Syksy, Paluu ja vähän novelleista

Syksy on totutusti toiminnallisuuden aikaa. On harrastettu, matkusteltu, vietetty 1-vuotispäivää ja 3-vuotispäivää, tyttären häitä ja ystävän firman avajaisia sun muuta.

Tässä syksyssä on kuitenkin jotakin erityistä, mutta en kuitenkaan keksi miten tämä eroaa edellisistä syksyistä. Olen kirjoittanut muutaman novellin, joista pari julkaistiin viikko sitten novelli.fi –sivustoilla (Pelko ja Toinen nainen) , mutta päätyöni kirjallisuuden saralla tällä hetkellä on kirjoittaa jatko Lähtö-romaanille, työnimenä on Paluu ja ehkä se jääkin kirjan nimeksi.

Olen ajatuksissani Kanadassa, luen matkakertomusta yhä uudelleen ja uudelleen ja olen kiitollinen siitä, että tein tarkat muistiinpanot sekä lentomatkoista että viikoista enoni luona Elliot Lakessa kolmisen vuotta sitten. Totta kai otin myös valokuvia. Olen aina ollut sitä mieltä, että yksi kuva vastaa tuhatta sanaa. Kun katson kuvaa, jossa enoni istuu pyörätuolissa terassilla tuliaisiksi ostamani lippalakki päässään, omituinen virne suupielissä, ”näen” paljon muutakin. Näen tunnelman, tai oikeastaan koen sen uudelleen, kuulen lintujen laulun ja naapurin Royn viheltelyn hänen tehdessään tonttien välille aitaa. Roy oli vanhan rouvan palkkaama rakennusmies, joka minut huomattuaan tarjosi oluen ja totta kai aito kanadalaiseen tapaan alkoi heti kertoa elämänsä traagista tapahtumaa, avioeroa. Erosta jotenkin selvittiin, mutta x-vaimo kiristää koko ajan lisää rahaa itselleen ja 12-vuotialle tyttärelleen, isän silmäterälle, jota mies ei ole nähnyt moneen kuukauteen, koska x-vaimo on päättänyt niin. Toivottavasti tilanne on rauhoittunut, mietin. Toisessa naapurissa asui pieni tyttö, joka myös istui pyörätuolissa, ikä ehkä noin 10. Tyttö ei koskaan puhunut mitään, mutta vilkutteli iloisesti aidan takaa. Kuulin jo tuolloin, että ennuste oli huono ja pelkään pahinta.

Pienen Elliot Laken asukkaat, enoni tuttavat ja naapurit menivät suoraan sydämeeni vilpittömällä ja ystävällisellä asenteellaan. Kukaan ei esittänyt mitään, ei yrittänyt olla parempi kuin olikaan, ei valehdellut eikä vehkeillyt. Imen itseeni ihmisten tarinoita ja heidän kertomuksiaan, ihmiset jotenkin vaistoavat, että haluan ja jaksan kuunnella heitä. Tosin kanadalaiset halusivat todella avautua, joskus se jopa huvitti. Sanoisin, että he olivat myös kiinnostuneita minusta ja kotimaastani, joku voisi nimittää sitä uteliaisuudeksi. En voi olla ihmettelemättä, miten samanlaisia me ihmiset pohjimmiltamme kuitenkin olemme. Meillä on samanlaiset toiveet, ilot ja pelot huolimatta siitä, mihin päin maailmaa ja mihin kulttuuriin olemme syntyneet. Elämä on jonkin tason taistelua ihan kaikkialla. Iloa tuovat lasten ja lastenlasten syntymät, jälkikasvu on todiste jatkuvuudesta, uudet ihmistaimet jatkavat suvun perinteitä ja muodostavat uuden lenkin pitkässä ketjussa. Ja tarina jatkuu.

