Tuulia Matilainen: Hullu koira, Alice Munro: Viha, ystävyys, rakkaus

En ole viikkoon katsonut uutisia enkä lukenut lehtiä, en paperisia enkä sähköisiä. Osa syy tähän on se, että kaikki se negatiivisuus, mitä media meille tänään tarjoaa, on minulle vahingoksi. Tunnen, että mieltäni muokataan jos johonkin suuntaan. Että koko ajan pitäisi ottaa kantaa ja olla jotakin mieltä asioista, joille en voi mitään. Ja painettuun sanaan ”uskominen” on meissä varmaan sisäsyntyistä, meille voi syöttää oikeastaan mitä vain, emmekä vieläkään tohdi kyseenalaistaa. 

Arvo Ylppö, tuo viisas lastenlääkäri, sanoi aikoinaan 100-vuotishaastattelussaan pitkän iän salaisuutta kysyttäessä, että syökää kaikkea kohtuudella älkääkä murehtiko asioita, joille ette mitään voi. Siinä samassa lopetin murehtimasta sademetsien tuhoa ja jäätiköiden sulamista, koska ne ovat sen mittakaavan juttuja, että vaikka hakkaisin päätäni seinään, ne tapahtuvat.

Olenkin kirjoittamisen ja murehtimisen sijasta lukenut ja lukenut. Tässä mietteitä parista kirjasta.

Tuulia Matilainen (s. 1972): Hullu koira (v. 2015, Haamu-kustannus, Vaasa)

Haamu on vaasalainen pienkustantamo, jota kiehtovat tarut ja tarinat, vähän kummallisetkin, outoja juttuja kaikenikäisille.

Tartuin tähän kirjaan kirjastossa ihan randomilla. Joskus on terveellistä lukea sellaisia kirjoja, joiden kirjoittajista ei ole kuullut mitään. Monetkin blogit ovat täynnä samoja palkintoja saaneita kirjoja, joita on pakko lukea vaikuttaakseen uskottavalta kirjallisuuden ystävältä.

Hullu koira kertoo taluttajista, ihmisistä, jotka taluttavat taloihin jääneet henget kuolleiden luo – konkreettisesti ulos ovista. Aiheesta huolimatta kirja ei ole pelottava kauhukirja. Enemmänkin tulee mieleen kansanperinne, taluttajat ovat ikään kuin kuolemanvirran lauttureita.

Tapahtumat sijoittuvat pääasiassa Viroon, jossa talutettavia on kosolti johtuen maan rankasta historiasta, kun Viro miehitettiin. Monista jäi henki elävien huoneisiin ja taluttajat saavat toimeksiantoja enimmäkseen sukulaisilta.

Taluttajarinkiin kuuluva Lena, kertoja, on yksi kahdeksan naisen ja yhden miehen porukasta.

"Olen aistinut henkiä ympärilläni lapsesta saakka, mutta saatoin hengen ulos elävien maailmasta ensimmäisen kerran vasta ollessani jo kolmenkymmenen. Oli oikeastaan sattumaa, että löysin tehtäväni."

Rinki pitää yhteyttä toisiinsa modernissa toimintaympäristössä, sähköpostitse ja matkapuhelinten ja sosiaalisen median välityksellä. Henkien auttamisessa on vaaransa. Kuollut voi asettua taluttajan sieluun taloksi, tappaa taluttajansa hitaasti sisältä käsin. Lena rakastuu yhteen talutettavistaan ja on nääntyä, mutta toinen saman kohtalon kokenut taluttaja pelastaa hänet.

Luin kirjan (137 sivua) yhdeltä istumalta. Koska olen itse lapsena ollut todistamassa muutamaa henkikokemusta, en pelännyt pätkän vertaa. Minusta kaikki tuntui aivan luonnolliselta. Olen kirjoissani valottanutkin näitä kokemuksiani, jotka ikävä kyllä aikuisten toimesta mitätöitiin.

Kirjaa oli ihana lukea. Harvoin (voisin sanoa että tuskin koskaan) olen ollut näin fiiliksissä sanoista ja ilmaisuista. Teksti oli kuin kevyitä höyheniä aaltojen päällä, ilmavaa ja kaunista, pehmeää ja lumoavaa. Suomenkieltä parhaimmillaan.  Google kertoo, että Tuulia Matilainen on monipuolinen kirjailija, v. 2008 hän julkaisi lasten kehitykseen liittyvän Lapsi elää rutiineista -kirjan ja v. 2009 Kiireisen arjen kotiruokakirjan.

Alice Munro (s. 1931): Viha, ystävyys, rakkaus (v. 2002, Tammi)

Once again! Lainasin kirjan jo toistamiseen kaupunginkirjastosta. Mutta … En ymmärrä mikä näissä novelleissa nyt on, kun ei nappaa. Novellien tapahtumapaikka on pääasiallisesti maaseutu, samat paikannimet vilahtavat eri novelleissa, meinaan mennä sekaisin – mihin edellinen loppui ja mistä seuraava alkoi. Verkkainen tapahtumien kehittely alkoi ottaa hermoon.

