perjantai 23. elokuuta 2013

Kaikki tiet vievät Roomaan ... ja Laihialle!




Demokratiaa ja viestintää

Miten toimii demokraattinen yhteiskunta? Sanasta demokratia tulee mieleen kaikenlaista. Jo Rooman tasavallassa järjestettiin aikoinaan vaaleja, mutta naiset, orjat ja suuri ulkomainen väestö eristettiin politiikasta. Varakkaiden äänille annettiin enemmän painoarvoa, ja melkein kaikki korkea-arvoiset virkailijat tulivat harvoista ylimysperheistä.

Meillä on siis äänioikeus (vaikka kaikki eivät sitä halua käyttää), meillä on kokoontumisvapaus, meillä on lehdistön vapaus, meillä on periaatteessa vapaus melkein mihin tahansa niin ettei kukaan puutu tekemisiimme. Voimme matkustaa minne haluamme, kutsua koteihimme ketä haluamme ja liittyä eri uskontokuntiin ja lahkoihin sekä eri poliittisiin puolueisiin. Voimme lukea niitä kirjoja, joita haluamme tai olla lukematta. Vaikea edes kuvitella, että asiat olisivat toisin, niin itsestään selvää tämä kaikki, olkaamme kiitollisia.

Kreikkalainen filosofi Platon vertaili demokratiaa vaihtoehtoisiin monarkian (yksilön valta), oligarkian (pienen eliittiluokan valta) ja timokratian järjestelmiin. Timokratiassa valta jakautuu omaisuuden määrän ja yleisen kunnioituksen perusteella. No jaa, jotakin tuttua tässäkin!
Jos pitäisi arvottaa niitä vapauksia, joita demokraattinen yhteiskunta kansalaisilleen suo, nostaisin ykköseksi sananvapauden.  Toisaalta demokraattiseen yhteiskuntaan kuuluu myös ”oikeus tietää” yhteiskunnassa vaikuttavista laitoksista ja voimista (Osmo A. Wiio: Cyranon nenä/pakinoita tieteen maailmasta, v. 1990). Voisiko sen enää paremmin ilmaista! Meillä on oikeus tietää! Olen ollut onnekas, koska aikoinaan olen opiskeluaikana saanut osallistua professori Osmo A. Wiion viestinnän kursseille.

Sitten tullaan tieteestä tiedottamiseen. Tieteen itsensä kannalta on tiedottaminen eräänlainen velvollisuus. Äkkiseltään ei kuulosta kauhean kiinnostavalta, koska usein tieteestä tiedottajat, yleensä tiedemiehet itse, eivät aina pysty kansanomaiseen ilmaisuun. He käyttävät usein ammattikieltä, puhuvat ikään kuin toisilleen. Tämän takia tarvitaan tulkkeja, jotka ”kääntävät” meille tavallisille ihmisille tieteenharjoittajien ja tutkijoiden aikaansaannokset. Näitä tulkkeja ovat tietokirjoittajat.
 
Hyvää ammattitaitoa toimittajalta (kuin myös kirjailijalta ylipäänsä) on se, että hän tarkistaa asioita kohtuullisesti, hänellä on velvollisuus tehdä niin. Riippuu tietenkin asian tärkeydestä, mikä on kohtuullisuutta ja onko lähdetietoa ylipäänsä saatavana.

Viestinnän pelkoa (=viestintätilanteen pelkoa)

Siitäkin on tehty maakohtaisia tutkimuksia. On ihmisiä, jotka pelkäävät tilanteita, joissa täytyy viestittää, ottaa kantaa, esitelmöidä, palvella asiakkaita. Niitä, jotka eivät ole tehokkaita viestimään, saatetaan syrjiä mm. työelämässä. Jos olet hakeutunut työpaikkaan, jossa edellytys on esim. asiakaspalvelu, onko oikein, että tosipaikan tullen ilmoitat, ettet pysty? Koska olet hiljainen ja vetäytyvä, ujo, menet kipsiin. Saatat tästä syystä saada leiman otsaan kummajaisena, hiljaisena hissukkana, joka mieluummin istuu suljetun oven takana työpöytänsä ääressä. Tosiasia on, että työnantajat eivät halua hiljaisia, mukavia ihmisiä vaikka heidän osaamisensa muuten olisi huippuluokkaa. Viestintätaidot on suuri etu ja valttikortti työpaikassa kuin työpaikassa, tarvitaan niitä taitoja siinä työssä tai ei. Vaikka me suomalaiset olemme vaiteliaita, ei tutkimusten perusteella kuitenkaan päästä siihen johtopäätökseen, että pelkäisimme viestintätilanteita muita kansakuntia enemmän.

