Modianon matkassa muistin syövereihin: Jotta et eksyisi näillä kulmilla

Patrick Modiano (s. 1945): Jotta et eksyisi näillä kulmilla, WSOY 2015, 136 s.

Patrick Modiano sai Nobel-palkinnon v. 2014 ja hän on kirjoittanut kymmeniä romaaneja ja novellikokoelmia. Modianoa sanotaan muistamisen mestariksi.

Kirjassa kirjailija Jean Daragane hukkaa osoitekirjansa junamatkalla. Aikojen päästä joku mieshenkilö soittaa hänelle ja kertoo löytäneensä kirjan. Hän on löytänyt kirjasta erään henkilön nimen ja on kiinnostunut, mistä Daragane on hänet kirjaansa napannut.

Soittaja haluaa ehdottomasti tavata, mutta Daragane empii, koska on vaistoavinaan miehessä jotakin outoa ja uhkaavaa. He sopivat tapaamisen kahvilaan.

Daragane on syrjäänvetäytyvä, yksinasuva, ihmisiä kartteleva keski-ikäinen herrasmies. Hänellä on kaksi majapaikkaakin, jotta voi tarpeen tullen “paeta” toiseen niistä. Osoitekirjassa oli yksi nimi, jonka soittaja ottaa esille, Torstel. Tämä samainen nimi on esiintynyt Daraganen kirjoittamassa kirjassa Kesän pimeys, jonka sisällön kirjailija itse hädin tuskin muistaa.

Kahvilaan saapuu mies ja nainen. Mies on nimeltään Gilles Ottolini ja nainen (joka ilmeisesti on seuralainen) on nimeltään Chantal Grippay. Mies pyytää Daraganen apua erään tapauksen selvittämisessä. Nainen ojentaa valokuvan, joka esittä pientä poikaa ja Daragane oivaltaa pian, että kuva esittää häntä. Nainen tuntuu pelkäävän miestä ja ilmoittaa Daraganelle tulevansa yöllä salaa häntä tapaamaan.

Muistikuviin astuu Annie Astrand –niminen henkilö, jonka Daragane hämärästi muistaa toimineen ikään kuin äidin korvikkeena jonkin aikaa, kun hän oli pieni poika. He tapaavat 15 vuoden jälkeen.

Tarina etenee verkkaisesti, mutta kuitenkin sen verran tapahtuu, että jännite pitää. Tai tapahtuu ja tapahtuu. Tapahtumat keskittyvät Pariisiin, oikeastaan melko suppealle alueelle, kadunnimet vilisevät sivu sivulta ja oli pakko ottaa Pariisin kartta esiin, jotta pysyi kärryillä missä päin milloinkin kuljettiin, joko konkreettisesti tai  muistoissa. Mieleen nousee väkisinkin Modianon Villa Triste, siinäkin haahuillaan muistojen kanssa/perässä ja jotenkin ollaan hukassa, ote lipsuu. Ote lipsui siis lähinnä minulta.

Kirjassa liikutaan nykypäivässä, lähimenneisyydessä ja lapsuudessa, siis kolmella aikatasolla. Ei mikään helppo kirja, mutta miksi pitäisi. Ainakin oli ajatuksia herättävä, vaikka jotenkin hävitin punaisen langan moneenkin otteeseen. Kirjassa yritettiin tavoittaa jotakin. Oliko se muisto, muistikuva, tunnelma tai kipeä tosiasia, jokin selvittämätön menneisyyteen liittyvä yksityiskohta? Usein itsekin muistelen (tai yritän ainakin) menneisyyden tapahtumia ja ihmisiä, jotka kävivät elämässäni ja hävisivät jonnekin, kunnes he joskus putkahtavat alitajunnasta ja saatan miettiä, että mitä heille oikeastaan kuuluu, missä he ovat ja ovatko elossa. Jotkut yrittävät rakentaa elämänmittaista ja loogista kertomusta omista muistoistaan/muistikuvistaan. Jos muistamme vain palasia tai pieniä kohtauksia ja tuokioita, se saattaa olla enemmän kuin vaikeaa. Tiedän ihmisiä, jotka sanovat, ettei heillä ole mitään muistikuvaa siitä, kun olivat alle kouluikäisiä. Ei, vaikka hänelle kerrottaisiin, että kai muistat kun olimme Espanjassa, tai kun kävimme tähtitornissa. Mutta -  ei mitään. Silloin tulee väkisinkin ajatelleeksi,  onko unohtaminen sittenkin parempi kuin ne muistot, jotka saattaisivat vanhoinakin haavoittaa ja lisätä tuskaa. Ja kuka takaa, että muistamme oikein.

“Miksi joillakin ihmisillä, joista emme tiedä mitään, jotka tapaamme vain kerran ja joita sen jälkeen emme enää näe, on kulisseissa niin tärkeä merkitys elämässämme?

Näitä mietteitä toi tämä kirja pintaan. Vähäinen sivumäärä, mutta luin todella hitaasti, pariinkin otteeseen ja lisäksi palasin moniin kohtiin. Tästä saisi hienovaraisen, eleettömän kaurismäkeläisen leffan. Tiedän jo, ketkä siinä näyttelesivät.

 ..........

Lahden kaupunginkirjastossa on jatkuva poistokirjojen myynti, 1 euro/kpl. Tänään ostin Hannu Väisäsen v. 2013 ilmestyneen Taivaanvartijat. Ja nyt jo poistettujen kärrissä! 

12.5.2016 osallistuin Salpausselän kirjailijat ry:n järjestämään tilaisuuteen Sibeliustalon saunakabinetissa. Kuulimme Hollolan Lahti -lehden päätoimittajan Sauli Hirvosen mietteitä (hän on myös Lahti Seuran puheenjohtaja). Kirjailija Pasi Pekkola kertoi kirjansa Lohikäärmeen värit kirjoitusprosessista ja avasi kuulijoille Kiinaa ja sen historiaa. Jippii! Tänään sain kirjastosta kyseisen kirjan, jota olin jonottanut jo tovin.