Enemmänkin nämä ovat pienoisromaaneja kuin novelleja. Niistä puuttuu novellin määrätynlainen napakkuus. Tarinoita venytetään ja vanutetaan, kunnes lukija (eli siis minä) alkaa väsyä jahkailuun. Ja kun lukija viritetään sitten oikein kunnolla odotukseen, niin mitään ei tapahdukaan. Tai tapahtuu toki, mutta lähinnä ihmisten mielissä. Aika moni haluaa pettää kumppaniaan ja moni pettääkin. Niitä, jotka eivät petä, epäillään. Pinnan alla kuohuu, sanoisin, ja ihmiset yrittävät pitää kynsin hampain kiinni kulisseista. Yhden iltapäivän mittainen kiihkeä rakkaussuhde riittää loppuelämäksi.

Novelleissa on kyllä komiikkaa, huumoria ja lämpimiä sävyjä, sitä en kiellä. Ja varmasti Alice on Nobelinsa ansainnut. Ehkä odotin liikaa, mene ja tiedä. Hänen kirjoittamistyylistään kyllä pidän, en niinkään siis sisällöstä.

Novelli on vaikea laji, olen itsekin väsännyt novellikokoelman, jota viimeistelen, enkä vielä tiedä, olenko mitenkään onnistunut. Tiettyjen lainalaisuuksien täyttyminen on toki itsestäänselvyys. Taija Tuomisen lupaamaa Novellikirjoittamisen opasta odotellessa toivotan kaikille ihanaa syksyä, kynttilänvaloa ja pehmeitä shaaleja, uunien lämpöä, kissan kehräystä ja rakkautta, paljon rakkautta!

Jens Lapidus: Luksuselämää (2011, Like) ja nainen, joka rakastui naimisissa olevaan mieheen

No niin, taas Lahdessa sorvin ääressä. Kolmen viikon poissaolo kotikonnuilta ja kas, miten pieni terassipuutarhani oli ryöpsähtänyt. Miten ihanaa on asua keskellä kaupunkia, maan pinnalla ja istua aamukaffeille auringonpaisteeseen.

Tosiasia on nyt se, että maalla omassa mökissäni olen aikaansaanut tekstiä, parhaimmillaan 10 sivua päivässä. No aina ei voi voittaa, täällä kaupungissa sosiaalinen elämä on totta kai aivan eri tasolla. Kaksi romaania on melkein valmiina ja novellikokoelma sekä kokopitkä näytelmä ja kymmenittäin runoja, jotka on alun perin kirjoitettu ihan oikeasti vain omaan käyttöön, koska mikään runoilija en todellakaan ole (vielä). On silti hauska vähän vaihtaa genreä. Lahdessa luin eka kertaa runoni Mitä rakkaus on ja uskon (ja myös huomasin), että se kolahti moneen satapäisessä piknik-yleisössä Pikku-Vesijärven rannalla viime sunnuntaina (sori, runo on melko pitkä). Perehdyin keväällä laulujen sanoituksiin ja sanoisin, että perästä kuuluu! Seitsemäs lapsenlapseni syntyy joulukuun lopussa ja hänelle tietenkin taas väsään runon niin kuin muillekin. Olen onnenpekka, täytyy sanoa. Rakastan näitä pikkuisia. Miten paljon, he kysyvät? Ja minä vastaan: ääretön potenssiin ääretön.

Jens Lapidus (s. 1974): Luksuselämää (v. 2011, Like)

Stockholm noir –sarjan 3. osa kertoo Tukholman alamaailmasta, jota hallitsee serbi Radovan Kranjic, ”kummisetä”, jolla näyttää olevan kaikki langat käsissään. Kirjassa on monta näyttämöä. Poliisilaitos, arvokuljetusryöstöä suunnitteleva porukka koostuen eri kansallisuuksista, joista yksi on Finski – suomalainen, serbimafia ja Kranjicin tytär Natalie. Välillä ollaan vankilassa seuraamassa, miten kauppa käy ja bisnekset kukoistavat kaltereista huolimatta.

Radovan tapetaan, arvokuljetusryöstö menee osittain poskelleen ja kundit pakenevat Thaimaaseen. Entinen poliisi saa fudut (leikisti) ja ujuttautuu rikollisten porukkaan yrittäen selvittää ryöstörahojen kohtaloa ensin Ruotsissa ja sitten Thaimaassa. Mies rakastuu JW-nimiseen rahanpesijään, joka näyttää olevan isoin tekijä koko porukassa. Isänsä Radovanin saappaisiin astuu hänen parikymppinen tyttärensä, joka nukkuu asuntoonsa rakennetussa turvahuoneessa lukuisten valvontakameroiden ja turvamiesten ympäröimänä. Eri rikollisjoukkiot kilpailevat reviiristä ja pelkäävät ja uhkailevat toisiaan.

Kirjassa rikolliset inhimillistetään; heillä on perheet – isät, äidit, veljet ja siskot ja heidän lapsiaan, äidit tekevät ruokaa ja sitten katsotaan telkkua ja leikitään siskonpojan kanssa. Itse asiassa perheet eivät tiedä, mitä tämä rikollissukupolvi touhuaa. Heistä on tullut lukijalle jotenkin tuttuja ja sitä melkein toivoo, että ryöstö onnistuisi ja he pääsisivät karkuun (melko vaarallista tämä lukijan manipulointi – olla rikollisen puolella). Kaiken keskiössä on koko ajan raha. Sitä tulee ovista ja ikkunoista, bordelleista, salakuljetuksesta, rahapeleistä sun muista. Rahaa pestään ja virutetaan jatkuvalla syötöllä, siitä puhutaan ja sitä ihannoidaan. Lapidus (todella komea ilmestys) kuvaa todella yksityiskohtaisesti, mitä kannattaa tehdä, jotta suuret summat saa ujutettua takaisin yhteiskuntaan lukuisten pesujen ja kiertojen jälkeen. Kuittitehtaat syytävät kuitteja olemattomista ostoksista ympäri vuorokauden ympäri maailmaa. Keksittyjä laskuja olemattomia toimituksia vastaan.

