäviä, yksinäisyyttä, prostituutiota, luxusta – kaikki yhtenä sekamelskana. Väkiluvultaan maailman suurin kaupunki, yli 20 miljoonaa asukasta, tarkoittaa myös sitä, että autokanta kasvaa kilpaa väkiluvun kanssa, joten saastuminen on tosiasia.

Eli tällaisessa ympäristössä Pekkola on kirjansa kirjoittanut, näköalapaikalla. Kyseessä on draama. Suomalainen Tomi tapaa prostituoidun, Pikku-Lohikäärmeen (Xiaolong), jonka houkuttelee kanssaan Suomeen. Nainen on raskaana ja hän uskottelee, että lapsi on Tomin, koska haluaa lapselleen paremman elämän. Mutta… Suomi on hiljainen, ihmiset rujoja, on pimeää ja kylmää, myös Tomin kylmyys surettaa Xiaolongia. Ja sitten hän toteuttaa suunnitelmansa, hän jättää Tomin ja Kimi-vauvan ja palaa Kiinaan rakkautensa ja lapsensa isän luo (tosin Kimin oikea isä ei saa koskaan tietää Kimistä). Kimi varttuu Suomessa isänsä hoidossa aikamieheksi ja eräänä päivänä hän päättää lähteä etsimään äitiään. Monien mutkien kautta hänen kulkunsa johtaa Neljän tuulen kylään, äidin kotikylään. Äidin tunteneet alkavat valottaa hänen lapsuuttaan ja nuoruuttaan sekä äidin isän elämää. Ja nyt tullaankin asian ytimeen, sanoisin. Mao Tsetung ja kulttuurivallankumoukseen, jonka tapahtumia Pekkola kuvaa pienen ihmisen näkökulmasta.

Mao tuli valtaan v. 1949.  Punakaartilaiset kävivät intellektuellien ja maan johtajien kimppuun ja maa vajosi anarkiaan. Kulttuurivallankumous vaati n. miljoona uhria ja tilanne erityisesti kaupungeissa muuttui täydeksi sekasortoiseksi kaaokseksi, jota ei enää johtanut kukaan, ei edes itse Mao. Mao kuoli v. 1976 ja kulttuurivallankumous päättyi. Pieni punainen kirja oli oltava joka ikisellä kiinalaisella taskussaan, vain Raamattua oli painettu maailmassa enemmän. Ja kansa lauloi Itä on punainen – laulua joka kylässä ja notkelmassa. Tiedän, että Pekkola on päässyt keskustelemaan tästä ajanjaksosta niiden kiinalaisten kanssa, jotka ovat kulttuurivallankumouksen mielivaltaiset kauhut kokeneet. Tätä kirjaa tuskin kiinaksi käännetään, ihme olisi jos näin tapahtuisi. Siinä missä omaan historiaamme palataan jatkuvasti sekä tieto- että kaunokirjallisuudessa, Kiinassa asiat ovat vieläkin tabuja ja edelleen taiteilijat menevät sensuurimankelin läpi. Kauheuksien, mielivaltaisten väkivallantekojen ja raakuuksien jälkeen elämää oli jatkettava ihan kuin mitään ei olisi koskaan tapahtunutkaan. Tämä oli kirjan rankinta luettavaa. Ja miten taitavasti ja yksityiskohtaisesti Pekkola kuvaa tapahtumia, syitä ja seurauksia, ihmisiä, lapsia ja lasten ja aikuisten mielenliikkeitä, prostituutiota ja ihmisten ratkaisuja ketään tuomitsematta. Elämän oli jatkuttava.

Xiaolong: ”Emme voi estää surun lintuja lentämästä päämme yli, mutta voimme estää niitä pesimästä hiuksiimme.”

