Tuomas Marjamäki: Myöhäistä
katua (Docendo, 2020)
Tuomas Marjamäki on tehnyt nuoreksi
mieheksi mittavan uran toimittajana eri lehdissä, joten hän tietää mistä kirjoittaa.
Sekä puhumattakaan lukuisista kirjoistaan, mm. Siitä tulikin farssi (2018),
syväluotaus suomalaisen elokuvan historian alkuvaiheisiin.
Myöhäistä katua -kirjan
päähenkilö on toimittaja Esko Kärkkäinen, tai luulee olevansa. Tykästyin saman
tien Eskon ekstroverttiin habitukseen. Hän on oman tien kulkija, rääväsuu ja
riskien ottaja, menee yli siitä, mistä aita on matalin. Rakastettava kusipää
kaiken kaikkiaan. Hänellä on mielipide asiasta kuin asiasta eikä hän jätä niitä
kertomatta. Marjamäen alter ego? Mene ja tiedä!
Esko on ottanut
elämäntehtäväkseen jäljittää salaperäinen kirjailija Regina Kaarisilta, josta
on tehty yksi ainoa juttu 70-luvulla. Regina on Eskon pakkomielle. Mutta joku
ehtii kuitenkin ennen Eskoa, harjoittelija Ella Pöyhönen saa selville Reginan
salaisuuden.
Kauno Brandt, maisteri Särkän
tallin kirkkain elokuvatähti, on vuosikymmeniä sitten vetäytynyt julkisuudesta,
lähinnä vaimonsa pyynnöstä. Vaimon kuoleman jälkeen tämä iäkäs mies muistelee
menneisyyttään ja parrasvaloja sekä näyttelijäystäviään, etenkin ihanaa vastanäyttelijäänsä
Eeva Havua. Kauno hakeutuu Liisankadun filmistudiolle ja huomaa maassa makaavan
verisen miehen, jonkun wannabe julkkiksen. Hän soittaa ambulanssin ja
tilanteesta otettu kuva päätyy lehteen. Kauno tunnistetaan menneen ajan
tähdeksi, jonka luultiin jo kuolleen. Siitä alkaa viheliäinen rumba median
keskipisteenä.
Harjoittelija Ella Pöyhönen tekee Kaunosta kahden aukeaman jutun,
valokuvia otetaan Kaunon asunnossa. Tarina on välillä tragikoominen; Esko on
varastanut Kaunon vara-avaimen ja hiippailee eräänä yönä Kaunon asuntoon. Koska
hän oli huomannut lehtikuvassa jotakin outoa.
Kauno ja vaimonsa olivat
lapsettomia. Vaikka asiasta ei koskaan puhuttu, asia oli suruna molempien
sydämessä. Tarina kulkee eteenpäin tyylikkäänä ja jouhevana. Välillä ollaan
Mika Waltarin bileissä 50-luvulla. Siellä oli kaikki sen ajat tähdet,
kirjailijoita, taiteilijoita, näyttelijöitä Siiri Angerkoskea myöten.
Menneen maailman lumoa, jota Marjamäki kuvaa
niin oivallisesti, että suljen silmäni ja fiilistelen tunnelmaa, keskusteluja,
drinkkejä, tupakansavua, jazzia…
Esko tavoittaa Kaunon
ränsistyneeltä kesämökiltään, jonne hän ajaa valokuvaajansa kanssa salakuunneltuaan
Ellan keskusteluja toimituksessa. Ella ja päätoimittaja ovat ajamassa samaiselle
mökille. Salaisuus on paljastunut, mutta Kaunolle luvataan, että hänet jätetään
rauhaan, jos hänet nyt jostakin löydetään.
Pohdin tässä oman sukuni
salaisuuksia. Osa niistä on mennyt haudan taakse kantajiensa mukana, mutta osa
salaisuuksista leijailee keskuudessamme, osan me kiellämme jo sillä, ettei
niistä puhuta niin kuin ei puhuttu Kaunon ja vaimonsa avioliitossakaan. Vaimo
tiesi, mutta Kauno ei tiennyt, että vaimo tiesi. Vuosikymmenien vaikeneminen.
En voi kuin ihmetellä, miten joku kestää tällaista elämää. Ja miksi?
Tarinassa on toinenkin aspekti.
Kuka tahansa meistä saattaa joutua median hampaisiin, niin hyvässä kuin
pahassa. Kauno, reippaasti yli 90-vuotias mies, joutui median ryöpytyksen kohteeksi
kylmiltään. Ihminen, joka oli elänyt tavallista elämää vuosikymmeniä, joutui
nyt pakenemaan julkisuutta. Media on raadollinen ja ymmärrän toki, että myynti
tuo euroja.
Marjamäki osaa asiansa. Loppukohtaus
on uskomattoman upea. Kauno menee ravintola Eliteen elämänsä ehkä tärkeimpään
tapaamiseen. Mutta menneisyys peittoaa nykyisyyden ja ravintola onkin täynnä
Kaunon entisiä jo edesmenneitä näyttelijäkollegoita vuosikymmenten takaa. Tämä
oli meikäläiselle itkun paikka.
Ensi viikolla suunnistan
Helsinkiin. Menen ravintola Eliteen Töölöön ja tilaan taiteilijamenun, tai ehkä
sittenkin päivän lounaan. Sen jälkeen istun Mika Waltarin puistossa ja toivon näkeväni
Kauno Brandtin kävelevän keppinsä kanssa. Istumme siinä puistonpenkillä
molemmat omissa ajatuksissamme. Sitten nousen ja lähden. Kauno kumartaa ja
toivottaa hyvää päivän jatkoa. Herrasmies on aina herrasmies.
Tuomas Marjamäen ote tekstiin
on ihailtavaa, hän sukkuloi tunnelmasta toiseen, välillä pitelen nauruani ja
välillä tirautan kyyneleitä, niin iholle teksti paikka paikoin tuli. Ellan
suhde entiseen avomieheensä oli kutkuttavasti kerrottu. Ehkä näemme tämän
kirjan hahmot valkokankaalla. Aika näyttää.