Romaani on ja pysyy, kirja elää ja kirjailijoita ja kirjailijuutta arvostetaan kulttuurissamme edelleen. Realismi alkaa nostaa taas päätään. Keskustelin parin tuttavani kanssa juuri näistä asioista. Heitä scifi ja vampyyritarinat eivät ole koskaan kiinnostaneet, vaikka ovat melko nuoria ihmisiä. He haluavat tarinoita, joihin voi samaistua, jotka ovat uskottavia, jotka olisivat voineet tapahtua kaikille meistä.  Nykyihminen lyhentää melkein kaiken, tekstiviestit saattavat olla muutaman kirjaimen pituisia, mutta sanoma menee perille, samoin sähköpostit. Edgar Allan Poe määritteli novellin näin: luetaan yhdellä istumalla. Monet lukevat myös romaanin yhdellä istumalla, koska maalliset asiat tulevat keskeytyksen myötä helposti väliin ja pelkkä lukemisen keskeytys riittää tuhoamaan jännitteen tai tunnelman. Luulisi, että tähän saumaan iskisi novelli, short story, lyhyt kertomus, jossa on alku, keskikohta ja loppu, jossa tapahtumat on esitetty tiiviisti ilman selityksiä, jonka voi sopivasti lukea metrossa matkalla Vuosaaresta keskustaan kahvia pahvimukista hörppien. Mutta näin se ei ole. Miksikö ei? Suomessa on pula hyvistä novellikirjailijoista, tai novellikirjailijoista ylipäänsä. Vai onko? Mikähän mahtaa olla kustantajien ja kirjakauppojen osuus asiassa? Eikö novelli sittenkään myy?  Vaikka kanadalainen Alice Munro sai Nobel-palkinnon juuri novelliensa ansiosta, uskon että siitä huolimatta sen kummempaa novellin nousua emme tule kokemaan lähiaikoina, sääli sinänsä.

Monelle romaanikirjailijalle novelli on vaikea pala, totesin sen juuri luettuani kuuluisien suomalaisten kirjailijoiden joulunovellikokoelman. En viitsi nyt sitä tässä mainostaa, koska se oli .... no oli mitä oli. Ei novelliakaan tuosta vain kirjoiteta, minäkin olen sillä saralla todella vasta alkutaipaleella, mutta mielestäni täytyy suhtautua kunnioituksella ja vakavuudella kaikkeen siihen, mitä tekee, lukijaa ei saa aliarvioida.

Entä jos kirjoittaisi sellaisen novellikokoelman, jossa kaikki novellit liittyvät jotenkin toisiinsa ikään kuin jatkokertomuksena, kantavia teemoja novellista toiseen, vähän niin kuin tv-sarja? No niitäkin on tehty. Uskon kuitenkin, että informaatiovyöryn vastapainoksi ihmiset haluavat lukea paksuja romaaneja, sellaisia joihin voi viipyillen paeta, kääriytyä vilttiin ja laittaa kynttilä palamaan – ja lukea ja nauttia. Parhaimmillaan romaani on kertomista, tarina tai tarinoita, joiden sanoma voi avautua vielä pitkänkin ajan jälkeen. Ja ainahan kirjaan voi palata uudelleen ja uudelleen, myös e-kirjaan, jollet ole vahingossa deletoinut sitä bittiavaruuteen!

H-hetki lähestyy!

Rauhaa ja mielenrauhaa mummolassa

Syysterveiset!