Voisin kysyä Pasi Pekkolalta, jos hänet tapaisin, oliko kirjan lopun ratkaisu juuri niin kuin hän oli sen ajatellut, vai joutuiko/halusiko hän muuttaa sitä jostakin syystä.  Xiaolongin kokemus Suomen ankeudesta oli ehkä hieman kliseinen, varsinainen jöröjukkien maa. Kyseisen kuvauksen perusteella en ehkä haluaisi asua maassa nimeltä Suomi. Tosin vuosi oli 1983 ja ilmapiiri tuolloin vielä nurkkakuntainen ja muualta tulleita vieroksuvampi kuin nykyään (tästä en nykyään kyllä olisi enää niinkään varma). Ja kokemushan oli kiinalaisen nuoren naisen, joka kotimaassaan oli tottunut siihen, että aina oli ihmisiä ympärillä. Nyt hän käytännöllisesti katsoen eli pienen vauvan kanssa kahdestaan, koska Tomi oli paljon työmatkoilla. Mietin, mitä olisin itse tehnyt vastaavassa tilanteessa, enkä löydä nyt vastausta. Häviäisinkö jälkiä jättämättä, jättäisinkö lapseni? Lähtisinkö takaisin suuren rakkauteni luo silläkin uhalla, että rakkaus on saattanut muuttua, että se olikin vain unelma, joka ei ehkä toteudukaan? Mikä on uhrauksen hinta ja voiko näitten ratkaisujen kanssa elää normaalia elämää?

Todennäköisesti kirjaa on kirjoitettu/muokattu sekä Suomessa että Kiinassa, nämä eri maissa kirjoitetut osiot jotenkin ”paljastuivat”, ehkä olen väärässä. Itselleni kirjoitusympäristö on tosi tärkeä. Minun pitää olla siellä, mistä kirjoitan ja mihin tarinani liittyy, jotenkin se vain on helpompaa. Pasi Pekkolasta en tiedä. Hän on saattanut sittenkin kirjoittaa tämän upean romaanin Kiinassa, jossa hän työskenteli muutaman vuoden.

Suosittelen lämpimästi tätä ihanaa kirjaa, joka on täynnä draamaa, kärsimystä ja taistelua, mutta myös selviytymistä. Mielenkiinnolla odotan Pekkolan seuraavaa romaania. Uskon, että Kiinalla on siinäkin osansa.

Modianon matkassa muistin syövereihin: Jotta et eksyisi näillä kulmilla

Patrick Modiano (s. 1945): Jotta et eksyisi näillä kulmilla, WSOY 2015, 136 s.

Patrick Modiano sai Nobel-palkinnon v. 2014 ja hän on kirjoittanut kymmeniä romaaneja ja novellikokoelmia. Modianoa sanotaan muistamisen mestariksi.

Kirjassa kirjailija Jean Daragane hukkaa osoitekirjansa junamatkalla. Aikojen päästä joku mieshenkilö soittaa hänelle ja kertoo löytäneensä kirjan. Hän on löytänyt kirjasta erään henkilön nimen ja on kiinnostunut, mistä Daragane on hänet kirjaansa napannut.

Soittaja haluaa ehdottomasti tavata, mutta Daragane empii, koska on vaistoavinaan miehessä jotakin outoa ja uhkaavaa. He sopivat tapaamisen kahvilaan.

Daragane on syrjäänvetäytyvä, yksinasuva, ihmisiä kartteleva keski-ikäinen herrasmies. Hänellä on kaksi majapaikkaakin, jotta voi tarpeen tullen “paeta” toiseen niistä. Osoitekirjassa oli yksi nimi, jonka soittaja ottaa esille, Torstel. Tämä samainen nimi on esiintynyt Daraganen kirjoittamassa kirjassa Kesän pimeys, jonka sisällön kirjailija itse hädin tuskin muistaa.

Kahvilaan saapuu mies ja nainen. Mies on nimeltään Gilles Ottolini ja nainen (joka ilmeisesti on seuralainen) on nimeltään Chantal Grippay. Mies pyytää Daraganen apua erään tapauksen selvittämisessä. Nainen ojentaa valokuvan, joka esittä pientä poikaa ja Daragane oivaltaa pian, että kuva esittää häntä. Nainen tuntuu pelkäävän miestä ja ilmoittaa Daraganelle tulevansa yöllä salaa häntä tapaamaan.

Muistikuviin astuu Annie Astrand –niminen henkilö, jonka Daragane hämärästi muistaa toimineen ikään kuin äidin korvikkeena jonkin aikaa, kun hän oli pieni poika. He tapaavat 15 vuoden jälkeen.