Puukkojunkkareita

Television vaikutusta katuväkivaltaan ja ihmisen käyttäytymiseen yleensä on tutkittu paljonkin eri kulttuureissa. Tutkimuksissa lähdetään usein siitä, että ympäristötekijät, esim. väkivaltaiset elokuvat, vaikuttavat käyttäytymiseemme. Lienee sekin pelkkä myytti. Mutta entä perintötekijät? Tiedän, että on väkivaltaisia sukuja ja väkivaltaisia sukupolvia, jo ennen television keksimistä olemassa olleita. Tästä todisteena kerron teille kirjasta, jonka ostin viime viikolla Etelä-Pohjanmaalta Laihialta.

Kirjan koostuu n. 150 vuoden ajalta Laihialla tapahtuneista rikoksista tai oikeastaan kysymyksessä on kokoelma lehtileikkeitä kirjan muotoon painettuna (Jouko Lehtinen: Laihia 150 vuotta otsikoissa, v. 2012).
Tulipaloja, tuhopolttoja, murhapolttoja, 5-vuotiaan tulitikkuleikeistä alkanut palo, joka tuhosi koko kylän ja kaikki kotieläimet, raiskauksia, tappoja, uhkauksia, vankina pitämisiä, puukotuksia häissä, hautajaisissa ja syntymäpäivillä. Kymmeniä lastenmurhia. 5-vuotias ampui vahingossa parivuotiaan veljensä, toinen lapsi ampui tahallaan tuomarin 6-vuotiaan pojan paimenessa ollessaan. Jopa kaksinnaimista. Useita eläinrääkkäystapauksia. Ja lukuisia juttuja Amerikasta, jossa eteläpohjalaiset, usein laihialaiset, puukottivat toisiaan. Ja istuivat pitkiä, jopa kymmenien vuosien tuomioita amerikkalaisissa vankiloissa vaimojen ja lasten odottaessa Laihialla.
Vuosina 1892 – 1926 pelkästään Laihialla murhattiin puukolla tai pyssyllä 17 henkilöä. Loukkaantuneista oli vähemmän mainintoja. Tämän lisäksi oli 28 lapsenmurhaa. Viinatehtaita hävitettiin 178 kappaletta. Tässä kohtaa alkaa tosissaan miettiä mikä oli ympäristötekijöiden ja/tai perintötekijöiden osuus, viinan osuus on kai jokseenkin ilmiselvää. Ihmishenki saattoi olla puolikkaan viinapullon varassa. Tämä tilasto siis vain muutaman tuhannen henkilön Laihialta.
Tuohon aikaa toimittajan rooli oli kantaaottavampi. Lehtiotsikoissa tai itse jutuissa toimittaja saattoi ilmaista oman mielipiteensä asiasta, esim. näin:

Veristä elämää Laihialla (puukotus)
Ei ole kaikki varkaat vielä kiinni (lammasvarkaus)
Laihialla hirmuisia murhia (ampumisvälikohtaus)
Kamala teko (junan alle heittäytyminen)
Sirpillä suolet pihalle (veljessurma sirpillä)
Pystyy ne naisetkin johonkin (kaksi naista puukotti toisiaan)

Ja mielipidekirjoituksia, kuten Amerikkaan menneiden akat. Kirjoituksessa heitä syytettiin laiskuudesta. He ovat tyhjäntoimittajia, jotka odottavat vain, että miehensä lähettäisivät rahaa kotiin, päivät kuluvat kahvikuppien ääressä juoruten.
Toisesta naisesta käytettiin surutta nimitystä naikkonen, jos mies jätti perheensä hänen takiaan. Toimittaja kertoi, että nainen oli synnyttänyt miehelle neljä parkujaa (millä tavallaan puolusteltiin miehen lähtöä!). Mies löysi uuden ja vielä  kolmannenkin. Ja huikeinta oli, että kaikista niin rikoksen tekijöistä kuin uhreistakin kerrottiin aina heidän oikeilla nimillään ja vielä lisättiin, mistä kylistä he olivat kotoisin ja mitä rikoksia he ehkä olivat aikaisemmin tehneet. Murhaajan kaikki sisarukset ja isä ja äiti lueteltiin myös usein heidän oikeilla nimillään.