Haravoin pihaa, keltaiset vaahteranlehdet peittävät suurimman osan pinta-alasta. Teen kaikki liikkeet hitaasti ja nautinnollisesti. Ajatukset viipyilevät edellisillan kirjailijatapaamisessa Laihian kirjastossa. Zen, sanoisin. Koko ilta oli jotenkin euforinen. Olin kuin unessa. Ääretön hyvänolon tunne oli niin kokonaisvaltainen, että olisin voinut hyppiä ilmaan. Vaikea sanoa, mistä se tuli. Kirjaston empaattisesta ja ystävällisestä henkilökunnasta, meitä kirjailijoita kuuntelemaan tulleista ihmisistä, miljööstä? Mietin vielä illalla teetä hörppiessäni tätä kokemusta. Kaiken järjen mukaan minun olisi pitänyt olla helpottunut, kun tilaisuus oli ohi, mutta kun en ollut. Olisin halunnut jäädä siihen positiivisen energian täyttämään olotilaan, joka aivan varmasti johtui suureksi osaksi siitä, että tällä työpaikalla on hyvä henki. Sitä se oli! Kukaan ei pomottanut, vaikka aivan varmasti työyhteisössä on sekä esimiehiä että alaisia. Tuoleja järjesteltiin, kahvia keitettiin, iloista juttelua kirjaesittelymme jälkeen, yhteystietojen vaihtoa ja kiitoksia ja hyvän kotimatkan toivotuksia – kaikille tasapuolisesti. 

Jatkan haravointia, availen varastojen, autotallin ja saunan ovia, nuuhkin puuliiterin tuoksua, jonka voittaa vain perunakellarin tai navetan tuoksu. Haaveilenkin joskus vielä pääseväni navettaan, silittämään lehmän pehmeää turpaa ja painamaan pääni sen lämmintä kehoa vasten. Mutta kun lähistöllä ei ole ainuttakaan navettaa enää. No, jossakin niitä lehmiä on, koska kauppojen hyllyt ovat pullollaan maitotuotteita, vaikkakin osin ruotsalaisia. Rakastan myös possuja. Muistelen, miten paappa söi aina mummin tekemää sianpääsylttyä, kolesterolista ei silloin puhuttu tai siitä ei mitään tiedetty. En ymmärtänyt, mistä se sianpääsyltty tuli, koska vähän ennen joulua sika pääsi aina karkuun. Yhtenä aamuna vain sitä ei enää ollut karsinassa. Vähän aikaa sitä aina etsittiin, mutta asia unohtui pikkuhiljaa jouluvalmistelujen täyttäessä mielen.

Tutkailen mummolani kirjastoa. Niteitä ei ole paljon, ehkä 100 – 150. Tällä kertaa käteeni osui teos vuodelta 1958; Ethel Arnolds-Hongisto: Elämisen taito.

Sivulla 11 on tällainen kappale:

”Sielumme suuressa arvoituksellisessa syvyydessä ovat kaikki kokemuksemme varastoituina. Siellä ovat valoisat päivät, pimeät pelottavat yöt, siellä ovat ohikiitäneet ajatukset, epämääräiset pelot. Kaikki tuntemamme kolkko kammo on siellä samoin kuin hellimämme salainen toivo ja rohkeat toiveet, suuret suunnitelmamme, säteilevä ilo, jota täynnä olemme olleet ja kokemamme katkera pettymys sekä raskas suru.

Siellä ovat voitot ja tappiot, siellä ovat menestys ja vastoinkäyminen, onnelliset hetket ja kiusalliset tilanteet. Siellä on kaikki, mitä olemme lukeneet, kirjoittaneet ja osanneet. Niin, ei mitään siitä, mitä ihminen on kokenut, ole unohtunut – vaikka hän niin luulee ja väittääkin – vaan se on kaikki hänen sielunelämänsä piilokerroksissa.”

Mitenköhän tuon nyt kiteyttäisi? Minkä taakseen jättää, sen edestään löytää, vai? Uskon, että mitään emme jätä taaksemme, jotkut asiat saattavat tosin ”unohtua”, jotkut asiat painamme alitajunnan eri kerroksiin, ne ovat siellä jossakin, meillä on sisäinen varasto täynnä elämänkokemuksia. Joskus emme tiedä tai muista jotakin tapahtumaa, vaikka ”tiedämme että tiedämme”. Joskus taas jokin asia tulee mieleemme oudossa asiayhteydessä. 