Huomenna taas perimmäisten kysymysten äärelle eli landelle. Meinasin ostaa siemenperunoita viikonloppuna Helsingistä 4 euroa/kilo mutta tänään pyöräilin Lahen torille ja siellähän niitä oli kaikenlaisia, siis erilaisia, 1 euro/kilo.

Kuvataiteilija Marjo-Riitta Olanderin maalaus Hiljaisuus vuodelta 2011 sopii tähän Modianon utuiseen tunnelmaan paremmin kuin hyvin.

inkwithin

Sovitus/Ian McEwan

Ian McEwan (s. 1948): Sovitus (Atonement) Otava v. 2002, 8. painos v. 2008 (541 s.)

Olen aikaisemmin arvioinut McEwanin kirjoja Sementtipuutarha ja Lapsen oikeus. Nyt tartuin tähän mielipiteitä jakavaan Sovitukseen. Elokuvaa en ole nähnyt, mutta kirjan jälkeen saatan etsiä sen käsiini. Luin myös Vieraan turvan, tästä joskus myöhemmin.

Sovitus oli minusta vaikea kirja, enkä edes tiedä miksi. Suuria tunteita, rakkautta, odottamista, valheita, viipyilevää tilanteiden ja ihmissuhteiden kuvausta. Alkuasetelmassa eletään vuotta 1935 Tallis-nimisen perheen maatilalla Englannissa. Maata vaivaa helle ja Ewan kuvaakin näitä hikisiä päiviä pikkutarkkaan ja taianomaisesti, aika on pysähtynyt. Perheen isä on jossakin kaukana töissä ja Emily-äiti yrittää sairaudestaan (migreeni) huolimatta pitää lankoja käsissään. Tilalle saapuu vielä sukulaisperhe, jonka 9-vuotiaat kaksospojat katoavat. Etsijät hajaantuvat kuka minnekin ja illan tuoksinassa veljesten isosisko Lola raiskataan. 13-vuotias Briony Tallis valehtelee tunteneensa raiskaajan – oman Cecilia-siskon poikaystävän, Tallisien siivoojan pojan Robbien, johon Briony on itsekin rakastunut. Briony, jonka haveena on tulla kirjailijaksi, elää haavemaailmassa eikä ymmärrä valheensa seurauksia, hänhän on lapsi vielä. Tähän alkuasetelmaan oli mielestäni uhrattu liikaa sivuja ja välillä tuli uskonpuute – miksi tarina ei etene. Mutta jännite piti ja antoi vihjeen tulevasta, joten täytyihän tämä nyt lukea.

Robbie vangitaan. Sota alkaa ja Robbie lähtee vankeudesta rintamalle. Cecilia lupaa odottaa Robbieta. Sota antaa Robbielle muuta ajateltavaa. Sen kauheudet kuvataan yksityiskohtaisesti. Englannin armeija perääntyy. Dunkerquesta joukot evakuoidaan Englannin puolelle. Saksalaiset pommittavat perääntyviä joukkoja, tanner on täynnä haavoittuneita ja kuolleita. Mieletöntä sotaa ja sen seurauksia kuvataan niin yksityiskohtaisesti, että kirjasta muodostui mielestäni sodanvastainen kannanotto, jossa yksittäisellä ihmisellä ei ole minkäänlaista sananvaltaa puhumattakaan, että kukaan olisi voinut elää tuona aikana elämäänsä toisin.

Briony Tallis kouluttautuu sairaanhoitajaksi ja Dunkerquesta evakuoituja haavoittuneita tuodaan Lontoon sairaaloihin.( Tässäkin olisi mielestäni vähempikin tilanteen ja kauheuksien kuvailu riittänyt.) Hoitajat tekevät työtään uupuneina. Briony työskentelee äärirajoilla, ehkäpä hän näin ollen haluaa hyvittää/sovittaa valheensa. Lopulta Briony kerää rohkeutensa ja päättää keskustella Cecilia-siskon ja Robbien kanssa. Mutta onko anteeksianto mahdollista?

Ja sitten ollaankin Lontoossa v. 1999. Briony on nyt 77-vuotias, keho ja mieli ovat alkaneet rappeutua. Koko suku on kutsuttu juhlistamaan tämän kuuluisan kirjailijan syntymäpäiviä hotelliksi muuttuneeseen entiseen kotikartanoon.

Pidin paljon McEwanin kielestä, kielikuvista, herkkien hetkien ja tunnelmien kuvailuista. McEwan kuvaa hienosti ihmisen vanhenemista, elämän rajallisuutta ja luopumista.

Jos nyt jotakin negatiivista osaisi sanoa, niin ehkä jonkinlainen tiivistäminen varsinkin alussa, kun kartanoelämää kuvataan satojen sivujen verran, olisi ollut paikallaan, meinasi jo tulla uskon puute!. Ja toisaalta, Robbie on kärsinyt valheen takia hirvittävän vääryyden ja olisin jotenkin olettanut/toivonut, että hänen vihansa ja katkeruutensa olisi tullut paremmin esiin. Välillä tuntui, että hän suhtautui koko juttuun välinpitämättömästi, kohtalonomaisesti. Mutta kirjailijahan se kirjoittaa tarinoita ja päättää pääosin itse, minkälainen on lopputulos. Ja kun olet monta kirjaa kirjoittanut, alkaa olla jo näkemystä siitä, miten haluaa asiat ilmaista. Ehkä en katsokaan elokuvaa, vaikka se on saanut positiivisen vastaanoton. Kirja muuttui elokuvaksi pääni sisällä, joten katselen sitä varmaan vielä pitkään sen jälkeen, kun viimeinenkin sivu on luettu.

Oma pienoisromaanikäsikirjoitukseni (työnimi Onnenmaa) tuli arvostelupalvelusta ja nyt on todella onnellinen olo, mutta siitä sitten joskus myöhemmin! Nimestään huolimatta Onnenmaassa seikkaillaan kaikkea muuta kuin onnellisissa merkeissä. Takki on jotenkin tyhjä ja on pakko keskittyä johonkin konkreettiseen, korujen tekemiseen, kuntoiluun ja ystävien tapaamiseen. Ja lukemiseen, totta kai - tai ylipäänsä kaikkeen muuhun kuin kirjoittamiseen, koska esteitä tulee eteen jatkuvalla syötöllä ja jos ei tule, niin niitä voi aina keksiä! 