Lapidus on asianajaja, joka on puolustanut Ruotsin pahamaineisimpia rikollisia, joten hän tietää, mistä puhuu tai siis kirjoittaa. Kirjassa on melkein 500 sivua, mutta sivun 300 kohdalla alkaa jo tuntua, että eiköhän jo pantais pillit pussiin että sais vähän hengähtää. Välillä tuntui kuin Lapidus olisi puhtaaksikirjoittanut oikeuden pöytäkirjoja, niin tarkkoja ja yksityiskohtaisia nämä rikoskuviot olivat. Ja nimiä vilisee niin että heikompaa hirvittää. Lohduttavaa on se, että päätekijä eli JW eli Johan Westlund on supiruotsalainen, kaikki muut rikolliset ovatkin sitten kuka mistäkin luksuselämän perässä Ruotsiin muuttaneita.

Summa summarum. Tuomiot hajoavat käsiin, rahoja ei löydy, tai löytyisivät kyllä, jos joku olisi hoksannut, että ne kaiken takana oli aivan joku muu kuin… no lukekaa, niin asia selviää. En ole lukenut muita Stockholm noir –sarjaan kuuluvia teoksia, mutta aika näyttää, ehkä luen, jos sattuu hollille.

Mitä rakkaus on

Ja tässä tämä lupaamani runo. Jos et jaksa lukea, tässä tiivistelmä:

Nainen rakastuu naimisissa olevaan mieheen, joka antaa ymmärtää, että ehkä jonakin päivänä ... Nainen odottaa ja odottaa miehen ratkaisua, mutta sitten mies valitaan hyvään virkaan ja urakeskeisenä ihmisenä hän tajuaa, että perheellisyys takaa paremmat etenemismahdollisuudet ja kuinkas sitten kävikään!!

Mitä rakkaus on                                                         8/2015rh

Minun piti

kertoa sinulle

mitä rakkaus on

parhaimmillaan

sitoutumista

totuuden puhumista

pahimmillaan

pelkoa

lymyilyä

selittelyjä

valheita

Jos haluat rakastaa

niin rakasta

Jos haluat lähteä

niin lähde

Jos haluat jäädä

niin jää

Mutta jos lähdet

                      älä koskaan palaa.

Sen minä sinulle sanoin

ja menin vessaan itkemään.

Olisin halunnut

vielä kerran

istua kanssasi

hetken

puhumatta

liikkumatta

aistia ikuisuuden ja

yrittää palata lähtöruutuun,

siihen hetkeen

                    kun sinua ei vielä ollut

                    kun menin kotiin

kun avasin postin

kun ruokin kissan

kun söin tekomuusia ja porkkanaraastetta,

sitten kahvia ja hillomunkki

ja tosi vähän tiskiä

eikä yhtään murheellista ajatusta

ennen sinua

Kadunkulmassa,

siinä vähän ennen

aktikvariaattia,

siinä missä kerran

sattui se kolari josta kerroit,

juuri siinä minä näin sinut,

tai siis teidät.

Juoksin pois

ja kuolin,

                      ainakin vähän.

Mutta kun sinä panit

minä rakastuin

                      sinuun ja panemiseen

                      ja tyhjiin lauseisiin

                      ja lupauksiin

                      niin uskottaviin, etten tiedä

                      mihin sitä vertaisin.

                      Silloin oli kaikki vielä toisin.

Miksen ota ja soita:

                      sorry, tää on tässä

                      ehkä joskus toiste

                      ehkä joku muu

                      ehkä ei enää koskaan

                      missään

                      kukaan

Mikä on? Miksen soita?

Se on sitä kun ei vain voi,

kun aina ja koko ajan muistan

                      kätesi

                      huulesi

                      silmäsi

                      äänesi

Se on sitä, kun ei halua

                      unohtaa

                      ei muistaa

                      ei muistella

Mitä haluat?

                      et vastannut

ehkä et tiennyt

ehkä et voinut

sanoa sitä suoraan

Kymmenen yhteistä vuotta, kerroit

                      yksi keskenmeno

                      yksi konkurssi

                      yksi kuollut kissa

                      yksi jalkavaimo

Olin siis ainut?

Yksi elämä, sanoit kuiskaten

                      tämä sama elämä

                      tämä ainoa elämä

Olisitpa täällä, sanoit kun soitin

                      Mitä tekisit, kysyin

Tiedät kyllä

                      sitä samaa, mitä aina

                      kumpi ehtii ensin

                      paita

                      housut

                      sukat           

ja kohta sukellat

ja meri velloo

-       rakkauden meri.

Joinakin päivinä

tuska ja ikävä

jumittavat kahvitauot.

En sano mitään

                      vaikka Seiskassa

                      Kanerva kertoo,

                      miten kaikki on lavastusta.

Oraalla

                      hapuillen etsin turvaa

                      ja saan

                      pikapanoja

                      viestejä

                                            sori, nyt en voi

                                            sori, huomenna

                                            sori, joskus toiste

                                            sori, vähän myöhemmin.