Tarina etenee verkkaisesti, mutta kuitenkin sen verran tapahtuu, että jännite pitää. Tai tapahtuu ja tapahtuu. Tapahtumat keskittyvät Pariisiin, oikeastaan melko suppealle alueelle, kadunnimet vilisevät sivu sivulta ja oli pakko ottaa Pariisin kartta esiin, jotta pysyi kärryillä missä päin milloinkin kuljettiin, joko konkreettisesti tai  muistoissa. Mieleen nousee väkisinkin Modianon Villa Triste, siinäkin haahuillaan muistojen kanssa/perässä ja jotenkin ollaan hukassa, ote lipsuu. Ote lipsui siis lähinnä minulta.

Kirjassa liikutaan nykypäivässä, lähimenneisyydessä ja lapsuudessa, siis kolmella aikatasolla. Ei mikään helppo kirja, mutta miksi pitäisi. Ainakin oli ajatuksia herättävä, vaikka jotenkin hävitin punaisen langan moneenkin otteeseen. Kirjassa yritettiin tavoittaa jotakin. Oliko se muisto, muistikuva, tunnelma tai kipeä tosiasia, jokin selvittämätön menneisyyteen liittyvä yksityiskohta? Usein itsekin muistelen (tai yritän ainakin) menneisyyden tapahtumia ja ihmisiä, jotka kävivät elämässäni ja hävisivät jonnekin, kunnes he joskus putkahtavat alitajunnasta ja saatan miettiä, että mitä heille oikeastaan kuuluu, missä he ovat ja ovatko elossa. Jotkut yrittävät rakentaa elämänmittaista ja loogista kertomusta omista muistoistaan/muistikuvistaan. Jos muistamme vain palasia tai pieniä kohtauksia ja tuokioita, se saattaa olla enemmän kuin vaikeaa. Tiedän ihmisiä, jotka sanovat, ettei heillä ole mitään muistikuvaa siitä, kun olivat alle kouluikäisiä. Ei, vaikka hänelle kerrottaisiin, että kai muistat kun olimme Espanjassa, tai kun kävimme tähtitornissa. Mutta -  ei mitään. Silloin tulee väkisinkin ajatelleeksi,  onko unohtaminen sittenkin parempi kuin ne muistot, jotka saattaisivat vanhoinakin haavoittaa ja lisätä tuskaa. Ja kuka takaa, että muistamme oikein.

“Miksi joillakin ihmisillä, joista emme tiedä mitään, jotka tapaamme vain kerran ja joita sen jälkeen emme enää näe, on kulisseissa niin tärkeä merkitys elämässämme?

Näitä mietteitä toi tämä kirja pintaan. Vähäinen sivumäärä, mutta luin todella hitaasti, pariinkin otteeseen ja lisäksi palasin moniin kohtiin. Tästä saisi hienovaraisen, eleettömän kaurismäkeläisen leffan. Tiedän jo, ketkä siinä näyttelesivät.

 ..........

Lahden kaupunginkirjastossa on jatkuva poistokirjojen myynti, 1 euro/kpl. Tänään ostin Hannu Väisäsen v. 2013 ilmestyneen Taivaanvartijat. Ja nyt jo poistettujen kärrissä! 

12.5.2016 osallistuin Salpausselän kirjailijat ry:n järjestämään tilaisuuteen Sibeliustalon saunakabinetissa. Kuulimme Hollolan Lahti -lehden päätoimittajan Sauli Hirvosen mietteitä (hän on myös Lahti Seuran puheenjohtaja). Kirjailija Pasi Pekkola kertoi kirjansa Lohikäärmeen värit kirjoitusprosessista ja avasi kuulijoille Kiinaa ja sen historiaa. Jippii! Tänään sain kirjastosta kyseisen kirjan, jota olin jonottanut jo tovin.

Huomenna taas perimmäisten kysymysten äärelle eli landelle. Meinasin ostaa siemenperunoita viikonloppuna Helsingistä 4 euroa/kilo mutta tänään pyöräilin Lahen torille ja siellähän niitä oli kaikenlaisia, siis erilaisia, 1 euro/kilo.

Kuvataiteilija Marjo-Riitta Olanderin maalaus Hiljaisuus vuodelta 2011 sopii tähän Modianon utuiseen tunnelmaan paremmin kuin hyvin.

inkwithin

Sovitus/Ian McEwan

Ian McEwan (s. 1948): Sovitus (Atonement) Otava v. 2002, 8. painos v. 2008 (541 s.)