Modiano: Surun huvila ja Nissinen: Sitomisen taito + Pink Floyd

Patrick Modiano (s. 1945): Villa Triste, suom. v. 1977, ilm. 1975, WSOY

Ranskalainen Patrick Modiano on minulle aivan uusi tuttavuus. Eli Villa Triste on ensimmäinen, jonka häneltä nyt olen lukenut. Hänen mittavasta tuotannostaan on suomennettu neljä muuta kirjaa, joista on todella pidetty:

Kehäbulevardit, 1972/Hämärien puotien kuja, 1978/Nuoruus, 1986/Kadonnut kortteli, 1987, Jotta et eksyisi näillä kulmilla, 2015. Viimeisen on suomentanut Lotta Toivanen, muut Jorma Kapari.

Modianon äiti oli belgialainen, isä Italian juutalainen. Hänen taustansa näkyy ainakin Villa Tristessä ja otaksuisin, että muissakin teoksissa.

Ensimmäiset kymmenet sivut luin ihmetyksen vallassa; mitä? kuka? missä? Missä on punainen lanka? Teksti lipui ohitseni, enkä saanut siihen minkäänlaista otetta. 

Mutta sitten teksti alkaa avautua ja luin kirjan loppuun  haltioituneena. Victorin ja Yvonnen tarina saa tuulta siipiensä alle, eikä muuta tarvita. Tarina sijoittuu 1960-luvulle. Eletään, tai oikeammin oleskellaan, ranskalaisessa pikkukylässä, lähellä Sveitsin rajaa. Algerian sota uhkaa, ihmiset ovat irrallisia ja vieraita jopa itselleen, sekalaisessa seurueessa on sekä koomisia että traagisia hahmoja ja tapahtumia. Seurue muodostuu pääosin tyhjäntoimittajista, joiden aika menee siihen, että ei varsinaisesti tehdä mitään, haahuillaan ja maleksitaan, odotetaan jotakin tapahtuvaksi tai ollaan jotakin paossa.

Kaksitoista vuotta myöhemmin, kun melkein kaikki on jo unohtunut, Victor palaa samaan kylään. Hän muistelee ihmisiä, katuja, tapahtumia ja Yvonnen kanssa viettämiään raukeita kesäpäiviä. Victor elää muistoissa, utuisissa tunnelmissa, kaikki on jotenkin kääritty hämärän verkkoon. Mikä on totuus? Victor on keksinyt itselleen uuden identiteetin ja uuden historian. Hän on kadottanut isänsä jo varhain ja tuntuu, että hän on jotenkin hukassa. Yvonnen kanssa tohtori Meinthen huvilassa (Villa Triste) viettämänsä aika edusti Victorille yhtä aikakautta, joka on vääjäämättömästi ohi.

Hienoa tekstiä, totta tosiaan -  mutta - olisiko sittenkin pitänyt lukea jokin muu Modianon kirja ennen tätä? Sitä nyt mietin. Välillä tuntui kuin olisin lukenut näytelmäkäsikirjoitusta, niin tarkkaan oli miljööt, esineet, valaistus jne. kuvattu.

Esim. s. 137: ”Setä laski hanasta vettä. Koira oli nukahtanut jalkojeni juureen. Näen tarkkaan tuon ruokasalin. Seinillä oli tapetit, joissa oli kolme kuviota: punaisia ruusuja, muratti ja lintuja. Tapetti oli vähän haalistunut ja sen pohjaväri oli beige tai valkoinen. Pyöreä kattolamppu oli puuta ja siinä oli kymmenkunta lamppua pergamenttivarjostimineen. Lämmin kullankeltainen valo.”

Koska olen visualisti, minua tällainen kuvailu viehättää. Mutta että joku alle kaksikymppinen nuorukainen tarkkailee ympäristöään ja huomioi tapetin kaikki kuviotkin näin tarkkaan, siinä on ihmetyksen aihetta.

Muistot, muistikuvat ja menneisyys sekoittuvat Victorin päässä. Tapahtumat sijoittuvat kesään, mutta silti en näe aurinkoa vaan jonkinlaisen utuisen ja hämärän maiseman. Kirjan nimessä olen aistivinani symboliikkaa, ehkä Villa Triste onkin itse kunkin sisin, jonne suru on tullut jäädäkseen. Itse ajattelen näin: ”Kumpi on armollisempaa, muistaa vai unohtaa?”

Saija Nissinen (s. 1963): Sitomisen taito, novellikokoelma, v. 2012, Atena.

Täytyy myöntää, että novelleja en ole lukenut aktiivisesti kuin ihan parina viime vuotena. ja yhä ne ovat minulle vaikea osa-alue. Toisaalta novellikokoelmia ei mielestäni ole ollut tarjolla tasavertaisesti muun kaunokirjallisuuden joukossa. Voi olla että olen väärässä. Eikö novelli myy? Vaikka Alice Munro sai Nobelin juuri novelliensa ansiosta, ei Suomessa novelli ole nostanut päätään toivotulla tavalla. Vaikka olen impulsiivinen, tykkään paksuista romaaneista, ja siksi novelli on mielestäni jotenkin liian ”nopea”. Ja juuri kun meinaat päästä jyvälle niin tarina loppuu.

Olen lukenut myös vannoutuneiden prosaistien novelleja ja täytyy sanoa, että novelli on vaikea laji, eikä se välttämättä onnistu kuin asiaan vihkiytyneeltä. Novellissa on aivan omanlaiset lainalaisuutensa. Eksposition eli juonitoiminnan aloituksen pitäisi antaa tarpeeksi tietoa, että tarina ymmärrettäisiin. Muutamat novellit ehtivät noin puoleen väliin, kun selvisi, että kertoja onkin mies. Sitä vain jotenkin olettaa, että naiskirjailija kertoo tarinaa naisnäkökulmasta. Mutta hienosti Nissinen siitäkin selvisi.