Sitten se tuli – tieto

                      ettet enää voi

                      että kun valinta osui sinuun

silloin on mentävä

kun ura on nousussa

niin se vain on

                      täytyy priorisoida

                      olla uskottava

                      kunnollinen

                      perheellinen

Mutta entä rakkaus?

                      kysyin hiljaa.

Mitä teen sille?

Mietitään, sanoit

                      enhän lähde kauas

                      ja tulen aina kun voin

Ja minä

kuin koiranpentu

                      läähätän ja itken

                                            vielä vähän

                                            ihan vähän vain

                                            silitä päätä

                                            edes vähän

Sitten voit lähteä

Mutta älä palaa, kuiskaan

                      älä enää koskaan

                                            palaa

Olisin halunnut

vielä kerran

istua kanssasi

                      puhumatta

                      liikkumatta

                      tuntematta

                      itkemättä

                      vielä yhden kerran

                      vain tämän yhden kerran

                      pyysinkö liikaa?

Mutta

                      sori, et voinut

                      sori, ei nyt

                      sori, ehkä myöhemmin

                      sori, älä soittele

Katson kun

                      kamera näyttää sinua

                      suoraan edestä

                      hymyilet

jossakin kaukana – varmaankin Afrikka

Hetken zuumaus

                      tumma rouva

                      chanel-jakku

                      Aran mustat kengät

                      kylmä katse

Mutta entä rakkaus?

kysyn hiljaa

                     

Ihanaa syksyä kaikille ja
voimia uusiin haasteisiin!

                     

Yllätysvieras ja Marko Hautala/Käärinliinat

Landella edelleen. Sateista on, mutta ihanaa.Ja ellei sada niin nopsasti pihahommiin. Kaikkien muiden pihat ovat täynnään ihania perennoja, kasvimaan kylvökset suorassa kulmassa eikä rikkaruohon rikkaruohoa missään. No, meikäläisellä nyt on kaikkeen vähän tällainen boheemi ote, toisaalta ihanaa, että olemme täällä kylän perällä aarniometsän laidassa ihmetteleviltä katseilta suojassa.

Ostin sukulaiseltani käytetyn kuntopyörän. Askel kohti syrjäytymistä, laukaisi toinen sukulainen. Nyt ei tartte lähteä kylille polkemaan. Laitoimme nuorimmaiseni kanssa vempaimen keskelle pihaa ja nyt voi sitten polkea vesisateessa (kin) – ei minnekään.

Mutta elämä on ihanaa! Ja se olisi melkein täydellistä ilman yllätysvierastamme, joka tuli tervehtimään muutama päivä sitten. Istuin kamarissa työpisteelläni, kun tajusin, että joku tuijottaa. Käänsin katseeni tuvan ja kamarin väliselle kynnykselle ja siinä se oli, pieni hiiri (tosin tämä näytti kyllä melko tuhdilta ja hyvinvoivalta, ei mikään ruipelo). Pyysin anteeksi olemassaoloani ja tunkeutumista taloonsa. Samassa se luikahti astiakaapin alle, mutta kurkisti sitten vielä kerran sen näköisenä että mitä!

Annoimme tämän suloisen hiiren tietenkin olla, ei siitä mitään haittaa ole ajattelin ensin, päivät se nukkuu (ilmeisesti), koska mitään ei kuulu, mutta auta armias kun asetumme yöpuulle. Herra tai rouva hiiri herää ja aloittaa omat bakkanaalit. Tullaan ja mennään tuvan ja kamarin väliä, rapistellaan mennen tullen papereita ja hypitään hyllyjen päällä. Mietin, mistä se tulee sieltä kaapin alta ja sitten hoksasin. Kaapin alla on molemmissa sivuissa pienen pienet raot. Ja pakkohan rako oli tukkia, se oli kuin tehty 300-sivuiselle kirjalle. Steinbeckin Hiiriä ja ihmisiä mahtui aukkoon juuri ja juuri. Olen sen joskus lukenut ja pitäisi kai lukea uudelleen. Mutta nyt sillä on tärkeämpi tehtävä. (Kirjallisuusihmiset varmasti käyvät nyt kimppuuni. Sori, sori, se oli eka kirja, joka sattui käteeni. Tai oikeammin toka, koska eka olisi ollut Kirjavaliot-sarjan kirja, jossa on neljä tarinaa: Leijonan isku, Talo yrttitarhassa, Tähtien virta ja Myrsky hyisellä merellä. Mutta siinä oli liikaa sivuja, eikä se mahtunut tuohon rakoon.)

Marko Hautala (s. 1973): Käärinliinat (Tammi v. 2009)

Valitettavasti emme ole Markon kanssa sukulaisia, tai siihen tulokseen joskus jossakin kirjailijatapaamisessa päädyimme. Mutta yllättäviä yhtäläisyyksiä elämästämme löytyy. Varmaankin jo tiedätte, että olen asunut oppikoulunuoruuteni Neekerikylässä Vaasassa. Se ei ole mikään excuse vaan fakta, josta olen todella ylpeä. Nykyään se on nimeltään Aaltopuisto, koska Alvar Aalto sen aikoinaan suunnitteli Strömbergin työntekijöiden asuinalueeksi.