Olen aikaisemmin arvioinut McEwanin kirjoja Sementtipuutarha ja Lapsen oikeus. Nyt tartuin tähän mielipiteitä jakavaan Sovitukseen. Elokuvaa en ole nähnyt, mutta kirjan jälkeen saatan etsiä sen käsiini. Luin myös Vieraan turvan, tästä joskus myöhemmin.

Sovitus oli minusta vaikea kirja, enkä edes tiedä miksi. Suuria tunteita, rakkautta, odottamista, valheita, viipyilevää tilanteiden ja ihmissuhteiden kuvausta. Alkuasetelmassa eletään vuotta 1935 Tallis-nimisen perheen maatilalla Englannissa. Maata vaivaa helle ja Ewan kuvaakin näitä hikisiä päiviä pikkutarkkaan ja taianomaisesti, aika on pysähtynyt. Perheen isä on jossakin kaukana töissä ja Emily-äiti yrittää sairaudestaan (migreeni) huolimatta pitää lankoja käsissään. Tilalle saapuu vielä sukulaisperhe, jonka 9-vuotiaat kaksospojat katoavat. Etsijät hajaantuvat kuka minnekin ja illan tuoksinassa veljesten isosisko Lola raiskataan. 13-vuotias Briony Tallis valehtelee tunteneensa raiskaajan – oman Cecilia-siskon poikaystävän, Tallisien siivoojan pojan Robbien, johon Briony on itsekin rakastunut. Briony, jonka haveena on tulla kirjailijaksi, elää haavemaailmassa eikä ymmärrä valheensa seurauksia, hänhän on lapsi vielä. Tähän alkuasetelmaan oli mielestäni uhrattu liikaa sivuja ja välillä tuli uskonpuute – miksi tarina ei etene. Mutta jännite piti ja antoi vihjeen tulevasta, joten täytyihän tämä nyt lukea.

Robbie vangitaan. Sota alkaa ja Robbie lähtee vankeudesta rintamalle. Cecilia lupaa odottaa Robbieta. Sota antaa Robbielle muuta ajateltavaa. Sen kauheudet kuvataan yksityiskohtaisesti. Englannin armeija perääntyy. Dunkerquesta joukot evakuoidaan Englannin puolelle. Saksalaiset pommittavat perääntyviä joukkoja, tanner on täynnä haavoittuneita ja kuolleita. Mieletöntä sotaa ja sen seurauksia kuvataan niin yksityiskohtaisesti, että kirjasta muodostui mielestäni sodanvastainen kannanotto, jossa yksittäisellä ihmisellä ei ole minkäänlaista sananvaltaa puhumattakaan, että kukaan olisi voinut elää tuona aikana elämäänsä toisin.

Briony Tallis kouluttautuu sairaanhoitajaksi ja Dunkerquesta evakuoituja haavoittuneita tuodaan Lontoon sairaaloihin.( Tässäkin olisi mielestäni vähempikin tilanteen ja kauheuksien kuvailu riittänyt.) Hoitajat tekevät työtään uupuneina. Briony työskentelee äärirajoilla, ehkäpä hän näin ollen haluaa hyvittää/sovittaa valheensa. Lopulta Briony kerää rohkeutensa ja päättää keskustella Cecilia-siskon ja Robbien kanssa. Mutta onko anteeksianto mahdollista?

Ja sitten ollaankin Lontoossa v. 1999. Briony on nyt 77-vuotias, keho ja mieli ovat alkaneet rappeutua. Koko suku on kutsuttu juhlistamaan tämän kuuluisan kirjailijan syntymäpäiviä hotelliksi muuttuneeseen entiseen kotikartanoon.

Pidin paljon McEwanin kielestä, kielikuvista, herkkien hetkien ja tunnelmien kuvailuista. McEwan kuvaa hienosti ihmisen vanhenemista, elämän rajallisuutta ja luopumista.