Lempinovellini on Sisko käy oopperassa taas. Se on kertomus siitä, kun asioista ei puhuta, ainakaan niiden oikeilla nimillä. Aikuiset lapset palaavat juhannukseksi kotiin, mutta määrätyistä asioista ei taaskaan puhuta, kierrellään ja kaarrellaan, eikä ikinä päästä asian ytimeen. Tämä on niin tuttua monissa suvuissa. Ja toimintomalli periytyy jälkipolville, sama tapa toimia jatkuu. Hieman häiritsi jotkut traumaattiset jutut, joita ei novelleissa purettu, monet asiat ja tapahtumat jäivät avoimiksi.

Nissisen novellit ovat mielenkiintoisia, puhuttelevia, vihjailevia, useat uivat syvissä vesissä, mutta niiden outous koukuttaa. Sitä haluaisi tietää enemmän, mitä sitten tapahtui. Niminovelli Sitomisen taito oli viimeisenä. Luin sen pariinkin kertaan, enkä ole vieläkään varma, mitä tapahtui. Mutta sainpahan ajattelemisen aihetta. Kaiken kaikkiaan loistavaa tekstiä.

…………………….

Palasin juurilleni, mökilleni eli vanhaan mummolaani, monen sadan kilometrin päähän kaikesta. Ihmettelen hiljaisuutta ympärilläni. Hiljaiset illat. Samalla tajuan, että valtaosa suomalaisista viettää juuri näitä hiljaisia vähän surumielisiä iltoja, ihan joka päivä. Minulle tämä on tietoinen valinta. Voin tulla tänne aina kun kaupungin tohina alkaa ahdistaa. Ja palata kaupunkiin, kun siltä tuntuu.

Tulet hellassa, kahvipannu tulella, hirsitalo pitää omaa ääntään. Tänään sytytin kynttilän nuorimman veljeni syntymäpäivän kunniaksi. Toinen kynttilä syttyy kesäkuussa, hänen kuolinpäivänään. Samassa toinen veljeni soitti. Sammuta valot ja kuuntele Pink Floydin On the run, hän sanoi. Teen työtä käskettyä, laskeudun kamarin sängylle, sammutan valot ja suljen silmäni. On the run vuodelta 1972, instrumentaalikappale, soljuu lävitseni aivan kuin äskeiset novellit, ja jättää ihmeellisen tunnelman. Irtaudun ruumiistani ja lennän jonnekin eri sfääreihin ja vähän aikaa toivon, ettei tarvitsisi palata, ainakaan pitkään aikaan.

Tässä, olkaa hyvät: https://www.youtube.com/watch?v=VouHPeO4Gls

Adultery by Paolo Coelho

 Syrjähyppy, aviorikos vai uskottomuus?

Paulo Coelho: Adultery (alkuteos Adultério, suom. v. 2014, Bazar, nimellä Uskottomuus)

Muistan, miten haltioitunut olin aikoinaan, kun löysin Coelhon kirjat. Alkemisti kolahti todella ja sai sisimpäni liikkumaan aivan eri sfääreissä kuin aikaisemmin. Kirja oli tiiviistä tarinankerronnasta huolimatta maaginen elämäntaito-opas. Kauppalehti valitsi Alkemistin Vaihtoehto-bisness – kirjakseen v. 2002, eikä varmasti syyttä. Jonkun muunkin maallinen vaellus saattoi saada uudenlaisia nyansseja. ”Kuuntele sydäntäsi, ymmärrä mistä tulet ja mihin olet menossa. Seuraa unelmiasi!”. Tähän ei kai ole mitään lisättävää.

Coelho on syntynyt v. 1947 Brasiliassa, äidinkieli on portugali. Hän alkoi tahkota rahaa näillä kirjoillaan vasta, kun oli kokenut elämässään kasan vaikeuksia; hän oli kapinoitsija, joka suljettiin useasti mielisairaalaan, käytti huumeita, sulkeutui kuoreensa, oli outo kummajainen. Alussa hän sanoitti menestyksellä lauluja, sekaantui mustaan magiaan ja mitä kaikkea. Eli ei mikään eilisen teeren poika.

Olin takavuosina töissä opettajankoulutuksessa, pedagogisia opintoja jo kauankin opettajina toimineille. Ahdistavinta monille oli oman elämänkaarijanan hahmottelu. Näit eletyn elämäsi janan muodossa: syntymä, nuoruus, opiskelu, vanhemmuus, työelämä. Tuijotat janaa ja ajattelet, että olenhan minä saanut aikaan vaikka mitä. Ja sitten tulee kysymyksiä: Olisitko halunnut jotakin enemmän? Tai olisitko halunnut jotakin muuta? Olisitko tehnyt jotakin toisin? Unelmat ja haaveet olivat hautautuneet monen kohdalla kiireen ja arjen jalkoihin. Tai ehkä ei haluttu tinkiä turvatusta toimeentulosta.  Jotkut olivat tehneet elämässään niitä ratkaisuja, joita vanhemmat odottivat tai edellyttivät.

Coelhon mukaan olisi välillä hyvä tanssia ”rytminvastaisesti”. Mutta kukaan ei halua tehdä tietoisesti väärin, olemme tottuneet tekemään asiat ”niin kuin ne kuuluu tehdä”. Omassa elämässäni tukahdutin luovuuteni, koska takaraivoon oli jäänyt jonkinlainen muistikuva luovissa ammateissa toimivista henkilöistä tai oikeastaan suhtautumisesta heihin; näyttelijät, taidemaalarit, kirjailijat, muusikot ja jopa toimittajat laitettiin (ainakin siellä, mistä minä olen kotoisin) samaan nippuun – taivaanrannanmaalareita, hamppareita, oikeaa työtä vieroksuvia komeljanttareita jne. Ja kun sisäinen luovuuden patoni avautui, se oli kuin vuolas virta olisi vienyt minut mukanaan uusiin seikkailuihin. Maailmaani tuli lisää värejä. 

Eli nyt tuohon Uskottomuus-kirjaan ja siihen, oliko kysymyksessä aviorikos vai syrjähyppy. Joka tapauksessa perheenäiti Linda teki huorin, niin kuin Raamatussa sanotaan, etsiessään sisältöä elämälleen, joka oli mielestäni aivan mallikasta ja turvallista elämää. 