Samantyyppistä asuntoaluesuunnittelua on mielestäni Lahden Riihelässä, jossa asuimme 20 vuotta. Alue oli samalla tavalla suunniteltu, vaikka Alvarilla ei ollut siinä minkäänlaista roolia. Rivitalot muodostivat ympyrän ja keskellä oli leikkipaikka ja kävelytie. Lähistöllä oli luistinrata, pieni ala-aste ja päiväkoti, kauppa aivan lähellä, kävelytien päässä. Lenkkipolut ja mustikkametsät vieressä. Mitä ihminen vielä kaipaa? No olihan siellä se pakollinen lähibaarikin, mutta se oli siellä alkupäässä kaupan vieressä. Eikä siitä koskaan mitään haittaa ollut. Ehkä olen unohtanut. Mutta siis tämä Neekerikylä. Nimi tuli siitä (otaksun), että talot olivat tumman ruskeita, mutta nyt ne ovat vitivalkoisia. Kävin siellä muutama kesä sitten, kun Neekerikylä-kyltti oli vielä paikoillaan. Jokin kuppikunta sai senkin sieltä poistettua. Nyt tuntuu taas, että mikään ei ole niin kuin ennen.

Eksyin taas aiheesta, niinkö? No en oikeastaan. Neekerikylän vieressä oli nimittäin Huutoniemen B-mielisairaala (Käärinliinat-kirjassa Högholm), jota olen hieman valottanut omissa kirjoissanikin. Ja Marko Hautala on ammatiltaan psykiatrinen sairaanhoitaja ja kotoisin Vaasasta. Hänen kirjansa sijoittuu juuri tähän samaiseen B-mielisairaalaan. Marko (tai siis hoitaja Mikael) kertoo mielisairaalan arjesta kuin kuka tahansa omasta työpaikasta, palavereista, henkilökemioista ja ihmissuhteista ylipäänsä.

Kirjan pahis on potilas Olavi Finne, joka on tappanut veljensä pienen pojan. Tosin hän väittää, että se oli kissa, jonka hän tappoi. Mikaelilla, hoitajalla, on kotona nuori vaimo Saana, joka on kuolemaisillaan syöpään. Mikael siirretään harmittomalta vaikuttavan Olavin omahoitajaksi, jotta raskas arki helpottuisi, mutta … Olavi alkaa kertoa outoja tarinoita ja Mikael alkaa tutkia hänen hoitohistoriaansa. Onko Olavi sittenkään sairas? Ja sairastaako hän oikeasti skitsofreniaa? Högholmin sairaalan henkilökunta on osaavaa, mutta jokaisella on myös omat traumansa. Raja mielenterveyspotilaan ja heitä hoitavien henkilöiden välillä saattaa joskus olla häilyvä. Kirja on tarkkanäköinen kuvaus mielisairaalamiljööstä. Ääneen pääsevät niin potilaat kuin hoitajatkin. Arki on karua, eikä sitä kirjassa ole kaunisteltu. Nimi Käärinliinat on hyvin symbolinen. Loppu oli hieman sekava ja se piti lukea pariin kertaan, eikä se sittenkään ihan auennut. Mutta hyvä vain, että lukijalle jää pohdittavaa. (Tästä en ole aina niin varma).

Tykkäsin kirjasta ja annan 4,5 tähteä. Osa tähdistä tulee siitä, että vaikka päähenkilö eli Olavi on tappanut pienen pojan, siihen ei jäädä makaamaan eikä teolla mässäillä missään vaiheessa.

Luin takavuosina Marko Hautalan tokan kirjan Itsevalaisevat (Tammi v. 2008). 15-vuotias tyttö katoaa ja isä päättää selvittää katoamisen ja siihen johtavat syyt. Nuoret nielevät kokonaisia eläviä kaloja, kyseessä on jokin mystisen kalan kultti, johon lapset ovat liittyneet. Scifiä siis. Hautala osuu vanhempien huonoon omatuntoon: rakas lapsi on aina myös taakka vanhemmilleen. Tässä jokseenkin (ehkä) kirjan opetus. Lapsen voi menettää myös muulla tavalla kuin kuoleman kautta.

Suosittelen myös Markon kirjaa nimeltä Unikoira (todellista kauhua). Kuokkamummo pitäisi lukea seuraavaksi, mutta tulen ensin täältä maalta kaupunkiin, itsesuojeluvaistoa, sanoisin. Tykkään lukea ja nauttia, en lukea ja pelätä. Täällä kun vessa on pihan perällä ja synkkä metsä heti ulkorakennusten takana. Eikä koko kyläryppäässä kuin minä ja melkein naapurin yksinäinen vanhempi mieshenkilö. Vintissä asuu liito-orava ja takapihalla käyskentelee fasaani. Ja sitten vielä se hiiri.

Laihian auringon (lue: vesisateen) alla

Terkkuja landelta. Vettä sataa, piha on kuin viidakko, mutta ei haittaa, koska rauha on niin sanotusti rikkumaton ja voin keskittyä kirjoittamiseen. Tai oikeammin sanottuna voisin. Jokin ihme jumi on nyt käsillä. Tätä en olisi uskonut. Olen ollut mökillä  yli viikon ja yrittänyt ylittää kaikki tielleni heitetyt esteet: nurmikon leikkausta, vintin tsekkaamista, taulujen uudelleenasettelua, vanhojen valokuvien katselua ja naapurivierailuja. Ja voi, voi, tänään tulee vielä pitkä leffa Toscanan auringon alla. Sitä ei voi missata, vaikka osaan melkein kaikki repliikit ulkoa. Mutta ensin saunaan.