Jos nyt jotakin negatiivista osaisi sanoa, niin ehkä jonkinlainen tiivistäminen varsinkin alussa, kun kartanoelämää kuvataan satojen sivujen verran, olisi ollut paikallaan, meinasi jo tulla uskon puute!. Ja toisaalta, Robbie on kärsinyt valheen takia hirvittävän vääryyden ja olisin jotenkin olettanut/toivonut, että hänen vihansa ja katkeruutensa olisi tullut paremmin esiin. Välillä tuntui, että hän suhtautui koko juttuun välinpitämättömästi, kohtalonomaisesti. Mutta kirjailijahan se kirjoittaa tarinoita ja päättää pääosin itse, minkälainen on lopputulos. Ja kun olet monta kirjaa kirjoittanut, alkaa olla jo näkemystä siitä, miten haluaa asiat ilmaista. Ehkä en katsokaan elokuvaa, vaikka se on saanut positiivisen vastaanoton. Kirja muuttui elokuvaksi pääni sisällä, joten katselen sitä varmaan vielä pitkään sen jälkeen, kun viimeinenkin sivu on luettu.

Oma pienoisromaanikäsikirjoitukseni (työnimi Onnenmaa) tuli arvostelupalvelusta ja nyt on todella onnellinen olo, mutta siitä sitten joskus myöhemmin! Nimestään huolimatta Onnenmaassa seikkaillaan kaikkea muuta kuin onnellisissa merkeissä. Takki on jotenkin tyhjä ja on pakko keskittyä johonkin konkreettiseen, korujen tekemiseen, kuntoiluun ja ystävien tapaamiseen. Ja lukemiseen, totta kai - tai ylipäänsä kaikkeen muuhun kuin kirjoittamiseen, koska esteitä tulee eteen jatkuvalla syötöllä ja jos ei tule, niin niitä voi aina keksiä! 

Modiano: Surun huvila ja Nissinen: Sitomisen taito + Pink Floyd

Patrick Modiano (s. 1945): Villa Triste, suom. v. 1977, ilm. 1975, WSOY

Ranskalainen Patrick Modiano on minulle aivan uusi tuttavuus. Eli Villa Triste on ensimmäinen, jonka häneltä nyt olen lukenut. Hänen mittavasta tuotannostaan on suomennettu neljä muuta kirjaa, joista on todella pidetty:

Kehäbulevardit, 1972/Hämärien puotien kuja, 1978/Nuoruus, 1986/Kadonnut kortteli, 1987, Jotta et eksyisi näillä kulmilla, 2015. Viimeisen on suomentanut Lotta Toivanen, muut Jorma Kapari.

Modianon äiti oli belgialainen, isä Italian juutalainen. Hänen taustansa näkyy ainakin Villa Tristessä ja otaksuisin, että muissakin teoksissa.

Ensimmäiset kymmenet sivut luin ihmetyksen vallassa; mitä? kuka? missä? Missä on punainen lanka? Teksti lipui ohitseni, enkä saanut siihen minkäänlaista otetta. 

Mutta sitten teksti alkaa avautua ja luin kirjan loppuun  haltioituneena. Victorin ja Yvonnen tarina saa tuulta siipiensä alle, eikä muuta tarvita. Tarina sijoittuu 1960-luvulle. Eletään, tai oikeammin oleskellaan, ranskalaisessa pikkukylässä, lähellä Sveitsin rajaa. Algerian sota uhkaa, ihmiset ovat irrallisia ja vieraita jopa itselleen, sekalaisessa seurueessa on sekä koomisia että traagisia hahmoja ja tapahtumia. Seurue muodostuu pääosin tyhjäntoimittajista, joiden aika menee siihen, että ei varsinaisesti tehdä mitään, haahuillaan ja maleksitaan, odotetaan jotakin tapahtuvaksi tai ollaan jotakin paossa.

Kaksitoista vuotta myöhemmin, kun melkein kaikki on jo unohtunut, Victor palaa samaan kylään. Hän muistelee ihmisiä, katuja, tapahtumia ja Yvonnen kanssa viettämiään raukeita kesäpäiviä. Victor elää muistoissa, utuisissa tunnelmissa, kaikki on jotenkin kääritty hämärän verkkoon. Mikä on totuus? Victor on keksinyt itselleen uuden identiteetin ja uuden historian. Hän on kadottanut isänsä jo varhain ja tuntuu, että hän on jotenkin hukassa. Yvonnen kanssa tohtori Meinthen huvilassa (Villa Triste) viettämänsä aika edusti Victorille yhtä aikakautta, joka on vääjäämättömästi ohi.