Lindalla on hyvä koulutus (toimittaja), aviomies, kaksi lasta, omakotitalo Sveitsissä ns. Audi-vyöhykkeellä (onko Sveitsissä muitakin vyöhykkeitä?). Kaikki on siis kohdallaan. Mutta Linda voi huonosti, hän ei osaa sanoa, mikä häntä vaivaa ja hän alkaa etsiä parannusta olotilaansa ramppaamalla lääkärien ja psykiatrien vastaanotoilla.  Sattumalta hän törmää nuoruudenrakkauteensa, josta tulee hänelle pakkomielle.

Kirja on myös kannanotto ja analyysi sveitsiläiseen sisäänpäin kääntyneeseen elämänmenoon. Coelhon kirjoissa peilataan tavalla tai toisella ja enemmän tai vähemmän yhteiskunnan ilmiöitä ja tilaa. Teos ei ole missään mielessä eroottinen, seksillä ei mässäillä, paitsi kerran, ei mitenkään kaunis sessio. Mielenterveysongelmia ja syitä käsitellään monelta eri kantilta. Mikä meitä sitten kahlitsee? Mitä tehdä, jos elämä alkaa tylsistyttää ja siitä puuttuu haasteita? Varmasti olemme kaikki kokeneet nämä asiat jollakin tasolla. Kaikki on suurin piirtein ok, mutta jokin mättää! Linda kaipasi elämäänsä jännitystä ja intohimoa. 

Onko kaiken ratkaisu kuitenkaan uskottomuudessa? Pitääkö heti hypätä jonkun toisen lakanoihin, kun ei ole enää kauhean kivaa? Eikö muuta ratkaisua todellakaan ole? Aina voi valita. Joko tyytyy siihen, mitä on tai menee pitsinnypläyskursseille tai aloittaa vapaaehtoistyön tms. Ihminen luulee, että joku toinen tekee hänet onnelliseksi. Mutta näinhän se ei todellakaan mene. Onni löytyy omasta sisimmästä.  Miksi riskeerata oma ja toisten elämä? Sitä tässä nyt ihmettelen ja mietin samalla, onko Coelho ammentanut itsensä jo tyhjiin. Alefin jälkeen hieman petyin tähän kirjaan, joka oli melko pinnallinen. Toisaalta hän on saanut lukuisia kansainvälisiäkin palkintoja ympäri maailmaa, joten eivät kai nuo kaikki tahot väärässäkään voi olla.

Seuraava postaukseni käsittelee novelleja, kirjakasassa odottavat mm. Saija Nissisen Sitomisen taito (v. 2012) ja v. 2014 Nobel-palkittu Patrick Modianon Villa Triste (1977).

Pakko vielä mainostaa: Lahden kaupunginkirjastosa on jatkuva kirjojen poistomyynti, josta ostin viikko sitten kaksi kirjaa 1€/kpl, toinen oli McEvanin Sovitus ja toinen Donna Leonin Oman käden oikeus. Nämä otan sitten Laihian mökille mukaan, kunhan sinne saakka ehdin.

Nainen junassa ja leffaväkivaltaa

Helsingin Sanomien kulttuuritoimittaja Antti Majander ottaa kantaa tekijänoikeuksiin ja lähdeviitteisiin Näkökulma-kirjoituksessaan 17.1.2016.

”On itsestään selvää, että kirjallisuus syntyy kirjallisuudesta. Tyhjyydestä ammentavaa alkuperäistä neroutta ei ole olemassa.”

Joten lopussa olevalle runolle olen pyytänyt tekijältä julkaisuoikeuden, minusta se on paitsi kohteliasta myös tarpeellista, ihan aina. Omiakin kirjojani on lainattu muutama kerta ja minulta on pyydetty niihin oikeus.

Paula Hawkins: Nainen junassa (2015, Otava)

Kyseessä on murhatarina. Rachel matkustaa joka päivä töihin paikallisjunalla Lontooseen ja takaisin. Paitsi että hänellä ei ole enää työpaikkaa. Potkut tuli liiallisesta alkoholin käytöstä. Tätä näytelmää hän jatkaa vuokraemännän takia.

Talot ja kylät lipuvat ohi. Pienet asemat ja radanvarren asutus ja talojen asukkaat tulevat ”tutuiksi” ja Rachel alkaa kehitellä talojen asukkaiden ympärille tarinoita. Talojen joukossa on myös se talo, jossa asuu nyt Rachelin entinen mies uuden vaimonsa ja pienen lapsen kanssa.

Eräästä talosta katoaa nainen ja Rachel luulee tietävänsä asiasta jotakin enemmän kuin tiedotusvälineet. Hän on empaattinen ja ystävällinen ihminen, joka pelkkää yksinäisyyttään sekaantuu asiaan ja kertoo poliisille havainnoistaan. Asiassa on vain yksi mutta. Rachel on koko ajan pienessä pöllyssä, joten uskottavuus poliisien silmissä kärsii. Muistot, kuvitelmat ja humalaisen houreet sekoittuvat Rachelin päässä. Loppu onkin sitten hyytävää luettavaa.

Henkilökohtaisesti minua häiritsi todella paljon Rachelin runsas alkoholinkäyttö. Hän oli jumiutunut eronsa jälkeiseen katkeruuteen. Jäin kaipaamaan selitystä sille, miksi tekijä eli siis murhaaja käyttäytyi kuten käyttäytyi. Minusta hän oli puhdasverinen psykopaatti.

Kirja tempasi mukaansa, vaikka aluksi tuo Rachelin ryyppääminen otti päähän, kohta sitä ei edes huomannut, siihen jotenkin tottui. Todella jännittävä ja pihdeissään pitävä esikoisteos Paula Hawkinsilta.

Leijonasydän (2013)

Aleksi Bardyn käsikirjoittama ja Dome Karukosken ohjaama elokuva oli yksi väkivaltaisimmista leffoista, jota olen koskaan nähnyt. Ja luen mukaan myös kaikki länkkärit. Joten turha meidän on Tarantinoa tai Peckinpahia moittia.