Mummolani minikirjastosta poimin summanmutikassa kirjan, jonka lupasin lukea, tuli sieltä mitä tuli. Ja tällainen tuli: Eeva Tenhunen: Kuolema sukupuussa, vuodelta 1985, kustantaja WSOY.

Eeva Tenhunen (oik. Eeva Leena Palosuo) syntyi Sortavalassa v.1937. Hän on suomalainen rikoskirjailija, joka oli syntyisin oppineesta perheestä, itsekin filosofian kandidaatti, joka toimi mm. opettajana. 

Kuolema sukupuussa on hänen toiseksi viimeinen kirjansa. Ja nyt pitäisi sitten kirjoittaa arvio tästä. Ei tämä nyt näin helkutin vaikeaa voi olla. Laitan nyt tulet hellaan, kattilan tulelle ja haen puutarhasta pari raparperia ja kohta on raparperikiisseli valmis, kermavaahto (sellainen pullo) odottaa jääkaapissa.

Nyt istun taas tässä läppärin ääressä. Lääkitys ei nyt ole kohdallaan, tai sitä ei siis ole. Täytynee harkita. Tarkistan peilistä kasvojani, silmäni eivät seiso päässä, vaikka äsken niin luulin. Naapurin rouva tuli viereiseen mökkiin ja kävi tervehtimässä. Tervetuloa vain kaikki, saanpahan muuta ajateltavaa.

Luin kirjan kahdessa erässä. Tulihan taas jotakin puuhaa sen sijaan, että olisin kirjoittanut tai siis muokannut jo valmista käsikirjoitustani. Koska minun pitää murhata joku (tai siis jonkun hahmoistani täytyy se likainen työ tehdä), luin sittenkin mielenkiinnolla tämän Tenhusen sukutarinan, jossa salaisuus salaisuuden jälkeen paljastuu tai on paljastumaisillaan. Pääosassa on Emilia-täti, suvun vanhin, joka ilkeilee ja valehtelee ja yrittää kertoa jonkin salaisuuden, mutta muu suku eli sekalainen seurakunta ei taaskaan jaksa kuunnella hänen jatkuvaa höpötystään siitä, miten kaikki oli ennen jotenkin paremmin. Ja sitten tämä Emilia-täti murhataan. Tarinaan liittyy sukulaisnaisen eli Leenin italialainen aviomies, josta Leeni on hakemassa avioeroa. Tätä Carloa tietenkin epäillään tädin murhasta (älkää kysykö miksi), mutta herra itse löytyy joesta murhattuna. Ensin tietenkin epäillään itsemurhaa (älkää kysykö miksi).

Ja niin kuin usein hyvissä tarinoissa tapahtuu, murhaaja onkin se kiltti sukulaistyttö Tupu, joka kutoo villapaitaa miehelleen ja joka leipoo ja hymyilee ja on ystävällinen kaikille. No, hän sitten yksinkertaisuuttaan tunnustaa Leenille, että tappoi tädin ja sitten Carlon, joka oli juuri tullut joltakin matkalta ja nähnyt tädin tapon. Loppu olikin sitten kuin juosten kus… Jotenkin epäuskottava. Poliisitutkinta oli kuin suoraan kesäteatterin farssista. Ja Tupu juoksee junan alle, neljä vaunua ajaa hänen ylitseen. Tekojen motiivit jäivät hieman epäselviksi, mutta niinhän se useinkin on, kun ihmisiä on samassa tilassa runsain mitoin. Joku on seurustellut jonkun kanssa nuorena, mennyt naimisiin sitten väärän henkilön kanssa tai jotakin muuta vastaavaa, varastanut vanhoja valokuvia tai suudellut serkkuaan. Mutta menneinä vuosikymmeninä luokkajako oli vielä tosiasia ja sitä kirjassakin tuodaan esiin. No, faktat faktoina. Saattaahan tämäkin stoori perustua tositapahtumiin.

Summa summarum: Ei ollenkaan hassumpi kirja, sujuvaa tekstiä, kevyttä kesälukemista. Tälle antaisin 2,5 tähteä. Koska en ole lukenut muita Tenhusen kirjoja, en voi sanoa tästä, että oliko ehkä paras hänen tuotannostaan tai huonoin vai jotakin siltä väliltä. Mutta näillä mennään.

Täällä maalla on sitten aitoja ihmisiä. Erään vanhan rouvan luona vierailin edellispäivänä.  Keskustelimme vanhenemisesta yleensä ja siitä, miten omaa fyysistä ja psyykistä kuntoa olisi hyvä pitää yllä. Varoittavana esimerkkinä hän kertoi erään tuttavansa dementoitumisesta, johon hänen mielestään syynä oli jatkuva ja liiallinen ristisanatehtävien täyttö. Että näin!

Koska olen täällä maalla vielä ainakin pari viikkoa, otan summanmutikassa mummolan Lundia-hyllystä jonkin toisen kirjan, ei ne hassumpia ole, vaikka muutama Liza Marklundinkin tuossa itseään tyrkyttää. Ja tämän toisen valitsemani kirjan arvioin sitten joskus myöhemmin. Onneksi täällä ei ole yhtään Kalle Päätaloa J. Ei kannata suuttua, en nimittäin ole lukenut yhtä ainutta Päätalon kirjaa – vielä. Mutta enpä ole lukenut Alastalon saliakaan – enkä aiokaan.