Mutta itsetutkistelu kannattaa. Jonakin päivänä oivallamme elämämme tarkoituksen, tai sitten emme. Mutta kannattaa ainakin yrittää. Mikä onkaan mieluisampaa kuin miettiä oman minän arvoitusta, olemmehan kaikkein lähimpänä juuri itseämme!

Tämä listakohan sen euforian loppujen lopuksi aiheutti?

 

Ajan hermolla ja Suomi-räppiä

Miten usein istunkaan tietokoneen ääressä verhot ikkunan eteen vedettyinä.  Etten näkisi aurinkoa ja kaunista kesäpäivää, kun kirjoitusvimmani on pahimmillaan(tai parhaimmillaan)! 

Toki päivän mittaan yritän lähteä ulos, mieluummin metsään. Siellä minuuteni pienenee ja tunnen olevani vain yksi nuppineulan pään kokoinen mitättömyys luonnon kiertokulussa. Se on terve tunne. En halua että ympäristöni luulee minun jotenkin pröystäilevän, että luulen olevani jotenkin erinomainen, tai erilainen, poikkeava, parempi kuin muut.

Vaatimattomuus kaunistaa! Vai kaunistaako? Kulkevatko vaatimattomuus ja heikko itsetunto käsi kädessä? Uskon tähän jossakin määrin. Miksi pelkäämme kehumista? Jos esim. lasta kehutaan, meneekö hän pilalle? Kasvaako hänestä ennakkoluuloton, hyvän itsetunnon omaava ja muut huomioon ottava aikuinen vai itsevarma kovis, besservisseri, joka uskoo itsekin olevansa melkein täydellinen ja muut ihmiset jotakin aivan muuta? Nämä ovat paljolti ehkä myös yksilö- ja perhekohtaisia juttuja. Mutta kannattaa silti kokeilla, rakkaus ja myötäeläminen ovat kuitenkin myös taitolaji, vaikka kaikilta se ei ikävä kyllä onnistu. Ja kannattaa myös miettiä kenen kanssa hengailee, negatiivinen ihminen vie helposti kaikki mehut toisesta ihmisestä, narsistista puhumattakaan.

Pidän itseni ajan tasalla lukemalla lehtiä ja seuraamalla sekä tv- että nettiuutisia. Nettiuutisissa on se hyvä puoli, että pelkän otsikon perusteella voin valintani mukaan syventyä tarkemmin niihin aiheisiin, joita pidän tärkeinä sekä itselleni ja/tai yhteiskunnalle. Miksi lukisin juttuja esim. kouluampujan sielunmaisemasta, koska kenenkään pään sisään ei voi mennä katsomaan, mitä siellä oikeasti liikkuu, mikä johti mihinkin. Syitä ja seurauksia on roppakaupalla, mutta myönteisellä suhtautumisella ja empatialla luulisin voivan estää ainakin osan pahoista teoista. Jos et ole tärkeä kenellekään, jos sinut mitätöidään niin jonakin päivänä teet jotakin, että sinut huomattaisiin. Melko usein kanavoit tuskasi johonkin positiiviseen, kirjoitat vaikka kirjan tai perustat yrityksen, opiskelet ja saavutat yhteiskunnallisesti arvostetun aseman, menet vapaaehtoistyöhön. Ikävä kyllä on toinenkin tie huomatuksi tulemiseen, mutta siltä sieltä ei useinkaan ole paluuta.

