Sinuhe ja minä

Miettiessäni LÄHTÖ-romaanini sanomaa (siis että jos sitä on niin mikä?), törmäsin kaikenlaisiin aatoksiin ja tunteisiin, siis jo silloin vuosia sitten, kun tein ensimmäiset muistiinpanot. Tajusin, että asioita voi ja pitääkin katsoa monelta kantilta. Waltari kirjassaan Sinuhe egyptiläinen on sitä mieltä, että kirjoittaminen ei muutu, koska ihminen itse ei muutu. Itsekin monen monta kertaa kirjoittaessani huomaan ajattelevani, että eikö tämäkin asia ole jo moneen kertaa sanottu ja ties monessako teoksessa. Että saanko itsestäni ulos mitään minua, vai toistanko itsestäänselvyyksiä, enkä osaa pukea sanoiksi minun omia tuntemuksiani? Mutta minä olen kirjoittanut LÄHTÖ-romaanin suurten tunteiden vallassa, välillä itkin niin, etten nähnyt kirjaimia. Tämä oli matka, joka minun oli tehtävä, että pääsisin joistakin asioista irti.

Olisiko ollut parempi antaa asioiden olla? Muistella kauniita kesäpäiviä, pullan tuoksua ja heinäpellon pientareita, koska enemmistö muistikuvista on juuri sellaisia. Nuorena pakenee kaikenlaiseen touhuun. Elämän täyttävät opiskelut,kaverit, rakastumiset, matkustelu. Koko ajan on liikkeessä. Tai kaveripiirin ympäröimänä. Jutustelu on kepeää ja pinnallista, suunnitellaan seuraavia kotibileitä tai minne kesän festareille mennään. Silloin ei ole tarvetta miettiä menneitä eikä oikeastaan tuleviakaan, eletään hetkessä, ja niin pitää ollakin. Kunnes sitten aikuisuuden kynnyksellä ihmettelee, mihin meni se huolettomuuden tunne, jossa elettiin vielä vuosi pari sitten. Mutta kun pysähtyy, ennemmin tai myöhemmin sekin hetki tulee, saattaa olla, että asiat saavatkin aivan uusia ulottuvuuksia. Ensin tulee tunne, että jokin on vialla, mikä minua vaivaa. Sitten sitä yrittää paeta sitäkin tunnetta, lukee pari dekkaria tai katsoo jonkin mitäänsanomattoman elokuvan. Vuodet vierivät, mutta tunne on ja pysyy. Ja sitten tulee pakottava tarve alkaa kirjoittaa, palata lapsuuteen, ensin muistaa yhden asian ja sitten toisen. Kuulee ääniä, ihmisten puheita, katsoo polkuja, joita pitkin on kuljettu jo sata vuotta ennen minua. Muistikuvia sieltä täältä. Kunnes kokonaisuus alkaa hahmottua. Synnyin, kävin koulua, olin isovanhempieni hoidossa suurimman osan varhaislapsuuttani, oli ruokaa, katto pään päällä, sisaruksia, sukulaisia ...  Vaikka miten hokisin itselleni, että olemme täällä toisiamme varten,  elämme jokainen omaa elämäämme, teemme omat ratkaisumme, ja katsomme asioita omista näkövinkkeleistämme. Ja joka vinkkelistä asiat näyttävät erilaisilta.


Joku pitää pitkistä ja mutkikkaista lauseista, joku pelkistetystä tekstistä, joka ei selitä vaan antaa lukijan itsensä tehdä johtopäätökset. Tiedostan, että  oma ego tunkee väkisinkin esiin, että enkö olekin hyvä ja korvaamaton, kun keksin tuonkin jutun ja eikö olekin suurenmoista, kun osaan käyttää sanoja näin ja näin.Valkoisen arkin syndroomaa en ole vielä joutunut kokemaan, mutta tiedän, että vielä sekin saattaa olla edessä. Toivottavasti siihen on vielä pitkä aika!