Hienoa tekstiä, totta tosiaan -  mutta - olisiko sittenkin pitänyt lukea jokin muu Modianon kirja ennen tätä? Sitä nyt mietin. Välillä tuntui kuin olisin lukenut näytelmäkäsikirjoitusta, niin tarkkaan oli miljööt, esineet, valaistus jne. kuvattu.

Esim. s. 137: ”Setä laski hanasta vettä. Koira oli nukahtanut jalkojeni juureen. Näen tarkkaan tuon ruokasalin. Seinillä oli tapetit, joissa oli kolme kuviota: punaisia ruusuja, muratti ja lintuja. Tapetti oli vähän haalistunut ja sen pohjaväri oli beige tai valkoinen. Pyöreä kattolamppu oli puuta ja siinä oli kymmenkunta lamppua pergamenttivarjostimineen. Lämmin kullankeltainen valo.”

Koska olen visualisti, minua tällainen kuvailu viehättää. Mutta että joku alle kaksikymppinen nuorukainen tarkkailee ympäristöään ja huomioi tapetin kaikki kuviotkin näin tarkkaan, siinä on ihmetyksen aihetta.

Muistot, muistikuvat ja menneisyys sekoittuvat Victorin päässä. Tapahtumat sijoittuvat kesään, mutta silti en näe aurinkoa vaan jonkinlaisen utuisen ja hämärän maiseman. Kirjan nimessä olen aistivinani symboliikkaa, ehkä Villa Triste onkin itse kunkin sisin, jonne suru on tullut jäädäkseen. Itse ajattelen näin: ”Kumpi on armollisempaa, muistaa vai unohtaa?”

Saija Nissinen (s. 1963): Sitomisen taito, novellikokoelma, v. 2012, Atena.

Täytyy myöntää, että novelleja en ole lukenut aktiivisesti kuin ihan parina viime vuotena. ja yhä ne ovat minulle vaikea osa-alue. Toisaalta novellikokoelmia ei mielestäni ole ollut tarjolla tasavertaisesti muun kaunokirjallisuuden joukossa. Voi olla että olen väärässä. Eikö novelli myy? Vaikka Alice Munro sai Nobelin juuri novelliensa ansiosta, ei Suomessa novelli ole nostanut päätään toivotulla tavalla. Vaikka olen impulsiivinen, tykkään paksuista romaaneista, ja siksi novelli on mielestäni jotenkin liian ”nopea”. Ja juuri kun meinaat päästä jyvälle niin tarina loppuu.

Olen lukenut myös vannoutuneiden prosaistien novelleja ja täytyy sanoa, että novelli on vaikea laji, eikä se välttämättä onnistu kuin asiaan vihkiytyneeltä. Novellissa on aivan omanlaiset lainalaisuutensa. Eksposition eli juonitoiminnan aloituksen pitäisi antaa tarpeeksi tietoa, että tarina ymmärrettäisiin. Muutamat novellit ehtivät noin puoleen väliin, kun selvisi, että kertoja onkin mies. Sitä vain jotenkin olettaa, että naiskirjailija kertoo tarinaa naisnäkökulmasta. Mutta hienosti Nissinen siitäkin selvisi.

Lempinovellini on Sisko käy oopperassa taas. Se on kertomus siitä, kun asioista ei puhuta, ainakaan niiden oikeilla nimillä. Aikuiset lapset palaavat juhannukseksi kotiin, mutta määrätyistä asioista ei taaskaan puhuta, kierrellään ja kaarrellaan, eikä ikinä päästä asian ytimeen. Tämä on niin tuttua monissa suvuissa. Ja toimintomalli periytyy jälkipolville, sama tapa toimia jatkuu. Hieman häiritsi jotkut traumaattiset jutut, joita ei novelleissa purettu, monet asiat ja tapahtumat jäivät avoimiksi.

Nissisen novellit ovat mielenkiintoisia, puhuttelevia, vihjailevia, useat uivat syvissä vesissä, mutta niiden outous koukuttaa. Sitä haluaisi tietää enemmän, mitä sitten tapahtui. Niminovelli Sitomisen taito oli viimeisenä. Luin sen pariinkin kertaan, enkä ole vieläkään varma, mitä tapahtui. Mutta sainpahan ajattelemisen aihetta. Kaiken kaikkiaan loistavaa tekstiä.