No syntyihän tämä teksti, yhdeltä istumalta jopa, tai siis melkein. Nyt juon kupillisen pakuriteetä (pakuri itse kerättyä), johon lorautan tilkan vapaan lehmän maitoa (sallittakoon tässä pieni mainos). Ja taas on tehty hyvä työ. En kyllä huomannut mitään eroa vangitun lehmän maitoon, samalta maistui. Illan hämärässä kävin vielä sulkemassa saunan pellin, että vesi olisi vielä aamullakin lämmintä ja voisin tiskata aamiaisastiat. Ja yli esteiden taas huomennakin – heti aamusta puutarhan kimppuun!

Kontakteja ja lukuelämyksiä :) Nicolas Barreau (s. 1980): Pieni elokuvateatteri Pariisissa ja Ian McEwan (s. 1948): Sementtipuutarha

Pihapuuni harakat ovat saaneet jälkikasvua. Ihailtavaa huolenpitoa pienokaisista. Naapuriasunnon pihassa on lintujen juottoallas, jossa harakkavanhemmat käyvät pesemässä maastosta löytämänsä madot. Tänään näin ensimmäisen kerran tämän toimenpiteen. Tai en minä tiedä, onko se yksi ja sama yksilö - harakkaäiti, tuskin se on isäharakka. 

Seuraa minua -kirjani tiimoilta on tullut useita yhteydenottoja, viimeksi viime viikolla. Nämä ihmiset ovat tunteneet enoni, leikkineet hänen kanssaan kun hän oli pieni, kulkeneet kansakoulumatkat yhdessä, naurattaneet tyttöjä heinäpellolla. Voi ihanuus! Olen nyt jo kuullut niin mielenkiintoisia juttuja, että tekisi mieleni kirjoittaa Lähtö ja Seuraa minua uudelleen - tai ei nyt sentään, ehkä jatkoa. No senkin aika näyttää. Olen keskittynyt novelleihin, koska otin osaa Martti Joenpolvi -novellikilpailuun viidellä novellillani. Kotoa ei tule kukaan hakemaan, sanoi viisas isoäitini aikoinaan. Ja tottahan se on. Ja jos ei nyt tärppää, minulla on melkein parinkymmenen novellin kokoelma kasassa. Niitä ovat nyt sitten hovilukijani lukeneet ja itkeneet. Nuorimmaiseni kysyi kerran, että mikset kirjoita mitään iloisempaa. Itsekin olen sitä miettinyt. Ehkä senkin aika on vielä edessä, kunhan saan kaiken sieluani raastavan ensin itsestäni ulos. Ja sitten pitäisi vielä tehdä se murha.

Laihian mummolani kesällä 2014. Täällä minä rauhoitun.

ESS:n kulttuuritoimittaja ja valokuvaaja vierailivat kotonani pari viikkoa sitten ja juttu oli noin päällisinpuolin ok. Meillä oli todella hedelmällinen keskustelu kirjojen kustantamisesta ja kirjallisuudesta ylipäänsä. Kerroin hänelle, että haluaisin vain kirjoittaa, mutta jostakin syystä nyt on niin monta häiritsevää elementtiä, että keskittyminen on vaikeaa. Odotan vain, että pääsisin maaseudun rauhaan. Olen vastannut jokaikiseen lukijani sähköpostiin ja muuhun kommenttiin ja ollut todella otettu ja kiitollinen saamastani palautteesta. Huvittava yksityiskohta oli lehtijutussa (15.6.2015) se, kun kerroin "kuuluisuudesta" , että Laihialla minut tunnistetaan esim. pankkiautomaatilla, vaikka olen ollut sieltä poissa about 40 vuotta. Ja miksiköhän "kaikki" tuntevat meikäläisen, mutta minä en oikeastaan ketää? No koska minulla on jo vauvasta alkaen ollut punaiset hiukset! Ei siinä muuta tarvita. Yksi trauman aiheuttaja sekin.

En olisi vielä muutama vuosi sitten uskonut, että elämästäni tulee näin helkutin (sori) mielenkiintoista ja ihanaa. Mutta olen sen ansainnut. Niin kuin meistä jokaikinen ansaitsee kaiken sen onnen, joka elämäämme tupsahtaa. Olkaamme kiitollisia - ja nöyriä!

Ja sitten näihin kirjoihin

Nicolas Barreau (s. 1980): Pieni elokuvateatteri Pariisissa (Eines Abends in Paris, v. 2012,  Tammi v. 2014)

Alain Bonnard perii sedältään pienen elokuvateatterin, jonka näytöksissä käy keskiviikkoisin punatakkinen nainen.

Uskomatonta chick littiä, mutta … meikäläinenhän tarttuu kaikkeen, missä vain vilahtaakin Eiffel-torni ja sana Pariisi. Vaikka totuus on tarua ihmeellisempää, tällaista ”satuilua” harvoin sattuu käteen. Eli siis Alain ihailee punatakkista naista (Mélanie) ja rohkenee vihdoinkin pyytää häntä kahville. Nainen lupaa tulla seuraavana keskiviikkona, mutta tekee ns. oharit. Alainilla ei ole puhelinnumeroa eikä osoitetta sukunimestä puhumattakaan. Hän suorastaan riutuu tuskaansa. Sitten elokuvateatteriin putkahtaa kuuluisa ohjaaja (Allen Wood J) ja kuuluisa filmitähti Solène, jotka haluavat filmata elokuvanpätkän juuri tässä samaisessa pikku elokuvateatterissa.