Eikä tuolloin ei ollut vielä televisioita, videoita, väkivaltaelokuvia jne. No jaa, Ison talon Antti ja Rannanjärvi ja heistä tehdyt laulut ehkä inspiroivat muita murhamiehiä, mene ja tiedä!

Kirjoitan tätä Laihialla. Ilta pimenee, hirsitalo huokailee ja nurkat naksuvat. Mutta ulkona on rauhallista ja ihanaa!






.

perjantai 9. elokuuta 2013

Ollako vai eikö olla?



Käsitys mielestä on filosofille tärkeä ja mieluisa, mutta jossakin määrin myös kirjailijalle, vaikkakaan kirjailija ei useinkaan jaksa/ehdi/pysty/viitsi pohtia mistä mikin johtuu. Tosiasia on, että kieli on eri asia kuin kokemus ja kirjallisuuden hahmot ovat usein tekemällä tehtyjä. Fiktiivistenkin hahmojen sisäiset maailmat ja mieli muistuttavat siinä määrin omiamme, että jokainen lukija tunnistaa niistä ainakin jossakin määrin itsensä. Mutta rajansa silläkin. Olisi naivia uskotella, että kirjailijan kaikki kirjoittama olisi hänen mielipiteensä jostakin asiasta. Toisaalta jonkin hahmon taakse voi ”piiloutua” ja laittaa hahmon kertomaan asioita, jotka ovatkin kirjailijalle itselleen tosia. Minunkin LÄHTÖ-kirjani on faktaa ja fiktiota, mutta lukija saa itse päättää, mikä on totta, koska totuuden tiedän vain minä (nojaa, myös muutama läheiseni). Olenkin kehottanut ihmisiä lukemaan kirjan romaanina, en minun elämäkertanani, koska sitä se ei missään tapauksessa ole.

Mitä tästä kaikesta on sitten hyötyä? Olen kesän aikana kuullut mielenkiintoisia, surullisia ja traagisia tarinoita. Kirjani lukeneet ovat tulleet juttelemaan ja kertoneet omia lapsuuden kokemuksiaan, juuri niitä, joista he ovat vaienneet koko elämänsä. Traumat ovat syviä, mutta uskon, että puhuminen auttaa. Eikä tarvitse ihan kaikkea kertoa, riittää, kun kertoo edes osan, mutta totuudenmukaisesti, ettei itselleen valehtelu jatkuisi. Annan kaikille ohjeeksi kirjoittamisen. Kirjoittaa voi itselleenkin, joka päivä jotakin, ja yhtäkkiä huomaa, että tekstiin on tullut uudenlaista uskoa, uskoa ihmiseen ja tulevaisuuteen, valoa ja iloa. Pahat asiat voi kirjoittaa paperille. Kun luet lauseen tai lauseet, jotka olit kirjoittanut, paha asia ikään kuin kutistuu tai saa ainakin pienempiä mittasuhteita. Näin tulee mieleen tilaa hyville asioille ja tapahtumille, menneille ja tuleville. Olemme keskustelleet myös anteeksiannosta ja siitä, miten viha kuluttaa ihmistä. En vain ymmärrä, miksi pitäisi antaa anteeksi sille isälle tai äidille, joka on piessyt pienen lapsensa joka viikko ilman syytä. Syyksi ei riitä, että oli sota, pula kaikesta jne. Ei kai sellainen koskaan unohdu, epäoikeudenmukainen kohtelu! Anteeksiantaminen ja/tai unohdus, jopa kosto, siinäpä pohtimista kerrakseen. Kirjassani ei ole fyysistä väkivaltaa, ehkä siksi, etten luottanut itseeni ja ryhtynyt siitä kirjoittamaan fiktiota, koska itse en ole koskaan sitä kokenut. Tässä tullaan taas siihen oman kokemusmaailman rajallisuuteen suhteessa kirjalliseen ilmaisuun tai päinvastoin.

