keskiviikko 7. marraskuuta 2018

Tuire Malmstedt: Pimeä jää



Tuire Malmstedt (s. 1974): Pimeä jää, Myllylahti, 2018

Romaanissa on kolme näyttämöä, pieni savonlinnalainen kalastajakylä Oravi; nykyaika, Alaska; 1880-luku, Naarajärvi; 1940 - 1950 -luku. Minulle tuotti lieviä vaikeuksia lukea muutamaa kymmentä aloitussivua. Ihan kuin kirjailija ei olisi osannut päättä, millä tyylillä kirjoittaa. Juutuin ehkä liiaksi tähän. Sitten tyyli jotenkin löytyi ja tarina alkoi saada siivet alleen. Syynä voi olla myöskin se, että nyt ollaan suomalaisen pikkukaupungin pienessä kylässä ei Ystadissa tai Juutinrauman sillalla. Rantavedestä löytyy katiskaan sullottuna pienen tytön ruumis. Hiljainen pikkukylä ja nyt lapsen ruumis! Rikostarkastajat Isa Karos ja Niiles Aarnikoski saavat tapauksen selvitettäväkseen. Jokainen kivi ja kanto käännetään, mutta minkäänlaista johtolankaa puhumattakaan silminnäkijöistä ei löydy. Tapaus meinataan jo hyllyttää.

Isalla on täysi työ tämän jutun kanssa, menneisyyden henkilökohtainen tragedia nostaa päätään ja työkaverit ovat huolissaan Isan jaksamisesta. Mutta Isa vannoo, että ei ole mitään hätää, että hän ottaa tämän jutun pelkkänä työtehtävänä. Mutta sitä tuskin kukaan uskoo, Isa on huonossa hapessa ja jossakin vaiheessa myös häntä epäillään lapsenmurhasta. Niilekselläkin on jokin peikko menneisyydessä ja asia avataan pikkuhiljaa. Kaksi traumatisoitunutta rikostutkijaa yrittää siis selvittää lapsenmurhaa. Alkaa matka ihmismielen pimeimpiin syvyyksiin. Kuka on paha, ketä pitää pelätä?

Oravin tapahtumista siirrytään Alaskaan Tlingit-heimon keskuuteen. Pienet lapset, Naalnish-poika ja siskonsa Maya ovat isä Absyrtoksen orpokodissa, josta lapsia viedään uusiin perheisiin – öisin. Mayakin viedään ja karmea totuus paljastuu Naalnishille, joka pakenee sisar Hildan kanssa rahtilaivalla Venäjälle.

Sitten ollaan Naarajärvellä, josta joku löytää Naalnishin päiväkirjat. En voi kertoa nyt enempää paljastamatta juonta. Löytyy toinen lapsiuhri, ja kolmas. Tutkinta polkee paikallaan. Isaa uhkaillaan. Koko kylän väki on vuorotellen kuulusteluissa ja kaikkia epäillään. Lukijaa harhautetaan oikein olan takaa. Oli erittäin vaikea arvata tekijä, joka löytyi loppujen lopuksi niin läheltä, etten olisi ikinä uskonut.

Jännitin melkoisesti, miten kirjailija saa ommeltua kaikki palat yhteen, mutta ihan suotta, hienoa työtä, totta tosiaan. Erityisesti pidin maagisuudesta, siitä tunnelmasta, jonka Tuire Malmstedt loihti pelkillä sanoilla, piinaavaa jännitystä. Myös pikkukylän kyräilevä tunnelma oli kuvattu taitavasti. Mutta … näinkin monen lapsiuhrin olisi luullut laittavan koko Suomen poliisivoimat liikkeelle, sen verran järkyttävistä asioista oli kyse. Minusta se, että murhia ratkoo pääosin Isa ja Niiles, oli outoa. Joku Keskusrikospoliisista tosin käväisee paikalla. Armeija hätiin haravoimaan maastoa ja pysäyttämään ajoneuvoja, kymmenet poliisit haastattelemaan kyläläisiä, tiedotustilaisuus televisioon eli täysi härdelli päälle. Nyt murhaaja sai puuhastella ihan rauhassa ja harhauttaa poliiseja. Eli kaikki peliin suuremmalla koneistolla. Tämä on Isa Karos –avausromaani ja ehkä siksi romaanissa keskityttiin näinkin paljon Isan ja Niileksen omaan elämään ja menneisyyteen. Erilainen ja koukuttava suomalainen dekkari, sujuvaa ja virheetöntä tekstiä. Odotan mielenkiinnolla jatkoa. Vaikuttava esikoisteos.