Leijonasydän rakentuu väkivallan ympärille (tämä on siis minun henkilökohtainen mielipiteeni). Turpaan lätkitään ketä milloinkin, kaikki asiat hoituvat väkivallalla, verta roiskuu koko ajan. Jonkinlainen kehitystarina oli kai kyseessä. Minusta kukaan ei kehittynyt sen kummemmin mihinkään suuntaa. No ehkä pääosanesittäjä, joka alkoi jossakin vaiheessa yrittää eroon natsiporukoista, vaikeaa sekin oli. Jossakin vaiheessa alkoi naurattaa, uskottavuus jotenkin kärsi, elokuvasta ja sen sanomasta tuli jokseenkin naivi yritys tuoda esiin yhteiskunnallisia ongelmia. Katharsista ei tullut, loppukin oli kammottava ja verinen. Miksikö katsoin? No sen takia, että halusin nähdä, minkälainen kehitystarina on kyseessä. Tympäisevä elokuva, vaikka yleensä katson kotimaisia leffoja jo ihan kannatuksen vuoksi. Onneksi tämä tuli telkusta, ei tarvi itkeä lipunhinnan perään.

Toisaalta, olen saattanut ymmärtää taas kerran kaikki ihan väärin, anteeksi. Tämähän on vain minun mielipiteeni. Ja Leijonasydänhän laskettiin ilmestyessään suomalaisen elokuvan eliittiin ja se on voittanut palkintoja lukuisilla kansainvälisillä areenoilla. Elokuva oli 198 817 katsojallaan Suomen vuoden 2013 kolmanneksi katsotuin kotimainen elokuva. (Hm!)

Tarantino/The Hateful Eight (länkkäri)

Monet Tarantinon leffat ovat meille enemmän tai vähemmän tuttuja, mm. hänen esikoisohjauksensa Reservoir Dogs, Pulp Fiction, Sin City jne. The Hateful Eight sijoittuu Yhdysvaltain sisällissodan jälkeiseen aikaan. Se kertoo palkkionmetsästäjästä ja hänen vangistaan, jotka joutuvat kuuden muun ihmisen kanssa majataloon lumen saartamiksi. Tarantino puolustelee elokuvan väkivaltaisuutta perustelemalla sillä, että kyseessä on kannanotto poliisien käyttämää väkivaltaa vastaa (!)

Tarantinoa on arvosteltu jos minkälaisilla määreillä: sokeasti palvottu, itseään toistava jne. Näin hänen haastattelunsa telkusta pari viikkoa sitten. Nerokkaana ihmisenä hän oli keksinyt elokuvaansa oivallisen kauhuefektin: lumen ja pakkasen. Jestas. Nytkin tätä kirjoittaessani ulkona on runsaasti lunta ja kunnon pakkanen (onneksi). Minkäänlaista kauhua en kuitenkaan tunne, vaikka ilta on pimentynyt. Joku voisi käsikirjoittaa lumen kourissa kamppailevaan Helsinkiin jos jonkinlaisen kauhuleffan. Ei taitaisi toimia, mehän olemme tottuneet kaikenlaisiin säihin.

Tämän kolmetuntisen leffan jätän suosiolla väliin. Mutta Tarantinohan saa kaiken vain sormiaan napsauttamalla. Onko hän jääräpää, joka ei kuuntele ketään?  Vai eikö kukaan uskalla kertoa hänelle, että tätäkin leffaa olisi voinut tiivistää.

Kaikille lukijoilleni ihanaa ja toiveikasta vuotta 2016 tämän runon myötä!

Elina Salminen: Jos minä jostain alkaisin, 2015. Sain tämän runokirjan joululahjaksi, enkä voi kuin ihmetellä, miten joku on osannut pukea sanoiksi kaiken sen, minkä itsekin tunnen.

Jotain muuta

Onko väärin pyytää lisää

vaikka on saanut elämältään

jo melkein kaiken

enemmän lihavia vuosia

kuin moni koko aikanaan

ihmeitä ilman määrää

lukemattomia lahjoja

joista ei ole huomannut kiittää

kun on kuvitellut ne ansainneensa

omilla oikeilla toimillaan

onko siis väärin

pyytää vielä lisää

pyytää jotain muuta

kaivata tuntemattomia teitä

näiden valmiiksi tallattujen tilalle

vieraita puita niiden varsille

ja oksille uusia lintuja

tulemaan äänellään tutuiksi

ja laulamaan syvälle sydämeeni saakka

jos ei ole väärin pyytää

eikä aivan kohtuutonta

minulle sopisi niin

Kun aika loppuu, Elina Hirvonen (v. 2015, WSOY)

Näillä näkymin viimeinen blogikirjoitukseni – tänä vuonna. Jatkan kärsimystänne kunnes lopetan. Välillä kirjoittamiseen tulee jumi ja nämä bloggaukset pitävät meikäläisen jotenkin ruodussa, saan ainakin jotakin aikaan ja on ihanaa ja vapauttavaa lukea jonkun muun tekstiä ja uppoutua toisiin maailmoihin.

Viime tekstissä otin esiin mm. Angervoinen, Ingervoinen –kirjan, jonka fokus on lapsen yksinäisyydessä. Ja kuin sattuman kauppaa eteeni putkahti ystäväni toimesta toinen samaan genreen kuuluva, lapsen yksinäisyyttä käsittelevä teos, tosin tästä oli satumaa kaukana eikä todellakaan ratsastettu auringonlaskuun.

Elina Hirvonen: Kun aika loppuu (v. 2015, WSOY)

Kirjan takakannen niukka sisällönkuvailu kertoo, että romaani sijoittuu kahdenkymmenen vuoden päähän. Miksi? Minusta se iski juuri tähän päivään, mutta kai sille on jokin tarkoitus.

Isä, äiti ja kaksi lasta, tyttö ja poika. Isosisko joutuu huolehtimaan veljestään, koska vanhemmat ovat kiireisiä yliopistoihmisiä. Äidin substanssi on ilmastonmuutoksessa, isä on arkkitehti. Lapset kasvavat kiinni toisiinsa. Aslakilla ei ole kavereita, hän on outo lintu ja hän on pikkupoikana kokenut jotakin kauheaa, jonka muisto vaikuttaa todennäköisesti hänen loppuelämäänsä ja ratkaisuihinsa. Angervoinen löysi mielikuvituskaverin, mutta Aslak ajautuu netin välityksellä väärään seuraan. ”Hän yritti kuvitella, miltä tuntuisi pitää asetta kädessään, miltä tuntuisi nähdä ihmisten kaatuvan ja kuolevan kadulle, miltä tuntuisi tehdä jotakin sellaista?”