Osallistun sosiaalisessa mediassa keskusteluun vanhustenhuollon nykypäivästä, koska en tällä hetkellä voi muuta kuin ottaa kantaa ja ilmaista mielipiteeni.  Uskon edelleen siihen, että joukoissa on voimaa. Se on nähty jo takavuosikymmeninä. Yhdessä saamme enemmän aikaan. Kirjoitan nimeni joka ikiseen adressiin, jossa vastustetaan esim. lähikoulujen ja lähikirjastojen lakkautusta. Nimeni on siellä tuhansien muiden nimien joukossa ja kun lista toimitetaan kaupungintalolle tai mihin se nyt toimitetaankaan, siellä tajutaan, että asia on sittenkin tärkeä, kun noin ja noin monet ovat allekirjoituksellaan mielipiteensä tuoneet julki. Hyvän asian puolesta olisin valmis menemään banderollini kanssa seisomaan vaikka keskelle toria. Miksi häpeisin? Tämä on minun elämääni. Jonkun toisen elämä on toisenlaista.

Totuus piilee joskus Suomi-räpissä, vielä loppuun pala Cheekin tekstiä levyltä Jippikayjei (2010)

En suostu unelmoimaan elämääni,

vaan elän unelmaani.

Sen saavuttaminen on aina ollut mulle maali …

Kauniita syyspäiviä ystävät – lunta odotellessa!

Tässä v. 1959 Huutoniemen kansakoulussa Vaasassa maalaamani akvarelli "Puun istutus". 

Haltiakuusen alla

Salpausselän kirjailijat ry:n jäsenillassa 4.9.2013 esiteltiin teos Haltiakuusen alla – suomalaisia kirjailijakoteja.

Tekijät: Anne Helttunen ja Annamari Saure
Kuvat: Jari Suominen

Haltiakuusen alla esittelee kaikki tärkeimmät suomalaiset museoina toimivat kirjailijakodit. Mukana on 25 suomalaista kirjailijaa ja yli 30 erilaista kohdetta: syntymäkoteja, lapsuuden ja nuoruudenkoteja, itse rakennettuja taloja ja kesämökkejä. Kaksi museoista on ulkomailla.

Oli kiinnostavaa kuulla tekijöitten kuvaus kirjan kirjoittamisen ja valokuvaamisen prosessista. Matkakilometrejä syntyi noin 7000 ja aikaa kirjan tekoon kului kaiken kaikkiaan kaksi vuotta. Museoiden kanssa kuvausaikojen sopimiseen meni todella paljon aikaa. Ensiksikin piti jäljittää se henkilö tai se taho, jonka kanssa vierailua voi alkaa suunnitella, löytää museoiden vastuuhenkilöt. Kaikki museoiksi muutetut kirjailijakodit eivät olleet auki kuin tiettyinä viikkoina tai päivinä vuodessa, joku vain yhden päivän vuodessa. Johonkin sai avaimen naapurin papalta, joka ei enää jaksanut tulla itse kyseistä paikkaa näyttämään. Jotkut museot pysyivät kiinni perikunnan päätöksellä, että ovia ei aukaista kenellekään, eivätkä ne auenneet edes kirjan tekijöille.

Kirjan avulla voi suunnitella esimerkiksi lomamatkalle vierailuja joihinkin kohteisiin, kirjassa on selkeä kartta. Kauniit valokuvat henkivät sitä tunnelmaa, jossa kirjailija on elänyt ja ammentanut luovuutensa. Jari Suomisen valokuvat ovat upeita, luonnonvalossa ja pitkällä valotusajalla otettuja. Näin kuvista on tullut armeliaan pehmeitä ja persoonallisia. Töllien, puolilahojen mökkien sekä talojen ja jopa kartanoiden miljööt ruokkivat mielikuvitusta ja näin sieluni silmin kirjailijat työssään omien työpöytiensä ääressä, kuulin heinäsirkkojen sirityksen pihalla ja aistin auringonpaisteen ja maaseudun rauhan. Useat näistä museoista sijaitsevat juuri maaseudulla, muutamilla kirjailijoilla oli sekä kaupunki- että maalaisasunto kirjoittamista varten. Ja maallehan muutettiin aina kesiksi, usein koko perheen voimin.