lauantai 3. marraskuuta 2018

Ian McEwan: Lauantai


Ian McEwan (s. 1948): Lauantai (Saturday) (Otava, 2005)
Neurokirurgian lyhyt oppimäärä
McEwan on monipuolinen kirjoittaja ja jotenkin tuntuu, että hän pystyy väsäämään romaanin aiheesta kuin aiheesta. Joskus hänen kirjojensa teksti on napakkaa ja tiivistä, joskus taas rönsyilevää, viipyilevää ja pikkutarkkaa elämän eri osa-alueiden kuvaamista, kuten tämä Lauantai. Vaikka kirja kuvaa yhden päivän tapahtumia, se on täynnä sekä ammatillisia että muita yksityiskohtia niin paljon, että alan jo hengästyä. McEwan seurasi kahden vuoden ajan kirurgien työskentelyä National hospital for Neurology and Neurosurgery-sairaalassa Lontoossa. Mikä pitkäjänteisyys ja asioihin vihkiytyminen! Respect!
Henry Perowne on taitava ja työlleen omistautunut neurokirurgi. Henryllä on perhe, vaimo ja kaksi aikuista lasta. Rakkaus Rosalindeen kukoistaa. Elämä soljuu omalla painollaan, kaikki elementit ovat kohdallaan. Alun parisataa sivua olivat yhtä alastalonsalia. Meinasin jo luovuttaa. Jos lääketiede olisi oma alani, tämä romaani toimisi hyvinkin oppikirjana, niin taitavasti ja yksityiskohtaisesti (mutta ei mitenkään tylsästi) kuvaillaan niitä leikkauksia, joita Perowne on vuosien saatossa tehnyt. Sitten tulee viikonloppu ja lauantai.
Perowne oli nähnyt eräänä iltana taivaalla palavan lentokoneen ja palaa halusta saada lisätietoa asiasta, uumoilee, että kyseessä on terrori-isku, kaksi lentäjää on vangittu. Lähi-idän sota on tuloillaan ja mielenosoitukset ravistelevat Englantia. Juuri tänä lauantaina, vapaapäivänään, Perowne lähtee tapansa mukaan pelaamaan kavereittensa kanssa squashia, mutta joutuu mielenosoittajien takia ajamaan sivukadulle, jossa törmää kolmen miehen autoon. Tilanne on pelottava, vaikka henkilövahingoilta säästyttiin. Perowne tunnistaa eräällä miehistä aivoperäisen sairauden ja saa näin lisäaikaa alkamalla keskustella kyseisen tyypin, Baxterin, kanssa. Tilanne laukeaa ja kaikki lähtevät omiin suuntiin.
Mutta miehille jäi jotakin hampaankoloon, he tunkeutuvat Perownen kotiin ja uhkailevat ja nöyryyttävät sekä Rosalindea että tytärtä. Jossakin vaiheessa syntyy käsirysy ja Perownen poika työntää Baxterin alas rappusia sillä seurauksella, että mies kiidätetään sairaalaan pää veressä. Perowne haluaa varta vasten mennä sairaalaan, vaikka on hänen vapaapäivänsä. Hän tekee Baxterille aivoleikkauksen. Tähän saakka ajattelin, että siinäpä kunnon mies, sankari, joka operoi hyökkääjänsä. Mutta sitten rupesin ajattelemaan asiaa toiselta kantilta. Perowne jätti perheensä oman onnensa nojaan näinkin kauhean tilanteen jälkeen. Mutta … kirurgi on aina kirurgi, tuntuu, että mikään ei mene sen edelle, ei edes oman perheen hätä.
Romaani on yhtä tunteiden vuoristorataa, mennyt, nykyaika ja tulevaisuus täyttävät Perownen pään. Juuri ihmismielen koukeroita ja mielenliikkeitä McEwan kuvaa taitavasti. Pitkiä kappaleita, pitkiä lauseita, suomentajalla (Juhani Lindholm) on ollut tässä kova duuni, mutta mielestäni hän onnistui loistavasti. Melkein 400 sivua, ja kaikki tämä tapahtui yhden ainoan päivän aikana. Välillä tuskastuin montakin kertaa, kun asioita ja tapahtumia vatkataan sivukaupalla, alun parisataa sivua olivat ehkä vaikeimmat, kun mitään ei oikeastaan tapahdu. Odottelin kultaista leikkausta malttamattomana. En ole koskaan pelannut squashia, mutta tämän kirjan jälkeen luulisin hallitsevani senkin. Mikään helppo kirja tämä ei ole. Silti voit kääriytyä vilttiin, laittaa kynttilän palamaan ja suklaalevyn valmiiksi ennen kuin avaat Lauantain. Aina kun turhaudut liiallisiin yksityiskohtiin ja ylipitkiin lauseisiin, ota pala suklaata, se pehmentää olotilaa kummasti. Kirjan nimi on todella osuva. Lauantaista tulee assosiaatio letkeästä päivästä ilman työtä, voit tehdä mitä haluat tai olla tekemättä. Se on ainakin minulle merkinnyt aina ihan oikeaa lepopäivää, pitkiä aamuja. Niin varmaan Henry Perownellekin. Mutta tämän kyseisen lauantain jälkeen mitkään lauantait eivät Perownesta ehkä tunnu enää samanlaisilta.
Tämän kirjoitin lauantaina 3.11.2018 Unkarissa, Geresdlakin kylässä. Mittari näyttää 22 astetta. Nautimme juuri iltapäiväkahvit ulkona terassilla. Ilma on lempeä, utuinen, ei tuule eikä sada. Mutta illan totaalinen pimeys laskeutuu äkkiarvaamatta ja yhtäkkiä olemme pehmeän pimeyden syleilyssä.