Aslak on kasvissyöjä, eläinten ja heikompiosaisten puolella. Hän vihaa koko ihmiskuntaa, rikkaita ja välinpitämättömiä – eli hänellä on ideologia. On pakko suorittaa harvennus, ampua viattomia kadulla kulkevia ihmisiä Lasipalatsin katolta. Uskon, että jos ajatus tappamisesta (tai jostakin muusta) alkaa kyteä päässä, siitä pääsee eroon vain tappamalla. Pakkomielle, sairaalloinen sitoutuminen tähän murskaavaan aivojen sisällä tapahtuvaan pikkuhiljaa etenevään prosessiin, onko kyse enää ideologiasta. Sairas mieli, perimä, lapsuuden traumat? Tässä tapauksessa pisteenä iin päällä oli nettiyhteys ”libanonilaiseen tyttöön”, joka kertoi, että useassa maassa isketään samanaikaisesti.

Maailmasta katoaa toivo, sitä se on, ja tässä eletään siis 2030-lukua eikä mikään ole muuttunut. Dystopia tämä ei kuitenkaan ole, ehkä. Tämä on siis minun mielipiteeni kirjasta. Jokainen meistä kokee jokaisen lukumatkan erilaisena ja keskiöön nousevat usein ne asiat, joiden kanssa olemme itse painineet. Tässäkin oli ilmeisen suuressa roolissa puhumattomuus ja kommunikoinnin vaikeus. Täytyy muistaa, että vanhempina, kiireisinäkin, olemme vastuussa siitä, että olemme kartalla lastemme ja heidän tekemisiensä suhteen. Koska näin voi käydä kenelle tahansa meistä. Ja sukupolvelta toiselle siirtyvät kokemukset vaikuttavat meissä kaikissa, halusimme tai emme.

Mielenkiintoinen kirja, soljuvaa tekstiä, ahdistava aihe. Mitkä syyt ajavat radikalisoitumiseen? Halu tulla kuulluksi ja hyväksytyksi, halu kuulua johonkin porukkaan? Äiti hokee todennäköisesti loppuelämänsä; mitä tein väärin? Sisar, joka toimi Mogadishussa kriisityöntekijänä, aavistaa etukäteen mitä tuleman pitää. Olisipa hän jäänyt Aslakin lähelle, sitä nyt tässä itken.

Tosiasia on, että maapallon ilmaston lämpeneminen aiheuttaa vakavia ongelmia niin ihmisten kuin kansojenkin välille. Köyhät köyhtyvät ja niukkuudesta tullaan taistelemaan henkeen ja vereen. Tällä hetkellä esimerkiksi Afrikan väestö on n. 1,1 miljardia ja v. 2100 se on ennusteen mukaan yli 4 miljardia. Jäävätkö afrikkalaiset maanosaansa, jos vesi loppuu tai tulee katovuosi katovuoden perään, elintila supistuu entisestään. Se jää nähtäväksi. Minusta olisi korkea aika ruveta tekemään suunnitelmia Afrikan auttamiseksi, mennä paikan päälle ja rakentaa kattava avustusjärjestelmä. Olen huolestunut asiasta, vaikka en tuolloin ole enää elossa. Yhtäkkiä sana ilmastonmuutos konkretisoituu, se ei ole enää pelkkä abstraktinen ilmaisu.

Ote kirjasta:” Eheä maailma ei tarvitse puolelleen ketään, tuhoutuneen pelastamiseen tarvitaan jokaista.”

Tähän synkkään ja surulliseenkin ajanjaksoon sopii mielestäni paremmin kuin hyvin nuorimmaiseni eleetön esitys, Maria Magdalena, olkaa hyvät.

http://www.ainovalossa.fi/

Minä ja Robinson

Siirryin pari viikkoa sitten persimoneihin (kuvassa), niitten kilohinta tipahti nimittäin vähintäänkin kohtuulliseksi. Granaattiomenien hakkaaminen (ne puolitetaan ja siemenet hakataan lautaselle vaikkapa puukauhan avulla, kyllä irtoaa) aiheutti melkein jännetuppitulehduksen. No, näillä mennään.

Ja juuri kun elämä alkoi Lahden tapahtumien jälkeen taas kantaa, tuli uusi shokki – Pariisi. Eikö tämä koskaan lopu! Olo on tyhjä ja surullinen. Päätin paeta todellisuutta lapsuuteni kesiin mummoloissa, joissa elämä lähenteli kuvittelemaani paratiisia. Ja aina paistoi aurinko.

Opin lukemaan 5-vuotiaana ja siitä lähtien olen lukenut melkein kaiken, mitä eteen on tupsahtanut. Kotona kaupungissa kirjasto oli kansakoulun yhteydessä, mutta maalla se oli kaukana, mutta eipä sinne kukaan olisi ehtinytkään pelto- ja navettatöiltä. Lukemista silti riitti, päivän lehti esimerkiksi. Virsikirjakin kävi paremman puutteessa. Ja naapurin mummolle tuli Nyyrikki. Aloin muistella tuota jännittävää lehteä, jonka nimi oli kirjoitettu koivunrunkoa mukailevalla tyylillä. Näin sanoo Nyyrikistä wikipedia:

”Yli 100-vuotias klassikko!

Nyyrikki on Suomen perinteikkäämpiä edelleen ilmestyviä aikakauslehtiä. Se aloitti ilmestymisensä jo vuonna 1904! Nyyrikki sisältää monien kirjailijoiden laadukkaita kotimaisia novelleja ja jatkokertomuksia. Nyyrikki vie lukijansa kypsän naisen elämän äärelle, suomalaiseen todellisuuteen ja arkielämään. Elämän koko kirjo ihanissa ja todenmakuisissa novelleissa ja jatkokertomuksissa! Jokaisessa Nyyrikissä on pitkiä novelleja, jatkokertomuksia, pakinoita, runoja ja horoskooppi.