…………………….

Palasin juurilleni, mökilleni eli vanhaan mummolaani, monen sadan kilometrin päähän kaikesta. Ihmettelen hiljaisuutta ympärilläni. Hiljaiset illat. Samalla tajuan, että valtaosa suomalaisista viettää juuri näitä hiljaisia vähän surumielisiä iltoja, ihan joka päivä. Minulle tämä on tietoinen valinta. Voin tulla tänne aina kun kaupungin tohina alkaa ahdistaa. Ja palata kaupunkiin, kun siltä tuntuu.

Tulet hellassa, kahvipannu tulella, hirsitalo pitää omaa ääntään. Tänään sytytin kynttilän nuorimman veljeni syntymäpäivän kunniaksi. Toinen kynttilä syttyy kesäkuussa, hänen kuolinpäivänään. Samassa toinen veljeni soitti. Sammuta valot ja kuuntele Pink Floydin On the run, hän sanoi. Teen työtä käskettyä, laskeudun kamarin sängylle, sammutan valot ja suljen silmäni. On the run vuodelta 1972, instrumentaalikappale, soljuu lävitseni aivan kuin äskeiset novellit, ja jättää ihmeellisen tunnelman. Irtaudun ruumiistani ja lennän jonnekin eri sfääreihin ja vähän aikaa toivon, ettei tarvitsisi palata, ainakaan pitkään aikaan.

Tässä, olkaa hyvät: https://www.youtube.com/watch?v=VouHPeO4Gls

Adultery by Paolo Coelho

 Syrjähyppy, aviorikos vai uskottomuus?

Paulo Coelho: Adultery (alkuteos Adultério, suom. v. 2014, Bazar, nimellä Uskottomuus)

Muistan, miten haltioitunut olin aikoinaan, kun löysin Coelhon kirjat. Alkemisti kolahti todella ja sai sisimpäni liikkumaan aivan eri sfääreissä kuin aikaisemmin. Kirja oli tiiviistä tarinankerronnasta huolimatta maaginen elämäntaito-opas. Kauppalehti valitsi Alkemistin Vaihtoehto-bisness – kirjakseen v. 2002, eikä varmasti syyttä. Jonkun muunkin maallinen vaellus saattoi saada uudenlaisia nyansseja. ”Kuuntele sydäntäsi, ymmärrä mistä tulet ja mihin olet menossa. Seuraa unelmiasi!”. Tähän ei kai ole mitään lisättävää.

Coelho on syntynyt v. 1947 Brasiliassa, äidinkieli on portugali. Hän alkoi tahkota rahaa näillä kirjoillaan vasta, kun oli kokenut elämässään kasan vaikeuksia; hän oli kapinoitsija, joka suljettiin useasti mielisairaalaan, käytti huumeita, sulkeutui kuoreensa, oli outo kummajainen. Alussa hän sanoitti menestyksellä lauluja, sekaantui mustaan magiaan ja mitä kaikkea. Eli ei mikään eilisen teeren poika.

Olin takavuosina töissä opettajankoulutuksessa, pedagogisia opintoja jo kauankin opettajina toimineille. Ahdistavinta monille oli oman elämänkaarijanan hahmottelu. Näit eletyn elämäsi janan muodossa: syntymä, nuoruus, opiskelu, vanhemmuus, työelämä. Tuijotat janaa ja ajattelet, että olenhan minä saanut aikaan vaikka mitä. Ja sitten tulee kysymyksiä: Olisitko halunnut jotakin enemmän? Tai olisitko halunnut jotakin muuta? Olisitko tehnyt jotakin toisin? Unelmat ja haaveet olivat hautautuneet monen kohdalla kiireen ja arjen jalkoihin. Tai ehkä ei haluttu tinkiä turvatusta toimeentulosta.  Jotkut olivat tehneet elämässään niitä ratkaisuja, joita vanhemmat odottivat tai edellyttivät.