Viisas ajattelija Plutarkhos (n. 45 – 125 jaa), kreikkalainen filosofi, oli sitä mieltä, että emme voi saavuttaa mielenrauhaa, ellemme tarkastele koko elettyä elämäämme. Jokseenkin totta, otaksun. Kerro itsestäsi! –kysymys saa uusia ulottuvuuksia, jos kerromme itsestämme vain ne asiat, joita luulemme kysyjän haluavan kuulla. Olemme kohteliaita, emmekä halua sysätä omaa painolastiamme toisen harteille. Miksemme? Se, joka pyytää sinua kertomaan itsestäsi ei tarkoita, että kerro itsestäsi kaikki kivat asiat. Häpeämmekö ja miksi? Todennäköistä on, ettemme ole pystyneet itse vaikuttamaan asioiden kulkuun. Sen kysyjä takuulla ymmärtää. Miettikää silti, kenelle avaudutte, koska kysyjän tarkoitusperistä ei ehkä aina pääse selvyyteen.

Plutarkhos oli mielenkiintoinen henkilö, kuten kaikki muutkin antiikin suuret ajattelijat. Hän oli sekä elämäkertakirjailija että filosofi. Vanhin säilynyt antiikinajan teksti on Plutarkhoksen kirjoitus Lihansyönnistä, jossa hän kyseenalaistaa lihansyönnin oikeutuksen. Toinen kuuluisa teos häneltä on Hellien tunteiden kirja. Eli kyllä tuolloin oli jo kaikki pelissä!

Toisaalta, mistä erotamme, ovatko muistomme omiamme? Muistammeko oikein? Jos sanon veljelleni, että muistatko silloin siellä ja kaikki ne tapahtumat. Veljeni saattaa sanoa, että silloin, sorry vaan, satoi eikä siellä ollut kuin muutama ihminen (vaikka minä muistin että melkein sata) ja jos muistelen automatkaa kaupunkiin, veljeni sanoo, että ethän ollut edes mukana!

Mielenkiintoista luettavaa on v. 2010 Hannu Rajaniemen Englannissa englanniksi ilmestynyt The Quantum Thief (suomennos v. 2011, Kvanttivaras). Teos sijoittuu omaan aurinkokuntaamme kaukaisessa tulevaisuudessa, jossa ihmismieli on tallennettavissa ja monistettavissa. Etuoikeutetut voivat valita vapaasti ruumiillisen elämän ja koneellisen tietoisuuden välillä, kun taas alistetut ja orjuutetut ovat pelkän tietokoneohjelman asemassa kuolleina sieluina eli gogoleina, (heh!  Gogolin teos on nimenomaan v. 1842 ilmestynyt Kuolleet sielut).

Suuret ajattelijat ja filosofit tekivät aikanaan parhaansa, jotta ihmiskunta edes jossakin määrin ajattelisi omilla aivoillaan ja pyrkisi hyvään, minuus ja pyhyys yhdistyneinä. Mutta mikä meni pieleen, kun vielä puolentoistatuhannen vuoden jälkeen olemme lähtöpisteessä? Vai olemmeko edes siellä? Minusta olemme jossakin vielä kauempana, emme ole edes lähelläkään lähtöviivaa. Jollekin hymiön lähettäminen kännykällä toiselle puolelle maapalloa on oikeata elämää eikä hän voi keskittyä mihinkään, ellei jää tumput suorina ja silmät tapittaen odottamaan, että vastaanottaja reagoi ja lähettää samanlaisen hymiön takaisin. Tällaisia me olemme. Mutta onko meidän ihan pakko? Mikä sitten on todellisuutta? Heinänteko, saunan lämmitys ja puiden hakkaaminen(ko)? Sitä taas sunnuntaina maalla ihmetellään puuliiterissä.

Never let your past experiences harm your future. Your past can´t  be altered and your future doesn´t deserve the punishment.

Älä anna menneisyytesi vahingoittaa tulevaisuuttasi. Menneisyyttäsi et voi muuttaa eikä tulevaisuutesi ansaitse rangaistusta. (vapaa suomennos)

Tässä vielä linkki ruotsalaiseen dokumenttiin vuodelta 2011. Dokumentti kertoo erään ihmisen elämäntarinan. Itkin melkein koko ajan, kun tämän katsoin. Täytyy myöntää, että joskus ihan oikeasti hävettää olla ihminen, niin ilkeitä ja ajattelemattomia saatamme olla. Mutta hän oli yksi meistä, kuin sinä tai minä.