Kiinnostavaa oli kuulla myös kirjailijoista sellaista tietoa, jota en tiennyt (tai muistanut). Kirjan tekijät mainitsivat moneen kertaan museoiden oivalliset ja työhönsä sitoutuneet oppaat, jotka valottivat myös kirjailijoiden luonnetta, pieniä tapahtumia tai muuten merkittäviä juttuja. Yksi kiinnostavimmista historioista oli Ilmari Kiannolla ja Kalle Päätalolla. Topeliuksen kaunis valkoinen kotikartano oli myös yllätys, sitä aina otaksuu, että luovuus syntyy nälästä ja siitä, kun lumi tupruaa tupaan nurkista. Mutta nyt ymmärrän paremmin senkin, miten onnellinen lapsuus vaikutti hänen tuotantoonsa ja kirjojen tunnelmiin.

Tällä iällä alkaa enemmän ja enemmän miettiä sitä, mitä meistä jää, kun lähdemme. Minkälaisen tunnelman tai minkälaista tietoa jätämme jälkeemme. Kaikki me haluamme varmasti, että läheisemme muistavat meidät ystävällisenä ihmisenä, joka auttoi, kun huomasi jonkun apua tarvitsevan. Joka kehui, kun muut polkivat lattianrakoon. Joka kiitti, toivotti hyvää päivän jatkoa tai hyvää viikonloppua! Joka otti huomioon. Joka ei mitätöinyt. Joka lohdutti, kun maailma murjoi. Kaikilta ei nykyään jää edes minkäänlaista kirjeenvaihtoa, mistä voisi jotakin tietoa ammentaa, kun kaikki on sähköisessä muodossa ja salasanojen takana. Ja onko kenelläkään aikaa tai tahtoa ruveta haastattelemaan aikalaisia siitä, minkälainen joku henkilö oli tai mitä hän oikein touhusi? Päiväkirjojen pitämisestä nyt puhumattakaan, kenellä nyt sellaiseen on enää aikaa, kun on niin paljon tärkeämpiäkin juttuja!

Olen ottanut varmuuden vuoksi pari kuvaa niistä työtiloista, joissa itse kirjoitan. Ensimmäinen on kaupunkiasunnossani Lahdessa ja toinen siellä Laihian mökillä, jonne matkustan muutaman kerran vuodessa. Esim. talvella, kun ulkona on vähän hämärää ja tuli palaa tuvan hellassa, tunnelma on unenomainen ja kirjoitan tajunnanvirtaa, johon sekoittuvat kaikki lapsuuteni, nuoruuteni ja aikuisuuteni tapahtumat ja tunnelmat.

Kun työtilani museoidaan :), vierailijat saattavat ihmetellä, että ai tuollainenko läppäri sillä oli, melko pieni näyttö. Miksi juuri Asus-merkkinen? Ja tuollainenko printteri, Canon? Ja käyttikö se vielä hiirtä? Ja mikä parasta, koko kirjallisen tuotantoni tuotokset, luonnokset, käsikirjoitukset, arvostelut ja lehtijutut ovat siistissä nipussa pienessä peltirasiassa muutamalla muistitikulla! Kätevää! Ei palonarkoja paperiarkistoja ja tilaa vieviä mappirivistöjä!

Raija Hautalan työpiste Lahdessa. Työtuoli (pyörivä ja pyörillä varustettu) ja mainio säädettävä atk-pöytä kierrätyskeskus Patinasta. 

Raija Hautalan kirjailijakamari Laihian mökissä. Pöytä ja tuolit kuuluvat mummoni isän tekemään kokonaiseen kalustoon, kalusteilla on ikää n. 85 vuotta, senkki 40-luvulta, räsymatot mummon kutomia. Taulut enoni Kanadassa maalaamia öljyväritöitä.

Pihanpuoleinen makuukamari. Kaikki huonekalut n. 85 – 90 vuotta vanhoja. Ja vintissä on niitä lisää roppakaupalla.

Tällaista tällä kertaa!