Coelhon mukaan olisi välillä hyvä tanssia ”rytminvastaisesti”. Mutta kukaan ei halua tehdä tietoisesti väärin, olemme tottuneet tekemään asiat ”niin kuin ne kuuluu tehdä”. Omassa elämässäni tukahdutin luovuuteni, koska takaraivoon oli jäänyt jonkinlainen muistikuva luovissa ammateissa toimivista henkilöistä tai oikeastaan suhtautumisesta heihin; näyttelijät, taidemaalarit, kirjailijat, muusikot ja jopa toimittajat laitettiin (ainakin siellä, mistä minä olen kotoisin) samaan nippuun – taivaanrannanmaalareita, hamppareita, oikeaa työtä vieroksuvia komeljanttareita jne. Ja kun sisäinen luovuuden patoni avautui, se oli kuin vuolas virta olisi vienyt minut mukanaan uusiin seikkailuihin. Maailmaani tuli lisää värejä. 

Eli nyt tuohon Uskottomuus-kirjaan ja siihen, oliko kysymyksessä aviorikos vai syrjähyppy. Joka tapauksessa perheenäiti Linda teki huorin, niin kuin Raamatussa sanotaan, etsiessään sisältöä elämälleen, joka oli mielestäni aivan mallikasta ja turvallista elämää. 

Lindalla on hyvä koulutus (toimittaja), aviomies, kaksi lasta, omakotitalo Sveitsissä ns. Audi-vyöhykkeellä (onko Sveitsissä muitakin vyöhykkeitä?). Kaikki on siis kohdallaan. Mutta Linda voi huonosti, hän ei osaa sanoa, mikä häntä vaivaa ja hän alkaa etsiä parannusta olotilaansa ramppaamalla lääkärien ja psykiatrien vastaanotoilla.  Sattumalta hän törmää nuoruudenrakkauteensa, josta tulee hänelle pakkomielle.

Kirja on myös kannanotto ja analyysi sveitsiläiseen sisäänpäin kääntyneeseen elämänmenoon. Coelhon kirjoissa peilataan tavalla tai toisella ja enemmän tai vähemmän yhteiskunnan ilmiöitä ja tilaa. Teos ei ole missään mielessä eroottinen, seksillä ei mässäillä, paitsi kerran, ei mitenkään kaunis sessio. Mielenterveysongelmia ja syitä käsitellään monelta eri kantilta. Mikä meitä sitten kahlitsee? Mitä tehdä, jos elämä alkaa tylsistyttää ja siitä puuttuu haasteita? Varmasti olemme kaikki kokeneet nämä asiat jollakin tasolla. Kaikki on suurin piirtein ok, mutta jokin mättää! Linda kaipasi elämäänsä jännitystä ja intohimoa. 

Onko kaiken ratkaisu kuitenkaan uskottomuudessa? Pitääkö heti hypätä jonkun toisen lakanoihin, kun ei ole enää kauhean kivaa? Eikö muuta ratkaisua todellakaan ole? Aina voi valita. Joko tyytyy siihen, mitä on tai menee pitsinnypläyskursseille tai aloittaa vapaaehtoistyön tms. Ihminen luulee, että joku toinen tekee hänet onnelliseksi. Mutta näinhän se ei todellakaan mene. Onni löytyy omasta sisimmästä.  Miksi riskeerata oma ja toisten elämä? Sitä tässä nyt ihmettelen ja mietin samalla, onko Coelho ammentanut itsensä jo tyhjiin. Alefin jälkeen hieman petyin tähän kirjaan, joka oli melko pinnallinen. Toisaalta hän on saanut lukuisia kansainvälisiäkin palkintoja ympäri maailmaa, joten eivät kai nuo kaikki tahot väärässäkään voi olla.

Seuraava postaukseni käsittelee novelleja, kirjakasassa odottavat mm. Saija Nissisen Sitomisen taito (v. 2012) ja v. 2014 Nobel-palkittu Patrick Modianon Villa Triste (1977).

Pakko vielä mainostaa: Lahden kaupunginkirjastosa on jatkuva kirjojen poistomyynti, josta ostin viikko sitten kaksi kirjaa 1€/kpl, toinen oli McEvanin Sovitus ja toinen Donna Leonin Oman käden oikeus. Nämä otan sitten Laihian mökille mukaan, kunhan sinne saakka ehdin.