Ja sitten … tätä ette kyllä usko. Allen Woodilta on ”kadonnut” Pariisiin tytär ja vähän aikaa tuntuu siltä, että kyseessä on samainen punatakkinen Mélanie. Mutta eipä ollutkaan. Sitten Solène muistaa, että hänelläkin on samanniminen sisko Pariisissa ja … hohhoijaa! Loput saatte arvata. Ja Tammi on siis tämän kustantanut. Vähän väliä piti tarkistaa takakannesta, että kyseessä on mies-kirjailija. Mutta osaavathan miehetkin tällaista saippuaa kirjoittaa – näköjään. Onneksi kirja ei ollut pituudella pilattu.

Ian McEwan (s. 1948): Sementtipuutarha (The Cement Garden) ilm. v. 1978, Otava v. 2009

Viime blogikirjoituksessani arvioin samaisen kirjailijan uusinta teosta eli Lapsen oikeutta. Tämä aikoja sitten kirjoitettu Sementtipuutarha onkin sitten aivan erilaista kamaa, hänen esikoisromaaninsa. Perhekuvaus sekoitettuna kauhulla ja oksettavilla yksityiskohdilla. Perheen isä kuolee (valettuaan ensin puutarhan sementtiin) ja sitten kuolee äiti. Neljä lasta (16 – 6 v.) pelkäävät lastenkotiin joutumista ja salaavat äitinsä kuoleman. He upottavat äitinsä ruumiin sementtiin talonsa kellariin ja jatkavat elämäänsä ihan kuin mitään ei olisi tapahtunut. Tom, 6 v., haluaisi olla tyttö ja sisarukset ostavat hänelle peruukin ja pukevat hänet tytön vaatteisiin. Talossa haisee, sen tuntee nenässään myös vanhimman tyttären Julien poikaystävä. Hänelle kerrotaan, että kellarissa on heidän kuollut koiransa, joka on sementoitu peltiseen altaaseen.

Tarinan kerronta muistuttaa näytelmäkäsikirjoitusta, parenteesit *) paikallaan ja henkilöiden kulloinenkin sijainti kerrottu yksityiskohtaisesti. En tiedä, mihin genreen kirjailija on tämän tarinan ajatellut, minulle se ei ainakaan selvinnyt lukiessani, kohderyhmästä puhumattakaan. Välillä oksetti; insestiä (sisarusten välistä), mätänevä ruumis kellarissa rottien seassa, lapsilauma ilman huoltajaa sotkee talon, koska kukaan ei oikein jaksa siivota, helteinen kesä ja joka paikassa kärpäsiä.

On pakko sanoa, että jos olisin tämän tiennyt, en olisi lukenut. Ian McEwan on saanut kaikenmaailman palkintoja, joten hänen täytyy siis olla hyvä kirjailija. Teksti on totta kai sujuvaa, sitä en kiellä. Tuskin tämä on omasta elämästä, jotenkin keksityn tuntuinen (sepite), jos suoraan sanon, kaikessa inhottavuudessaan ja kuvottavuudessaan.

Eli luin kaksi outoa kirjaa ja uhrasin niihin kaksi kokonaista sadepäivää. Ensimmäinen kepeä chick lit ja toinen todella outo, suorastaan sairas. Lukekaa, jos siltä tuntuu, mutta olen edelleen sitä mieltä, että ihmiset, eivätkä varsinkaan lapset, käyttäydy näin; mennään pihalle ottamaan aurinkoa kunhan mamman ruumis on ensin upotettu kellarissa sementtiin. Mutta miksi tällainen kirja, herra McEwan?

McEwanin v. 1990 ilmestyneestä teoksesta Vieraan turva on tehty elokuva, joka sai nimekseen Muukalaisia Venetsiassa. Keskustelin tästä erään tuttavani kanssa ja hän oli sitä mieltä, että älä lue kirjaa äläkä katso elokuvaa. No, pidän nyt paussia McEwanista ja luen jotakin ihan muuta.

Tämän jälkeen on ihanaa lukea pienille ihmisille satuja, niitä oikeita ja ihania, joissa tapahtuu kivoja asioita, aurinko paistaa ja eläimet juttelevat keskenään. Suosikkini on aina ollut Pekka Töpöhäntä ja perinne jatkuu, näköjään. Vai miten olisi Grimmin sadut, joita äitini raahasi kirjastosta, kun olimme keskenkasvuisia? Olin sentäs vasta 7-vuotias ja veljeni 4.

*) esim. henkilöiden tulemiset ja menemiset, mistä ovesta, meneekö yläkertaan puhuessaan, katsooko etupihan ikkunasta kadulle jne.

Kesäteatteria

Eilen lauantaina kävimme ystäväni kanssa katsastamassa Pesäkallion kesäteatterin uuden katetun katsomon, toppatakit päällä :) Balladi prinsessasta aukeni vähitellen, mutta ellen olisi lukenut kirjaa pari vuotta sitten, olisin joissakin kohdissa ehkä tippunut kärryiltä, jonkinlaista sekavuutta tarinassa oli, vaikkakin roolisuoritukset olivat mainioita, artikulointi selkeää ja laulut kauniita. Menkää ihmiset katsomaan!

Saa nähdä mitä ihanaa syksy taas tuo tullessaan. Pieni matka ainakin on tiedossa. Hyvää kesää kaikille lukijoilleni!