Joka toinen tiistai ilmestyvä Nyyrikki on mahtava 32-sivuinen lukupaketti. Yhdessä vuosikerrassa on luettavaa jopa 33 romaanin verran. Nyyrikin saa ainoastaan tilaamalla suoraan kotiin!”

Mitä niitä kirjoja lukemaan, kun Nyyrikki korvaa novellit, runot, pakinat ja romaanit!

Mutta naapurin mummo tykkäsi, kun vierailin hänen luonaan aina kyseisen lehden ilmestymispäivänä. Toisaalta, lehtihän ilmestyy vieläkin, mutta missä se luuraa, kun en ole vilaustakaan nähnyt kymmeniin vuosiin? Ai niin, senhän saa vain tilaamalla.

Akseli Gallen-Kallelan matkakirjan löytyminen vintin purujen seasta oli todellinen aarre. Mutta aivan eka kirja, jonka luin kannesta kanteen siitä kuitenkaan mitään ymmärtämättä oli Robinson Crusoe – lapsille lyhennetty (Daniel Defoe s. noin 1660 – k. 1731), joka ilmestyi v. 1719 ja jota on sanottu ensimmäiseksi bestselleriksi. WSOY:ltä tämä kyseinen versio kirja ilmestyi v.1945. Mielenkiintoisten piirrosten tekijä on ikävä kyllä jäänyt merkitsemättä.

Luin kirjan nyt uudelleen ja hämmästyin. Mystisyys oli haihtunut kuin tuhka tuuleen, tilalle astui kyynisyys ja miljoonat kysymykset kuten: Robinson haki laivan hylystä kissan ja koiran. Kissa lisääntyi ja kohta kissoja oli niin paljon, että niitä piti alkaa ampua. Oliko saarella ennestään kissa tai kissoja? Saarella vierailee villi-ihmisiä, mustia, joiden vierailu tarkoitti aina jotakin pahaa.

Robinson tappaa ja teurastaa (”Hakkasimme ne kuoliaiksi.” ”Päätimme ampua miehiä heidän nukkuessaan.” jne)., eläimiä tietty syödään ja tunkeilijoita tapetaan. Sitten hän tapaa Perjantain, joka kuuluu ihmissyöjien heimoon. Kaiken kaikkiaan kirja on kuin partiolaisen käsikirja tai selviytymisopas autiolle saarelle haaksirikkoisille – paitsi että saari ei ollut autio ja Robinson haki laivanhylystä kaiken, mitä tarvitsi rakentamiseen ja maanviljelyyn. Nyt tuo kaikki tuntuu huijaukselta. Kuin tosi-tv:n Selviytyjät-ohjelma. Monien mutkien ja 28 saarella vietetyn vuoden jälkeen Robinson pääsee vihdoin pois, mutta muuttaa melkein saman tien Brasiliaan, jossa häntä odottaa valtaisa omaisuus (!). Otin kirjan niiiin tosissani pienenä, mutta tajuan nyt, että kyseessä on tarina, mutta joka ehkä kuitenkin olisi voinut tapahtua jollekulle jossakin päin maailmaa – tai sitten ei.

Ymmärrätte varmaan, että tätä kirjaa en aio lapsenlapsilleni lukea.

Orvokki Annala: Angervoinen, Ingervoinen (v. 1985, WSOY, kuvitus Matti Lassila)

Täytyy ihan ensimmäiseksi mainita, että kyseessä on kirja, jota luin lapsilleni kyyneleet silmissä, kun he olivat pieniä. Vasta jokin aika sitten tajusin, että Orvokki Annala asuu samassa rapussa kuin minä! Vaude! Tapasinkin hänet pihamaalla viikko sitten, mutta kesti tovi ennen kuin tajusin, että tämä on juuri se henkilö, joka kyseisen lastenkirjan on kirjoittanut. Ehkä pyydän itseni jonakin päivänä kylään. Annala (s. 1938) on tuottelias kirjailija; novelleja, artikkeleita, käännöksiä, haastatteluja, lastenkirjoja, aikuisten romaaneja jne.

Kirjan takakansiteksti ei mielestäni vastaa kirjan sanomaa (”jännittävä ja tiheätunnelmainen satu kahden ystävyksen seikkailusta Sateenkaarivuoren aarteen lähteille”). Angervoinen, pieni poika, oli orpo ja hänet oli sijoitettu sukulaisperheeseen. Hän oli yksin, yksinäinen ja surullinen eikä hänellä ollut yhtään ystävää. Joskus hänen piti mennä peilin eteen tarkistamaan, että oli varmasti olemassa. Yhtäkkiä kuvaan astuu mielikuvitusystävä Ingervoinen ja seikkailu alkaa.

Kyseessä on hieno kirja lapsen yksinäisyydestä. Lopulta Angervoinen ja Ingervoinen löysivät sateenkaaren pään ja sieltä aarteen – puhdasta kultaa. Kuvitus on upea ja monivivahteinen.

Ihmettelemme, miksi sodat eivät maailmasta lopu. Sama ihmetyksen aihe vaikkakin pienemmässä mittakaavassa on lasten yksinäisyys. Se, kun kukaan ei oikeastaan ole kiinnostunut, kukaan ei jaksa kuunnella. Mitä tekee nykyajan huomiotta jäänyt yksinäinen lapsi? Hän saattaa mielikuvitella itselleen kaverin, hän saattaa uppoutua kirjojen maailmaan (lasten ja nuorten lukuinnostus on kasvamaan päin), hän saattaa piirtää ja maalata, hän saattaa pelata videopelejä. Mutta hän saattaa myös ajautua vääriin porukoihin, jossa tuskansa voi purkaa monella eri tavalla ja saada sitä hyväksyntää, mitä kotona ei koskaan saanut. Häiriökäyttäytyminen alkaa jo päiväkodeissa. Hoitajia potkitaan, purraan ja nimitellään. Minkälainen lapsi käyttäytyy näin? Lapsi, jota ei kodissa arvosteta, jota ei huomioida, jota ei kiitetä, jota ei rakasteta – ei ainakaan tarpeeksi.